2.9. 2022
Tito Colliander: Aarnitkotka (1973, 219 s.)
Colliander-projektini jatkuu…
Aarnitkotka jatkaa Collianderin lapsuusmuistoja. Oulunkylä vaihtuu Vammelsuuksi, Viipuriksi ja Pietariksi.
Kokemukset ja kielitaito kasvavat 1910-luvun Karjalan kannaksella ja Pietarissa.
Ensimmäinen maailmansota ja orastavat kapinaliikkeet näkyvät arjessa; Oulunkylän herkuilla täytetyt ruokapöydät ja turvallinen lapsuus muuttuvat lähes vastakohdakseen.
Vallankumous saattoi herätellä rajatuissa piireissä toivoa paremmasta tulevaisuudesta; mutta leipää se ei tuonut, ei edes eversti Collianderin perheeseen.
Collianderin muistot nälän ja poliittisen kuohunnan Pietarista ovat lähes antoisinta mitä olen niistä ajoista lukenut.
Kristina Rotkirch kirjoittaa teoksen johdannossa, että Collianderin kuvaus vallankumousajan Venäjästä on ”luultavasti ainoa laatuaan pohjoismaisessa kirjallisuudessa.”
Nämä Rotkirchin rivit mielessäni palaan hetkeksi Sinikka Silonummen artikkeliin Tito Colliander – Ihmisen kuvaaja (Ortodoksia 24, 1975).
Silonummi kutsuu Collianderia Suomalaiseksi Dostojevskiksi.
Collianderia ja Dostojevskia yhdisti Pietari ja ortodoksinen usko, mutta ehkä vielä enemmän kysymys on mentaliteetista.
Silonummen mukaan ”kirjailija itse myöntää, että Dostojevskin henkilöhahmot kiehtoivat häntä ja että hän tuntee olevansa enemmän sukua venäläiselle mentaliteetille kuin suomalaiselle tai ruotsalaiselle.”
Olen joskus lausunut ääneen, että ”minulla on venäläinen sielu.”
Olen sanonut sen ääneen myös Ukrainan sodan aikana; kun viimeksi sanoin niin, ystäväni yritti jarrutella minua.
Mutta ei Putinin ja Stalinin Venäjä ole minun Venäjäni eikä Hitlerin Saksa oma Saksani.
Olisin halunnut Dostojevskin ja Collianderin matkaoppaakseni Pietariin.
En ole käynyt Pietarissa; ehkä en käy koskaan.
On tyydyttävä kirjoihin.
”Kirjailijan oman käsityksen mukaan ihminen, elävä tai kuollut, jättää aina jälkiä toiseen ihmiseen, ei erillisinä ilmiöinä, vaan yhdessä muiden kokemusten kanssa. ne sulautuvat yhteen menneisyyden ja tulevaisuuden kanssa tavalla, joka vaikuttaa jatkuvasti luovana voimana, itävän siemenen tai kasvavan kasvin tavoin ” (Silonummi).
Kysymykset syyllisyydestä ja laajemmin koko ihmiskunnan kärsimyksestä ja kohtalosta ovat tärkeitä niin Collianderille kuin Dostojevskillekin.
Läpi opettajavuosieni olen tullut maininneeksi oppitunneillani: ”Ihminen on heikko astia.”
Ihminen menee helposti rikki.
Usein vain toinen ihminen voi auttaa.
Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat (1975, 247 s.)
Laskin juuri, että Tito Collianderin laajasta tuotannosta on käännetty suomeksi 22 teosta. Minulla on hyllyssäni (ja suurin osa niistä myynnissä) laskujeni mukaan 11 Collianderia. Taitaa olla yksi alkukielelläkin.
Divareista saa Colliandereja melkein ilmaiseksi.
Enkä ihmettele.
Kosmopoliittisuudessaan ja laajahenkisyydessään Colliander on hyvin marginaalinen ilmestys suomalaisessa kirjallisuudessa. Ruotsinkielinen kirjallisuutemme on avarahenkisempää kuin suomalaiskansallinen kirjallisuus; mutta siinäkin Colliander on harvinainen poikkeusyksilö.
Tito Colliander ja itse asiassa Collianderin suku ovat olleet tärkeässä roolissa elämäni kirjassa.
Ortodoksinen kummini Tanja oli Titon oppilas. Titon poika Sergius oli lukijana Järvenpään ortodoksikirkossa kun kirkkoherra Porokara liitti minut kirkon jäseneksi.
Kun liityin äitini ortodoksiseen uskoon 1998, oli päätökseni taustalla monia lähipiiriini ja synnyinseutuuni Karjalaan liittyviä ihmisiä ja asioita. Mutta oma merkityksensä oli Tito Collianderin kirjoilla, joita luin 1990-luvulla ahkerasti.
Lähestulkoon subjektiivisinta (oman itseyteni ydin) mitä minussa on, ovat unikuvia muistuttavat mielikuvani; yleensä ne ovat visuaalisia ja liittyvät tiettyihin hetkiin.
Hiihdan latua, ehkä Mustikaisniemestä kotivaaralleni. On hämärää. Lapsuudenkotini valot välkkyvät puiden välistä.
Tuon valonäyn olen, kun olen miettinyt sen kestävyyttä (vieläkin saatan saada paremmin unen päästä kiinni, kun palaan tuohon hetkeen), intuitiivisesti liittänyt johonkin Tito Collianderin kirjaan.
Muistaakseni en 1990-luvulla lukenut Collianderin muistelmia järjestyksessä.
Nyt mietin. Luinko niitä vielä silloin ollenkaan?
Ehkä luin niitä sieltä täältä. Collianderin Ihmisen ääni lienee ollut se kirja, joka sai minut eniten pohtimaan uskon asioita 1990-luvulla.
1970-luku oli minulle uskonnollisen heräämisen aikaa.
1980-luvulla aloin käymään (tosin harvakseltaan) ortodoksikirkoissa. Ilomantsilaisessa lapsuudessani kävin enemmän luterilaisessa…
Vanhempani eivät olleet kovin uskovaisia. Isoäitini oli. Puhdasoppinen luterilainen, ehkä evankelinen.
Collianderin muistelmien ensimmäisessä osassa usko ei ole vahvasti mukana.
Mutta se ei ole myöskään poissaoleva.
Viehätyin kirjaa lukiessani suuresti Collianderin perheestä, jonka elämää seurataan lähinnä Oulunkylän huvilayhteisön näkökulmasta. Välillä ollaan kesäpaikoissakin, kuten Teiskossa Näsijärven rannalla.
En ole tämän kirjayksilön ensimmäinen lukija.
Yksi sen lukijoista on ympyröinyt seuraavat rivit:
”My home is my castle. Mutta että sen oppisi. Tämän, että koti seuraa aina mukana. Missä kulloinkin olen, missä sydämeni hiljaa jyskyttää rintakehäni sisällä, siellä on kotini. Il mondo é nostra casa.”
Lukija on laittanut kirjan sivulle, juuri näiden rivien alle, päiväyksen.
12/8 -75
Taidanpa muistaa tuon elokuun, oman elokuuni 1975.
Ukkini raivaama pelto kasvoi hyvin kauraa.
Suihkon Antti toi leikkuupuimurinsa Kuuksenvaaran kylästä Putkelan kylään viljapeltoja puimaan.
Olin Antilla apumiehenä.
Oli elokuu. Oli perjantai.
Kirjoitin runon Pitkä perjantai (se lienee runovihkoissani vieläkin tallella).
Tito Collianderin lapsuus oli onnellisempi kuin omani.
Tuskin on toista kirjaa, josta suorastaan kipunoi kiitollisuus omalle perheelle.
Palaan hetkeksi kirjan sivulle 111.
Tito muistelee läheisiään. On ehkä vuosi 1963. Tito muistelee 1958 kuollutta sisartaan Margaretaa (”Mussea”).
”Kun nyt seison sisareni haudalla, muistelen usein, kuinka hän saattoi huudahtaa aivan erikoinen sointi äänessään
— Meidän onnellinen lapsuutemme. Ajattele, Tito, miten ihanan onnellinen lapsuus meillä oli.
Nyökkään katsoen kukkia valkoisen ristin juurella.”
Menin Geniin ja pääsin itsekin käymään Margaretan haudlla.
Kuva oli otettu talvella. Kukkia ei haudalla siksi ollut.
Margareta sairasti lapsena aivokalvontulehduksen ja kärsi ilmeisesti koko loppuelämänsä jatkuvista pääkivuista.
Musse on Lapsuuteni huvilan tärkeimpiä ihmisiä; on kuvaavaa, että Tito sai minutkin myötäelämään sisarensa kipuja.
Olen jo aloittanut Collianderin muistelmien seuraavan osan lukemisen…