Kirjat

1.9. 2022

Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat (1975, 247 s.)

Laskin juuri, että Tito Collianderin (1904-1989) laajasta tuotannosta on käännetty suomeksi 22 teosta. Minulla on hyllyssäni (ja suurin osa niistä myynnissä) laskujeni mukaan 11 Collianderia. Taitaa olla yksi alkukielelläkin.

Divareista saa Colliandereja melkein ilmaiseksi.

Enkä ihmettele.

Kosmopoliittisuudessaan ja laajahenkisyydessään Colliander on hyvin marginaalinen ilmestys suomalaisessa kirjallisuudessa. Ruotsinkielinen kirjallisuutemme on avarahenkisempää kuin suomalaiskansallinen kirjallisuus; mutta siinäkin Colliander on harvinainen poikkeusyksilö.

Tito Colliander ja itse asiassa Collianderin suku ovat olleet tärkeässä roolissa elämäni kirjassa.

Ortodoksinen kummini Tanja oli Titon oppilas. Titon poika Sergius oli lukijana Järvenpään ortodoksikirkossa kun kirkkoherra Porokara liitti minut kirkon jäseneksi.

Kun liityin äitini ortodoksiseen uskoon 1998, oli päätökseni taustalla monia lähipiiriini ja synnyinseutuuni Karjalaan liittyviä ihmisiä ja asioita. Mutta oma merkityksensä oli Tito Collianderin kirjoilla, joita luin 1990-luvulla ahkerasti.

Lähestulkoon subjektiivisinta (oman itseyteni ydin) mitä minussa on, ovat unikuvia muistuttavat mielikuvani; yleensä ne ovat visuaalisia ja liittyvät tiettyihin hetkiin.

Hiihdan latua, ehkä Mustikaisniemestä kotivaaralleni. On hämärää. Lapsuudenkotini valot välkkyvät puiden välistä.

Tuon valonäyn olen, kun olen miettinyt sen kestävyyttä (vieläkin saatan saada paremmin unen päästä kiinni, kun palaan tuohon hetkeen), intuitiivisesti liittänyt johonkin Tito Collianderin kirjaan.

Muistaakseni en 1990-luvulla lukenut Collianderin muistelmia järjestyksessä.

Nyt mietin. Luinko niitä vielä silloin ollenkaan?

Ehkä luin niitä sieltä täältä. Collianderin Ihmisen ääni lienee ollut se kirja, joka sai minut eniten pohtimaan uskon asioita 1990-luvulla.

1970-luku oli minulle uskonnollisen heräämisen aikaa.

1980-luvulla aloin käymään (tosin harvakseltaan) ortodoksikirkoissa. Ilomantsilaisessa lapsuudessani kävin enemmän luterilaisessa…

Vanhempani eivät olleet kovin uskovaisia. Isoäitini oli. Puhdasoppinen luterilainen, ehkä evankelinen.

Collianderin muistelmien ensimmäisessä osassa usko ei ole vahvasti mukana.

Mutta se ei ole myöskään poissaoleva.

Viehätyin kirjaa lukiessani suuresti Collianderin perheestä, jonka elämää seurataan lähinnä Oulunkylän huvilayhteisön näkökulmasta. Välillä ollaan kesäpaikoissakin, kuten Teiskossa Näsijärven rannalla.

En ole tämän kirjayksilön ensimmäinen lukija.

Yksi sen lukijoista on ympyröinyt seuraavat rivit:

”My home is my castle. Mutta että sen oppisi. Tämän, että koti seuraa aina mukana. Missä kulloinkin olen, missä sydämeni hiljaa jyskyttää rintakehäni sisällä, siellä on kotini. Il mondo é nostra casa.”

Lukija on laittanut kirjan sivulle, juuri näiden rivien alle, päiväyksen.

12/8 -75

Taidanpa muistaa tuon elokuun, oman elokuuni 1975.

Ukkini raivaama pelto kasvoi hyvin kauraa.

Suihkon Antti toi leikkuupuimurinsa Kuuksenvaaran kylästä Putkelan kylään viljapeltoja puimaan.

Olin Antilla apumiehenä.

Oli elokuu. Oli perjantai.

Kirjoitin runon Pitkä perjantai (se lienee runovihkoissani vieläkin tallella).

Tito Collianderin lapsuus oli onnellisempi kuin omani.

Tuskin on toista kirjaa, josta suorastaan kipunoi kiitollisuus omalle perheelle.

Palaan hetkeksi kirjan sivulle 111.

Tito muistelee läheisiään. On ehkä vuosi 1963. Tito muistelee 1958 kuollutta sisartaan Margaretaa (”Mussea”).

”Kun nyt seison sisareni haudalla, muistelen usein, kuinka hän saattoi huudahtaa aivan erikoinen sointi äänessään

— Meidän onnellinen lapsuutemme. Ajattele, Tito, miten ihanan onnellinen lapsuus meillä oli.

Nyökkään katsoen kukkia valkoisen ristin juurella.”

Menin Geniin ja pääsin itsekin käymään Margaretan haudlla.

Kuva oli otettu talvella. Kukkia ei haudalla siksi ollut.

Margareta sairasti lapsena aivokalvontulehduksen ja kärsi ilmeisesti koko loppuelämänsä jatkuvista pääkivuista.

Musse on Lapsuuteni huvilan tärkeimpiä ihmisiä; on kuvaavaa, että Tito sai minutkin myötäelämään sisarensa kipuja.

Olen jo aloittanut Collianderin muistelmien seuraavan osan lukemisen…

31.8. 2022

Quentin Patrick: Varo naapurin ovea (1954, 263 s.)

Quentin Patricin dekkareihin innostuin jo nuorena. Jos minulta kysyttäisiin kymmentä mielidekkariani, niin yksi niistä olisi tämän Quentin Patric – nimimerkin S.S. Murha (ilmestyi nimellä S.S. Murder 1933).

Olen lukenut sen kahdesti. Eikä toinen lukukerta himmentänyt sen tehoa; siinä oli jotain vielä jäljellä sitä vanhan dekkarimaailman hehkusta, joka on suurelta osin kadonnut nykydekkareista.

Quentin Patric on siis nimimerkki. S.S. murhan kirjoittivat yhdessä Richard Wilson Webb (1901-1966) ja Hugh Callingham Wheeler (1912-1987).

Varo naapurin ovea (Danger Next Door, 1952) kirjoitti Wheeler yhdessä Mary Louise White Aswellin (1902-1984) kanssa.

Varo naapurin ovea ei ehkä pääsisi dekkareiden 10 kärjessä listalleni. Mutta luin sen kuitenkin lähes yhdeltä istumalta ja makuulta (suurimman osan kirjasta taisin lukea sängyssä).

Quentin Patrickin dekkarit saivat hyvän kodin Gummeruksen Salama-sarjasta, jota olen keräillyt kymmenisen vuotta. Nyt olen laittamassa keräyksen tulokseni myyntiin.

Salama-sarjan kirjoja saattaa löytää joistakin divareista ja verkkokaupoista; valitettavasti ne ovat kuitenkin varsin huonokuntoisia. Suurimmalle osalle niistä antaisin luokituksen K1 tai K2.

Varo naapurin ovea ilmestyi Salama-sarjan kolmantena dekkarina. Ainakin siinä suhteessa se pääsi kärkijoukkoon. Maria Langin ensimmäinen dekkari ilmestyi sarjassa vasta Quentin Patrickin dekkarin jälkeen.

Myös Lang, samoin kuin myöhemmin Sariola, oli Salama-sarjan erityisessä suojeluksessa.

Ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään Salama-dekkaria, olin jo addiktoitunut niihin.

Sarjan dekkareissa on, ainakin sarjan alkupäässä, aivan lumoavat kannet.

Ehkä ensimmäisen huumaukseni salamoista sain kun Ruumiin kulttuurin Murharyhmä (toimituskunta) taittoi Dorrit Gustafssonin kotona Brahenkadulla ensimmäistä numeroaan. Oli vuosi 1984.

En saanut silmiäni irti Dorritin ilmeisen täydellisestä Salama-keräelmästä.

Varo naapurin ovea sisältää kekseliään juonen ja loppuratkaisun; enkä sitä aio nyt paljastaa.

Kiitokset Wheelerille ja Aswellille siitä, että sain hetkeksi tuudittautua maailmaan, joka ei ollut missään nimessä oma maailmani, vaan turvallisella tavalla vieras.

Pahat asiat eivät tapahtuneet minulle, vaan joillekin toisille.

Ukrainan sodankin saatoin unohtaa pariksi tunniksi…

30.8. 2022

Kyösti Pietiläinen, Ville Kaarnakari: Sotilaspoliisi Peters N:005 (2009, 260 s.)

Sotilaspoliisi Peters N:005 on toinen teos, jonka olen lukenut muukalaislegioonasta.

Toinen niistä on Elfordin Paholaisarmeija (1976), jossa kerrotaan legioonaan liittyneistä ss-miehistä taistelemassa Vietnamin viidakoissa 1950-luvulla.

Elfordin teoksesta on tullut kulttikirja, jonka arvon myös nettidivarit ovat huomanneet. Itse saatoin myydä sen liian halvalla (hintani oli muistaakseni 20 euroa).

Mikä legioonalaisissa kiehtoo?

Kysymys on vahvasti psykohistoriallinen.

Mikä ylipäänsä militarismissa kiehtoo?

Armeijan käyneenä ja muutenkin kysymykseen jossain määrin perehtyneenä, väitän todellakin, että vahvimmat syyt ovat psykologisia.

Mikäpä voisi enempää kohottaa tavallisen duunarimiehen itsetuntoa kuin se, että armeija mahdollistaa (ainakin upseerikouluja käyneille) mahdollisuuden käyttää valtaa.

Muukalaislegioonassa siihen liittyi (ainakin Kyösti Pietiläisen aikana) mahdollisuus käyttää myös väkivaltaa.

Väkivalta on vallan alaviite.

Vasta-argumenttina minulle voisi tietenkin esittää sen, että on myös satunnaista väkivaltaa, joka ei liity mitenkään vallankäyttöön.

Hyväksyn vasta-argumentin, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa.

Pidin muuten todella paljon tästä teoksesta, jossa Pietiläinen muistelee sotapoliisiaikojaan Korsikassa.

En pitänyt muukalaislegioonalisten metodeista; pidin siitä rehellisyydestä, jolla teos on kirjoitettu.

Pohdin sitäkin, että tästä rehellisyydestä Pietiläisen ja hänen kollegansa olisi voitu laittaa vähäksi aikaa tiilenpäitä lukemaan.

Ainakin yhtä sotapoliisin kiinniotoista pidän teloituksena: teloituksen toimeenpanija ei ollut Pietiläinen; mutta hän vaikeni asiasta ja jakoi näin rikostoveruuden.

Tähänkin huomautukseeni on olemassa vasta-argumentii: ”Täytyyhän sotapoliisinkin saada puolustaa itseään.”

Tämä teos kertoo siitä, että muukalaislegioonalaiset osasivat hommansa: olivatpa sitten karkureita tai karkureita metsästäviä sotapoliiseja.

Kertaakaan teoksen kirjoittajat (ammattisotilaat) eivät esitä kysymystä: miksi muukalaislegioonasta karattiin niin usein.

Ainakin Pietiläinen vaikuttaa niin karastuneelta sotilaalta, että hänelle tuskin edes juolahti mieleen koko kysymys.

Ehkä hän vastaisi: ”Ilman kuria, armeija ei toimi.”

Ja kuriahan ei synny ilman ”sisäoppilaitoksille” tyypillistä sääntöetiikkaa: olet hyvä mies ja kuulut joukkoomme, kun tottelet kyselemättä kaikkia käskyjä.

Jos satut olemaan hierarkian alimmalla asteella (armeijassa se on sotamies, tämän kirjan kontekstissa tavallinen legioonalainen), sinun pitää harrastaa tottelevaisuutta ja pokkurointia kaikkiin mahdollisiin suuntiin.

Pietiläisen muistelukset Korsikan saarelta osoittavat, että jo korpraalikin oli legioonassa isoherra. Ylikorpraalista puhumattakaan.

Napoleonin syntymäsaarena tunnettu Korsika on aina kiehtonut minua. Korsikan rallejakin olen joskus televisiosta seurannut. Äskettäin katsoin myös kokkiohjelman, jossa nautittiin saaren herkuista.

Onko Korsika Välimeren helmi?

Pietiläisellä oli niin kiire jahdata legioonan karkureita, että hän ei ehtinyt ihailla upeita maisemia. Toisaalta ei hän mainitse juuri mitään myöskään Korsikan ihanista neidoista.

Mutta toisaalta. Eihän yhteen kirjaan tarvitse mahduttaa kaikkea.

Teos on erinomainen lähinnä siksi, että se antaa tarkan kuvauksen siitä mitä oli Muukalaislegioonan sotapoliisin työ Korsikassa joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Sitä voisi pitää jopa onnistuneena mikrohistoriallisena tutkimuksena.

29.8. 2022

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen. Muistiinpanoja jälkimaailmalle. (2011, 143 s.)

Rajchmanin muistelmat hänen Treblinkan vuosiltaan on julkaistu suomeksi nimellä Treblinkan viimeinen juutalainen.

Teos on suomennettu ranskankielisestä teoksesta Je suis le dernier juif – Treblinka 1942-1943.

Alunperin Rajchmanin muistelmat on kuitenkin kirjoitettu jiddišin kielellä. Niitä ei kuitenkaan julkaistu vielä tekijän eläessä. Onneksi Rajchman säilytti muistiinpanonsa Treblinkan ajaltaan.

Annette Wieviorka toteaa kirjan esipuheessa, etä Rajchmanin muistiinpanoihin perustuva raportti eroaa merkittävästi vasta tapahtumien jälkeen kirjoitetuista holocaustista selviytyneiden kertomuksista.

Monia holocaust-muistelmia lukeneena uskallan väittää, että suurin ero on siinä, että Rajchman keskittyy olennaiseen.

Raportti on kirjoitettu vaikeissa olosuhteissa. Aikaa ei ollut pitkiin sepustuksiin.

Treblinkassa hän ei vielä pystynyt vielä kirjoittamaan mitään, olosuhteet olivat niin armottomat. Mutta helppoa se ei ollut pakomatkallakaan, jonka aikana muistiinpanot on laadittu.

Teoksen mukana pääsee elämään Treblinkan arkea yhtenä monista sinne viedyistä juutalaisista.

Se on äärimmäisen tarkka, yksityiskohtainen kuvaus Treblinkan helvetistä, joka tuhosi lähes miljoonan, pääasiassa Puolan juutalaisen elämän.

Treblinkassa murhattiin enemmän Puolan juutalaisia kuin Auschwitzissa.

Jean-Franciois Steinerin teos Treblinka, tuhoamisleirin kapina (1968) oli pitkään ainoa kunnollinen tietolähteeni tästä pahamaineisesta tuhoamisleireistä, joista hyvin harva onnistui selviytymään hengissä.

Auschwitz-Birkenausta selviytymismahdollisuudet olivat paljon suuremmat.

Steiner ja Rachjman kuuluvat siihen hyvin pieneen joukkoon, joka onnistui kapinan avulla pakenemaan leiriltä. Suurin osa pakoon yrittäneistä ammuttiin.

Treblinkan viimeinen juutalainen kuuluu niihin kirjoihin, jotka tulisi antaa jokaiselle 15-vuotta täyttäneelle nuorelle luettavaksi.

Kun itse opetin historiaa Hyrylän yläkoulussa, uskalsin lainata Steinerin teosta jo vähän nuoremmillekin.

Rajchman on kuitenkin vielä paljon raadollisempaa luettavaa.

Rajchman onnistui säilymään hengissä ennen pakoaan lähinnä vain siksi, että hänet valittiin ensin leirin yhdeksi parturiksi ja sitten myöhemmin hammaslääkäriksi.

Kumpaakaan virkaa hän ei ollut hoitanut siviilissä.

Näin Rajchman kuvaa työtään Treblinkan parturina (tehtävänä oli leikata leirin naisten hiukset ennen kuin heidät vietiin kaasutettaviksi):

”Uhrit asettuvat istumaan toinen toisensa jälkeen, ja sakset leikkaavat, leikkaavat keskeytyksettä. Itkua ja huutoja. Naiset ovat järkkyttyneitä. Meidän on tyydyttävä katselemiseen, emme voi sanoa mitään.

Vanhahko nainen asettuu istumaan eteeni. Leikkaan hänen hiuksensa pois, hän pyytää minulta viimeistä palvelusta ennen kuolemaansa. Minun pitäisi leikata hitaasti, sillä hänen jälkeensä, minun kaverini luona, on vuorossa hänen tyttärensä, ja hän toivoo voivansa astua kuolemaan yhdessä tämän kanssa. Yritän leikata hitaasti, ja sanon naapurilleni, että hänen pitäisi leikata tytön tukka nopeammin, jotta molemmat voisivat mennä yhdessä kaasukammioon. Haluaisin tätyttää tämän naisen viimeisen toivomuksen, mutta yksi murhaajista karjuu jo taas, ja ruoska osuu minun päähäni. Minun on pidettävä kiirettä, en voi leikata hitaammin. Naisen täytyy lähteä ilman tytärtään.”

Rajchman kutsuu keskitysleirin vartijoita ja ss-upseeristoa ”murhaajiksi.”

Hitlerin projektina oli kansanmurha ja on aivan loogista kutsua sen toimeenpanijoita murhaajiksi.

Kirjaa lukiessani tuli mieleeni ajatus: Ukrainassa kansanmurhaa toteuttavia henkilöitä pitäisi kutsua ”murhaajiksi”; missään tapauksessa ei ”sotilaiksi” tai ”upseereiksi.”

Saman tittelin antaisin myös Venäjän poliittiselle johdolle.

28.8. 2022

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin (2007, s. 176)

Syitä lukea kirja on yhtä monta kuin syitä jättää lukematta kirja.

Periaatteessa minulla ei olisi ollut mitään syytä lukea tätä kirjaa.

Johan Bäckman on suomalainen (venäläinen?) antihenkilö, jonka tekstiin voisi lähtökohtaisesti (oman kunnioituksensa samalla säilyttäen) tutustua ehkä vain silloin kun venäläinen nagaani on kohdistettuna otsaasi.

Henki tai Bäckman!

Onko Bäckman venäläisten agentti?

Onko hän isänmaan petturi?

Voisiko tätä kirjaa käyttää todisteena häntä vastaan?

Saatana saapuu Helsinkiin on poliittinen pamfletti, joka on julkaistu Anna Politkovskajan murhan jälkeen, Krimin sodan kynnyksellä.

Se on pamfletti ennen kaikkea Heidi Hautalaa vastaan, joka Bäckmanin mukaan järjesti bileet Anna Politkovskajan ruumiin ympärille.

Kansikuva kertoo jo kaiken: siinä Hautala pitelee sylissä veristä Anna Politkovskaja-nukkea, johon on upotettu Suomen ja Yhdysvaltojen liput.

Hautalan vieressä poseeraa urheilullinen, nuorehko, Vladimiri Putiniksi helposti tunnistettavissa oleva mies.

Mies hehkuu luotettavuutta, voimaa ja älyä.

Nainen (Hautala) taas on kuvattu hölmöksi; hän muistuttaa lähinnä mielisairaalasta karannutta kylähullua.

Harvoin olen lukenut näin mustavalkoista kirjaa.

Sen päähenkilöitä ovat Täydellinen Hyvä (Putin) ja Täydellinen Paha (Politkovskaja ja hänen kannattajansa).

Takakansiteksti mainostaa että ”valtiotieteiden tohtori Johan Bäckman tutkii suomalaisten reaktioita Politkovskajan murhaan.”

Oman reaktioni lokakuussa 2006 oli järkytys, kun Koiton laulun konsertin väliajalla kuulin asiasta.

Bäckman tuskin suri murhaa…

En haluaisi antaa tätä kirjaa Politkovskajan läheisten luettavaksi.

Monta kertaa lukuprosessin aikana ajattelin jättää kirjan lukemisen kesken.

Mitä järkeä on lukea kirjaa, jossa toistetaan jokaisella sivulla samaa asiaa: Politkovskajan kannattajat ovat amerikkalaisten marionetteja, jotka haluavat hävittää Venäjän valtion ja heittää Putinin syrjään.

Nyt herran vuonna 2022 Saatana on saapunut Ukrainaan…

Jos Putin olisi syksyllä 2006 potkittu pois virastaan olisi maailmassa helpompi hengittää syksyllä 2022.

Mikä motiivi Bäckmanilla oli kirjoittaa tämä kirja?

Halusiko hän osoittaa luotettavuutensa Kreml-henkiselle venäläiselle poliittiselle eliitille?

Etsikö hän töitä FSB:stä vai oliko hän jo syksyllä 2006 töissä tuossa salamurhaajien kerhossa?

Kun kirjoitan tätä esseetäni alan muuttua yhtä mustavalkoiseksi kuin Bäckman.

Eikö kirjasta ja sen kirjoittajasta olisi löydettävissä mitään positiivista?

Yhden hyvän syyn kirjan olemassaololle kuitenkin löydän. Kun joskus kirjoitetaan kirjaa Putinista ja hänen kannattajistaan, tätä teosta voisi hyödyntää ainakin psykohistoriallisesti.

Miten tulevaisuuden psykohistorioitsija tulee tulkitsemaan näitä Bäckmanin kirjoittamia rivejä?

”Vladimir tarkoittaa… myös merkittävää hallitsijaa joka ei kaihda väkivaltaa. Kukapa merkittävä hallitsija ei kaihtaisi.”

27.8. 2022

Jukka Tuomainen: Saunavieras (1999, 154 s.)

Päivän kirjaani voisi luonnehtia trilleriksi; genrenä voisi olla rikoskirjallisuus. Tai sitten kioskikirjallisuus.

Kioskirjoille on englannin kielessä oma sopiva sanansa  — pulp fiction.

Samanniminen oli myös Tarantinon klassikkoelokuva.

Elokuva on saanut paljon mainetta ja kunniaa ja osittain se on ansainnutkin kaiken saamansa ylistyksen. Toisaalta sen juonitus, kuten elokuvan nimikin jo paljastaa, on tyypillista kioskikirjallisuutta.

Tiedän nyt (kun googletin), että Jukka Tuomainen on mainosmies ja kioskikirjallisuuden kääntäjä.

Hän osaa pelata sanoilla.

Luin teoksen noin 150 sivua yhtä kyytiä; välillä tosin kävin ruokkimassa kissan…

Mutta en edes vessassa käynyt.

Jotain imuahan tekstissä pitää olla, että sen haluaa lukea ilman taukoja.

Oma isäni oli kioskirjallisuuden suurkuluttaja. Turpeilan vintti oli täynnä halpoja dekkareita ja länkkäreitä.

Vaikka olin jo koulupoikana hyvin utelias lähes kaiken maailmallisen suhteen, niin kirjallisuudessa olin elitisti. Isäni osto- ja myyntiliikkeistä ostamista kirjoista taisin lukea vain Maria Langin Salama-sarjassa ilmestyneen Vaarallisia unia ja Vilho Helasen Rauhattoman rannikon.

Nykyisin minulla ei ole vastaavia ennakkoluuloja.

Minulla oli vuosia kestänyt runoprojekti, joka konkretisoitui Sadan ja yhden päivän kirja-esseinä, jotka julkistin mahdollisimman antielitistisesti  — facebookissa.

Kehitin noina vuosina lukutavan, jota kutsuin runoarkeologiaksi.

Arkeologien tapaan en voinut olla ennakkoon varma mitä tulisin löytämään, kun pyrin lukemaan mahdollisimman kattavasti lähinnä kotimaista runoutta.

Aarteen voi löytää mistä tahansa, vaikkapa omakustanteena ilmestyneistä runokirjoista.

Yritin vakuuttaa itselleni, että runouden kaanonit olivat vain pienen kirjallisen eliitin keksintöjä.

Miksi minun olisi pitänyt uskoa näitä kirjallisuuden professoreja tai valtalehtien kirjallisuuskriitikkoja?

Joskus laitoin silmät kiinni, kun valitsin runokirjoja hyllystäni.

Tämä lukutapa ja kirjojen valitsemisen tapa toi myös jännitystä elämääni.

Koskaan ei voinut tietää minkä aarteen löytää..

Ja nyt kuulostan aivan Hirvaskankaan huutokauppakeisari Aki Palsanmäeltä (sivuhuomautus: Huutokauppakeisari-ohjelmaan olen jäänyt koukkuun..).

Jukka Tuomaisen rikosromaani tarttui haaviini Nurmeksen kirjaston poistomyynnistä.

En ollut koskaan kuullut miehestä.

Kirjan kansi ja nimi ehkä houkuttelivat.

Muutaman vuoden kirja sai lojua hyllyssäni, kunnes oli sen aika.

Kirjoitin joskus dekkariarvosteluja Ruumiin kulttuuri-lehtiin.

Mutta mitä dekkareista voi kirjoittaa?

Juontahan ei saa paljastaa.

Voi kommentoida vain teoksen kirjallisia ansioita tai ehkä juonen uskottavuutta.

Ehkä olisi voinut vielä vertailla arvosteltavaa kirjaa johonkin toiseen.

Nyt voisin esim. vertailla Tuomaisen Saunavierasta johonkin Mauri Sariolan poliisiromaaniin.

Mutta mitä se tointaa?

Tuomaista voisin kuitenkin kiittää siitä, että hän tarjosi minulle rentouttavan hetken elo- ja syyskuun vaihteessa.

Kesä on mennyt.

26.8. 2022

Arto Seppälä: Ajatus on hiirihaukka. Veikko Huovinen, humoristi (1992, 231 s.)

Minulla on ollut Veikko Huovinen- viikko. Sen kohokohta lienee ollut koko kesäni vahvin lukuelämys Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Katsoin viikollani myös Havukka ahon ajattelijan tv-sovituksen (1971) kaikki osat.

Selailin jo minulle vanhastaan tuttua Panu Rajalan Huovis-kirjaa Hirmuinen humoristi (2012).

Kokonaan uusi tuttavuus minulle oli Arto Seppälän Ajatus on hiirihaukka. Veikko Huovinen, humoristi (1992).

Oli siinä Huovis-urakkaa yhdelle miehelle.

Olen lukenut joitakin Huovisen teoksia ja niistä tehtyjä tv- ja elokuvasovituksia. Onneksi on vielä paljon lukematta; ehkä niistä on vielä paljon iloa minulle siinä tulevassa Ilomantsin kortteerissani.

Unelmapäiväni voisi olla vaikka seuraavanlainen: aamiaiseksi Kajavan tai Pessoan runoja, lounaaksi Kalle Päätaloa ja illalliseksi Veikko Huovista tai Pentti Haanpäätä.

Viimeistään Arto Seppälän oivaltava teos osoitti minulle, että läheisimmät suomalaiset kirjailijat ovat minulle näinä loppuelämäni verkkaisina päivinäni Haanpää ja Huovinen.

Molemmat olivat huumorin mestareita, mutta myös suomen kielen nerokkaita käyttäjiä.

Seppälä on lainannut otteen Puukansan tarinasta (1984):

”Tuuli, ikuinen vaeltaja, tuli jostain kaukaa, tuli ja meni. Metsä huokaili, humisi ja myrskyllä mylvi. Tuuli soitteli puiden instrumentteja senkin seitsemällä tavalla. Koivun tuohesta pörröttävä silkkipaperinohut helve lipatti ja hurisi, kunnes kerran irtosi. Männyn ylärungon hilseilevä kuori sirisi aikansa ja leijaili kellanruskeana levynä varvukkoon. Tuuli vihelsi ja hujelsi onttojen palokantojen torvissa ja touhautteli tikankolon onkaloa. Konkelot naukuivat tuulessa ja kuusen oksa hankasi viereisen koivun tuoheen tumman orkosen.”

Huovinen tunsi metsänsä ja suomen kielensä.

Ehkä vain Haanpää ja joskus Juhani Aho ovat pystyneet vastaavaan…

Mitä enemmän viikon aikana katsoin Lauri Leinon eläytymistä tv-sarjan Konsta Pylkkäseen ja nautiskelin Huovisen kielestä, sitä enemmän kaipuuni kasvoi: jo riittää tämä sisäily.

On päästävä järvelle, metsään ja soille.

Mutta on Veikko Huovinen muutakin kuin suomalainen luonto.

Niin Rajala kuin Seppäläkin tuntuvat pitävän Huovisen tärkeimpänä antina suomalaiselle kirjallisuudelle hänen nerokasta huumoriaan.

Jos vertaa Haanpään ja Huovisen huumoria toisiinsa, niin onhan niillä selvä ero.

Haanpää on kriittisempi, radikaalimpi ympäristönsä havainnoitsija.

Huovinen on arvokonservatiivi ja armollisempi kaikelle maailman touhotukselle.

Voisi kuvitella, että Haanpää olisi äänestänyt vanhoja demareita tai nykyistä vasemmistoliittoa.

Huovinen olisi saattanut jättää kokonaan äänestämättä.

Ehkä juuri tuo anarkistinen mielenlaatu alkoikin minua viikon mittaisessa Huovis-kylvyssäni lämmittää.

Lipsautin julki vaarallisen sanan ”anarkismi”.

Huovinen olisi minua näpäyttänyt: ”Pidä ismisi…”

Niin, mihin me näitä ismejä tarvitsemme.

Mutta juuri näinä Ukrainan sodan päivinä, meillä olisi kysyntää Veikko Huovisen kaltaisille lahjomattomille sieluille.

Kuten tunnettua, Huovinen laati omat erikoiset versionsa Stalinin ja Hitlerin elämäkerroiksi.

Kuka kirjoittaisi yhtä pirullisesti Putinista?

Konsta Pylkkäsen ja Veikko Huovisen ajatus liiteli Kainuun saloilla vapaana kuin hiirihaukka…

Miksi meidän pitäisi antaa minkäänlaisten piikkilanka-aitojen estää ajatustemme vapaata liitoa.

25.8. 2022

Viljo Kajava: Rakentajat (1935, 96 s.)

Oi sinua nuoruus!

Viljo Kajavan runous kuuluu nuoruuteeni.

Erityisesti tämä kokoelma — Rakentajat (1935).

Niinä aikoina kun aloitin opintoni Helsingin yliopistossa perustin kansion, jonka otsikoin juhlavin sanoin ”Metodologiaa koko maailma.”

Maailma oli minulle avoin.

Se että pääsin yliopistoon oli suurta juhlaa.

Kesä 1977 kulki kuin unessa.

Yliopistoon pääsyäni juhlistin patikoimalla Petkeljärven kansallispuistoon.

Pukeuduin sen mukaisesti. Laitoin parhaat housuni patikkaretkelle.

Retken jälkeen ne eivät enää olleet parhaat housuni.

Taitajan taipaleen polulla minua katsottiin varmaan pitkään ja hartaasti.

Vastaani tuli saksalaisia turisteja.

Ehkä he ajattelivat; suomalaiset menevät metsään kuin kirkkoon.

Niin meninkin.

Kun palasin poluiltani, Turpeilaan oli tullut vieraaksi Meskenvaaran mummo.

Turpeilan mummonihan juhlisti yliopistoon pääsyäni tuonilmaisista…

Tiedekuntaani (historiallis-kielitieteellistä) hän olisi pitänyt vääränä valintana, koska hän toivoi minusta pappia.

Tulihan minusta kuitenkin uskonnon opettaja.

Kaikkea ei voi saada.

Olin juuri käynyt armeijan ja uskontoni oli pasifismi; halusin liittyä kaikkiin rauhanjärjestöihin. Ainakin Sadankomiteaan liityin.

Kirjasin vielä jalossa nuoruudessani ruutuvihkoon kaikki lukemani kirjat.

Myös Kajavan Rakentajat.

Pisteytin kirjat nollasta kymmeneneen.

Kajavan Rakentajat sai 10 pistettä.

Metodologia-kansiooni päätyi kokoelmasta seuraavat Kajavan kirjoittamat rivit runosta Hallituskadulla

”Ihmisten välinpitämättömässä virrassa kulkien,

rautaisen ajan panssari sydämellä,

en voi olla nyyhkyttämättä, kun näen:

Kalpein kasvoin, henki paistaen poskien ihosta

kulkee pieni tyttö kadun liassa

nukettomin sylin,

kerjuupussi pienissä käsissä.

ja hänen kysyvien, vanhojen silmiensä ohi

kulkee nainen, turkikset, sametit

syötetyllä, laiskalla ruumiilla,

silmissä kylmä, typerä ilme:

ei mitään, ei mitään, ei mitään

Ihmisten välinpitämättömässä virrassa

ajautuu tämänpäivän vastakohta tulevaisuuteen,

lahjomattomien sydänten punnittavaksi…”

Tämän runon kirjoitti nuori Viljo Kajava, joka oli 1930-luvulla parantamassa maailmaa edistyksellisten taiteilijoiden Kiila-ryhmässä (oli myös sen perustajia) ja avusti 30-luvun parhaita lehtiä Tulenkantajia ja Kirjallisuuslehteä.

Ja mitä minä tein nuoruuteni 1970-luvulla?

Maksoinko edes Sadankomitean jäsenmaksua?

”Ei mitään, ei mitään, ei mitään.”

Se lienee porvariston vastaus kun tarvitaan apua maailman hätään.

Varsin vähän nykyinen minäni on avustanut 2020-luvulla Ukrainan kärsiviä.

On niin helppo ohittaa tämä kaikki.

Mutta ainakin nuorelle minälleni annan anteeksi. Eihän minulla ollut ollut juuri muuta kuin se omaisuus, joka mahtui rättisitikan takakonttiin (sen voi todistaa Markku Salo, joka muutti minut Kivenlahdesta Itä-Pasilaan).

Minulla on kirjastossani varmaankin 15 Kajavan runokirjaa ja myös hänen hieno muistelmansa Aika rakastaa, aika laulaa (1990).

Muistelmista voin lukea, että asuimme molemmat Vallilassa samaan aikaan.

Miksi en mennyt häntä tapaamaan? Olihan minulla jo 1970-luvun vaatimattomassa kirjastossani hänen kokoelmiaan.

Muistelmista saamme lukea, että Erkki Valan kustantamo Kirjailijain kustannusliike julkaisi Rakentajat palkkioksi siitä, että ylioppilas Viljo Kajava oli kääntänyt hänen firmalleen ilmaiseksi Jaroslav Hasekin Sotamies Shvekin seikkailujen ensimmäisen osan.

Sekin kirja ja siitä tehty tv-sarja kuuluvat nuoruuteni reliikkeihin.

”Ei, ei! En saa levätä, en saa palata,

minun on seistävä, meitä on vähän.

seistävä — oikea käsi runon vasralla,

vasen käsi julistajan torven ympäri,

huulilla katkera tyydytys:

olen nuori, seison rajalla.”

Minäkin seisoin rajallani.

Mutta harvoin jaksoin kipenöidä…

Onneksi meillä on taiteilijoita, jotka jaksavat.

24.8. 2022

Runoja sinulle, toim. Maria Ahlstedt ja Marita Kansikas-Koivunen (1979, 342 s.)

Runoja sinulle on Suuren suomalaisen kirjakerhon julkaisema.

1970-luvulla myös Putkelan Turpeilassa luettiin kirjakerhon kirjoja.

Onnistuin vakuuttamaan äitini siitä, että kannatti kuulua kirjakerhoon.

Nyt, asioista enemmän tietävänä, minulla on lobbauksestani huono omatunto.

Minun olisi pitänyt ymmärtää, että meillä ei oikeasti olisi ollut varaa kirjakerhon kirjoihin.

Se, että äitini onnistui kaapimaan talouskassasta nuo kirjaeurot, on jälkikäteen ajateltuna suoranainen ihme.

Saattoihan olla että äitini luki muutaman kerhon kirjoista; karu totuus kuitenkin on, että kirjojen lukeminen taisi olla erään lukuhullun nuoren miehen pääharrastus.

Siihen aikaan en voinut kuvitella mitään taivaallisempaa kuin uusien, vasta paketista avattujen, kirjakerhon kirjojen tuoksu.

Luin tarkkaan myös kirjakerhon lehdet.

Ehkä tuo kaikki innosti minua aloittamaan täysin suurudenhullun projektin; päätin kirjoittaa ruutuvihkoille maailmankirjallisuuden historian, unohtamatta pieniäkään kirjallisia kulttuureja. Halusin lukea kaikki maailman kirjat; oli ne sitten eskinoiden, pääkallonmetsästäjien tai vielä Amazonin viidakossa piileskelevien kansojen kirjoittamia.

Suomi oli käymässä minulle aivan liian pieneksi…

Runoja sinulle ilmestyi 1979; silloin olin jo poistunut Pohjois-Karjalasta ja eiköhän kirjakerhokin ollut jo katoavaa kansanperinnettä Ilomantsin leveyspiirillä.

Kirjakerhon kirjoja sai kuitenkin puoli-ilmaiseksi divareista — siis niistä divareista, jotka suostuivat ottamaan niitä vastaan. Onkin todennäköistä, että oman Runoja sinulle olenkin löytänyt kirpputorilta. Hinnaksi veikkaisin yhtä euroa.

Tämän Antologian runojen takia ei kannattaisi tätä esseetä kirjoittaa. Useimmat niistä ovat minulle (ja ehkä muillekin) tuttuja jo vuosikymmenten takaa eikä minulla riitä enää motivaatiota (niin kuin korona-aikana) palata taas niihin uudestaan.

Sadan ja yhden vuoden runo-esseissäni täysin tyhjentää sen tankin.

Tässä antologiassa onkin kiinnostavinta kirjakerhon lukijoiden kirjoittamat kommentit, pienoisesseet ja suosikkirunojen inspiroimat omat runot.

Taas kerran huomasin itsessäni olevan pienimuotoisen sairauden: intohimoni tilastoihin.

Koulupoikana liimailin vihkoihin urheilu-uutisia. Nytkin taidan tietää varsinkin yleisurheilusta yllättävän paljon nippelitietoja, mikä on siivittänyt minut lukuisiin Trivial pursuit-turnausvoittoihin.

Filosofina tietenkin kyseenalaistan mokoman harrastuksen; muuttaako se maailmaa, että joku hyppää sentin pidemmälle kuin toinen?

Tein siis tilaston tästäkin Päivän kirjasta: laskin kuka runoilijoista sai eniten suosikkirunomainintoja kirjakerhon lukijoilta.

Kisan voitti Aaro Hellaakoski yhdeksällä runolla, hopeaa sai Tommy Tabermann kahdeksalla runolla ja pronssia V A Koskenniemi seitsemällä runoja.

Ulkolaisista runoilijoista voiton veivät Nazim Hikmet ja Pablo Neruda: molemmilla oli suosikkirunojen joukossa kolme runoa.

Vertailun vuoksi: Pentti Saarikoskella ja Aleksis Kivellä oli 1 runo; Runebergillä sentään kaksi.

Eino Leino, jota monet pitävät suomalaisen runouden supertähtenä, jakoi neljännen sijan kuudella runollaan Aale Tynnin ja Helena Anhavan kanssa.

Lassi Nummi, Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava jäivät kokonaan ilman pisteitä.

Mitähän korkeastioppinut kirjallisuudenprofessori sanoisi tästä?

Ehkä hän vain hymyilisi ja pohtisi mielessään tätä kansan runollista makua, mutta varmaankin hän osaisi olla hiljaa. Sillä ovathan kirjoja paljon lukeneet, ainakin toivon niin, oppineet elämästä sen verran, että aina ei kannata korostaa omaa etevemmyyttään.

Mutta jos kansa on sittenkin oikeassa!

Jos runouden mittarina toimisikin periaate; jos runo koskettaa, saa aikaan väristyksiä, helpottaa oloa tai ylipäänsä osoittautuu merkitykselliseksi (juuri minulle eikä systeemille) — runo on hyvä. Se on tehnyt tehtävänsä.

Järjestän nyt pienet arpajaiset antologiaan päässeistä Hellaakosken runoista.

Arpa suosi Hellaakosken runoa Uni.

UNI

Mun kainalossani mitä on?

Se on muuan kallis pää. Kun heräjän, se siinä on,

kun nukun, siihen jää.

Se on hurman ääret soudellut

ja mennyt pyörryksiin,

se on rikkauteen rauennut

ja unten untuviin.

Vaan hyväellen, hiljalleen

ma tukkaa silitän.

Niin kauas tuntuu nukkuneen

mun tyköäni hän.

Mut aamun tullen armahin

tuo silmä juoruaa:

Yht´unta silti nähtihin

yht´unta ihanaa.

Runo ilmestyi Hellaakosken kokoelmassa Jääpeili v. 1928
Tämä runo teki aikanaan suuren vaikutuksen heinolalaiseen Ulla Tarvoseen:

”Runoon, joka minulle on rakkain ja lähellä sydäntäni tutustuin jo moninaisia vuosia sitten. Tämä tapahtui siten, että eräässä aikakauslehdessä oli jonkun tunnetun henkilön mieliruno, hänen nimensä olen jo ehtinyt unohtaa. Hänen mielirunostaan tuli myös minulle rakkain. Kun luin sen kerran, täytyi minun lukea se toisen kerran, kolmannen ja yhä uudelleen, kunnes huomasin, että Aaro Hellaakosken Uni on minun aarteeni, jota kukaan ei voi minulta ryöstää, koska sen säkeet ovat jääneet ainiaaksi tajuntaani. Olen kirjoittanut sen pienestä vihosta repäistylle paperinpalalle, jota säilytän runokirjan välissä ja välillä kurkistan sitä, ikään kuin pelkäisin unohtavani sen; mikä on mahdottomuus. Tämä runo sopii haikeaan mielentilaan yhtä hyvin kuin ratkiriemukkaaseenkin. Joskus, ollessani ystävieni seurassa, joiden uskon voivan nauttia Hellaakosken suurenmoisista säkeistä, avaan sanaisen arkkuni ja lausun heille runon Uni antaakseni myös heille pienen hetken iloani.”

Lukija on aina oikeassa.

Runo voi olla myös yhteisöllinen aarre; me voimme jakaa omaa iloamme myös toisille.

23.8. 2022

Harry Brotherus: Peitsi menneen puolesta (1965, 272s.)

Muistelmakirjallisuus on ollut suuri heikkouteni.

Tällä kertaa vietin pari päivää yhdessä Harry Brotheruksen (synt. 1892) kanssa.

Harry Brotherus syntyi akateemiseen perheeseen, kävi koulunsa SYK:ssä ja kouluttautui lakimieheksi.

Hänen elämänpolkunsa sattui Suomen historian käännekohtaan: Suomi oli itsenäistymässä, ja kun itsenäisyys saatiin, kansa jakautui kahtia ja Suomen valtio alkoi piirrellä rajojaan. Kepillä kokeiltiin jäätä Venäjän Karjalassa — Vienassa ja Aunuksessa; Tarton rauhassa suurin osa Karjalaa jäi kuitenkin Venäjälle.

Tätä teosta on myynnissä Suomessa tällä hetkellä vain muutama kappale.

Teoksen suosioon on mitä ilmeisimmin vaikuttanut sen käsittelemät asiat.

Erityisesti nämä kolme: suomalaisen partioliikkeen synty, sisällissota 1918 ja heimosotaretki Vienaan 1918.

Kaikkia niitä Brotherus käsittelee seikkaperäisesti ja mielenkiintoisella tavalla.

Partioliikkeen pioneerista Kurt Steniuksesta Brotherus luo hienon henkilökuvan.

Kun luin näitä rivejä oli menossa elokuun 26.päivä.

Esittelen Steniuksen draaman neljässä näytöksessä.

I

”Keväällä vuonna 1913 Kurt Stenius työskenteli entistä kuumeisemmin pienen kantajoukon toiminnan organisoimiseksi. Hän tuli silloin maininneeksi minulle, että hän ehkä pian joutuisi luopumaan toiminnastaan joukossamme sanoen syyksi suunnittelemansa pitkän matkan. Kun kysyin, minne hän oli aikonut matkustaa, hän nauraen kieltäytyi vastaamasta.”

II

”Elokuun 26.päivänä Stenius löydettiin kuolleena kirjoituspöytänsä äärestä. Kerrotaan, että pöydällä hänen edessään oli Marcus Aureliuksen mietelmät.

III (Kurt Stenius luki ennen itsemurhaansa nämä Aureliuksen sanat).

”Samoin jos kärsit siitä, että et voi saada aikaan sitä, mikä mielestäsi on järkevää, niin miksi et mieluummin toimi niin hyvin kuin voit, sen sijaan että antautuisit surun valtaan? Mutta minua voimakkaampi este on tielläni. Ole silloin surematta; eihän ole sinun syysi, että olet voimaton. Mutta elämä on menettänyt arvonsa, ellen saa suorittaa tätä. Jätä silloin elämä rauhallisesti ja hiljaa, ikään kuin olisit suorittanut tehtäväsi, ja ajatellen ystävällisin tuntein vastustajiasi.”

Näin kuollaan Suomessa stoalaisesti (ja ehkä myös teosofisesti).

Väkisinkin tuli mieleen ystäväni Vesan itsemurha. Hänen viimeisiä kirjojaan olivat Schopenhauerin ja Unamunon teokset.

Kuollessaan Stenius oli vasta 24-vuotias. Vesa ehti elää pitempään.

Neljäs näytös voisi olla partioliikkeessä käyty keskustelu itsemurhasta:

IV

”Mutta mitä hämmennystä mahtoikaan tuo teko, tuon vapaasti valitun kuoleman varjo aiheuttaa raikkaissa pojanmielissä, joille elämä oli avautumassa suurena ja valoisana ja joilla ei ollut aavistustakaan sielunvaelluksen mysteereistä! ”

Tämä episodi Brotheruksen elämävaiheissa sai minut pysähtymään.

Ehkä saman reaktion aiheuttivat myös Brotheruksen kuvaukset ”Varkauden sodasta” helmikuussa 1918. Valkoinen ja punainen terrori tulevat molemmat käsiteltyä.

Brotherus osallistui itsekin sotaan, mutta ei osallistunut itse valkoiseen terroriin; päinvastoin hän yritti hillitä sitä.

Vienan heimosodassa keväällä 1918 tehdyt sotarikokset huomioimaan. Toisaalta helposti huomaa myös eron suomalaisten ”vapauttajien” ja ”venäläisten vapauttajien” välillä.

Vaikka suomalaiset heimosoturit eivät saa retkikuntaan osallistuneelta Brotherukselta puhtaita papereita, niin ainakin joukkion ylin johto yritti saada jotain kuria aikaiseksi. Tosin minulle jäi vieläkin hämäräksi se, että miten riemurinnoin suomalaiset ”vapauttajat” otettiin vastaan Vienan Karjalassa.

Jälkiviisaasti voisin toki todeta, että jos Viena olisi jäänyt Suomelle, niin vienalaiset olisivat kärsineet vähemmän (varsinkin jos ajattelee Stalinin ja Putinin vainoja).

22.8. 2022

Martti Tenkanen: Nuori Pietari Kurvinen(1948, 240 s.)

Isoäitini Idan kirjasto ei ollut suuri. Siinä oli vain muutamia kirjoja. Lisäksi Turpeilan vintillä oli vielä lapsuudessani jäljellä ehkä 20-30 Putkelan opintokerhon kirjaa. Kirjoja oli ollut ehkä enemmänkin, mutta isäni oli vienyt niitä naapurin poikien kanssa jätepaperikeräykseen.

Muistan tuon jätepaperivillityksen Ilomantsissa. Minutkin saatiin siihen, aivan pikkupoikana, houkutelluksi mukaan. Saattoi olla, että toimitin keräykseen vain vanhoja karjalaisia… ainakin toivon niin.

Palkkioksi urakastani sain muistaakseni yhden kirjan, L. Valakiven Jaken, joka on minulla vieläkin. Elämäni suuria kirjoja. Olen ostanut varmuuden vuoksi myös varakappaleen siitä…

Yksi isoäitini kirjaston kirjoista oli Martti Tenkasen (1911-1971) Lämmittävä liekki. Pietari Kurvinen Suomessa (1954).

Kirjassa näkyy käytön jäljet; hyvä, että se pysyy kasassa. Niistä tahroista voi lukea Turpeilan historiaa yli 60 vuoden ajalta. Saattaa olla, että muutama tahra on omaakin tekoa. Se lojui kymmenet vuodet vintissä, sen yli ovat juosseet hiiret, rotat ja mahdollisesti russakatkin. Lepakoista en ole aivan varma; mutta niitäkin vintiltä löytyy.

Päivän kirjakseni olen valinnut kuitenkin toisen Martti Tenkasen kirjan Nuori Pietari Kurvinen. Onhan sekin tullut jo luettua, ehkä 30 vuotta sitten. Nyt oli lukukokemuksen uudistamisen aika…

Pietari Kurvinen (1842-1925) lienee tunnetuimpia ilomantsilaisia. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia lähetyssaarnajia, työkenttänään Ambomaa.

Martti Tenkanen taas varttui Karjalan kannaksella, mutta piipahti vaiherikkaan elämänsä aikana myös Ilomantsissa. Hänestä tuli vähäksi aikaa marjovaaralainen.

Marjovaara on kylä lähellä Ilomantsin ja Joensuun tietä.

Kysyin ehkä 15 vuotta sitten hoviparturiltani, suistamolaiseen sukuun syntyneeltä Nikolailta, missä ilomantsilaiset todennäköisimmin kuolevat.

Nikolai vastasi empimättä. ”Marjovaarassa.”

Ambulanssit kulkevat nykyisin päivittäin Ilomantsin ja Joensuun väliä; monet uuvahtavat viimeiseen lepoon jo ennen Joensuuta, Marjovaaran kohdilla.

Isäni ehti juuri ja juuri Joensuuhun…

Tenkanen asui Marjovaarassa, koska hänet oli nimitetty evankelisen liikkeen matkapuhujaksi ja piirisihteeriksi Pohjois-Karjalaan.

Saattaa olla, että juuri tästä syystä Tenkasen kirja oli eksynyt Turpeilaan. Isoäitinikin taisi olla kallellaan evankelisiin, olihan hän käynyt liikkeeseen kuuluvaa kansanopistoa Helsingissä 1913-1914 ja hänen kotipitäjässään Jalasjärvellä oli ollut vahva evankeelinen herätys.

Miten paljon minulta jäikään kysymättä mummoltani…

En ole varma, että tiesikö mummoni, että hän asui vuoden pari Pietari Kurvisen synnyinpaikalla Lapinniemessä, kauniin Harkkojärven rannalla.

Lapinniemeen nuori perhe oli ajautunut kun kaksi Heikkiä: ukkini Heikki ja hänen isänsä Heikki olivat tapelleet verissä päin 1920-luvulla. Nuoremman oli lähdettävä maanpakoon.

Itselleni tämä asia varmistui kun kiertelin 1990-luvulla Ilomantsin kyliä isoäitini jalanjäljissä. Kurvisten vanhaa taloa asuttivat silloin Härköset.

Emännältä kuulin, ettei Turpeisten perhe-elämä ollut kovin hääviä. Ukkini savottarahat valuivat korttirinkeihin, perheenelatus oli Idan, ei Heikin vastuulla.

Tätini Salme oli silloin parin vuoden vanha, toinen tätini Lilja oli vasta sylivaiva. Härkösen emäntä kertoi isänsä pitäneen saarnoja ukilleni: ”Ei naisia saa kohdella noin.”

Köyhää oli Pietarinkin lapsuus, mutta ehkä onnellisempaa kuin Turpeisilla.

Pietarin isoäiti oli Kantelettaren satakieli Mateli Kuivalatar. Pietarin tyttärenpoika taas säveltäjä Toivo Kärki.

On Karjalankin korvesta lähtenyt suuria lahjakkuuksia.

Nykyään suomalaisilla nuorilla on hirvittävät paineet: pitää päästä hyvään lukioon, menestyä ylioppilaskirjoituksissa, päästä yliopistoon jne. Ei ole helppoa.

Pietari Kurvinen pääsi parin viikon kiertokoululla kahdeksan muun joukossa opiskelemaan Helsinkiin lähetyskouluun — koulun ensimmäiselle kurssille.

Vuosi oli 1862. 1860-luku oli nälän ja kurjuuden vuosikymmen Suomen historiassa.

Pietarin isä oli kuollut varhain, äiti sai vaivoin elätettyä kymmenen lastaan Ilomantsin perukoilla.

Ehkä konttiin poika sai pari eväsleipää. Matkansa (yhteen suuntaan yli 500 kilometriä) lähetyskouluun hän teki apostolin kyydillä, jos muuta kyytiä ei löytynyt.

Tässä ote kirjasta:

— Sanoopa hän (Pietari) matkan tapahtuneen enimmäkseen jalkaisin, koska matkaraha oli vain pari ruplaa yhteensä meno- ja paluumatkaa varten. Näin pitkällä matkalla hän tarvitsi melkoisen määrän ruokaa pysyäkseen hengissä ja hyvässä kävelykunnossa. Mutta senkään ostamiseen hänellä ei aina ollut rahaa. Silloin hän ryhtyi töihin, milloin maataloihin, milloin ”tukinuittoporukoihin”, ja näin hän pääsi jälleen ”rahamiehenä” lähtemään eteenpäin.

Oma opintieni Helsinkiin oli noin 30 kilometriä lyhyempi. Sen verran etelämpänä on Putkela…

Mutta ei minun tarvinnut ryhtyä tukkipojaksi päästäkseni perille — oli suuntana Helsinki tai Ilomantsi .

Olen harvoin käyttänyt kirjoituksissani adjektiivia ”sisukas”. Jos sitä paljon käyttää, se menettää tehonsa.

Luettuani (taas kerran) Pietari Kurvisen elämästä, niin Ilomantsin kuin Afrikankin poluilla ja savanneilla, niin ei löydy parempaa sanaa.

Toisaalta, jos isoäiti on Mateli Kuivalatar ja lapsenlapsi Toivo Kärki, on geeniarpajaisissa varmaan käynyt hyvä tuuri.

Ensimmäiset lähetyssaarnajat joutuivat aloittamaan kaiken melkein alusta. Tosin Ambomaalla saksalaiset kollegat olivat vähän pohjustaneet, mutta ilman lähes yli-inhimillisiä ponnistuksia ei olisi mitään syntynyt.

Ambomaan lähetyssaarnajat olivat kielellisesti uskomattoman lahjakkaita. Paikalliset kielet eivät muistuttaneet ollenkaan eurooppalaisia kieliä. Suomalaisista lähetyssaarnajista Pietari Kurvinen oppi näitä kieliä nopeimmin ja pystyi jo parin vuoden kielikyvyn jälkeen saarnaamaan näillä afrikkalaisilla kielillä. Hän julkaisi ensimmäisen ndogankielisen kirjan 1876.

Ehkä Pietari Kurvista voisi kutsua Ambomaan Agricolaksi!

21.8. 2022

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004, 160 s.)

Konsta Pylkkänen esiintyy päähenkilönä ainakin kolmessa Veikko Huovisen teoksessa: Havukka-ahon ajattelija (1952), Konstan pylkkerö (1961) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Jo koulupoikana ihastuin Havukka-ahon ajattelijaan, en ainoastaan kirjaan vaan myös Konstan persoonaan, jossa täytyy olla ripaus myös Veikko Huovista.

Saattoi olla, että jo Ilomantsin keskikoulussa Havukka-ahon ajattelijaa luettiin.

Turpeilan väestä olin ehkä ainoa joka kirjaa luki, mutta kaikki katsoivat sitä televisiosta. Ukistani en ole aivan varma, koska hän kuoli juuri samana vuonna (1971) kun Havukka-ahon ajattelija tuli tv-sarjana. Lauri Leinon esittämässä korpifilosofissa saattoi olla olemuksellisesti jotain samaa kuin ukissani: olivathan he lähes samanikäisiä. Ukkini vain muutamaa vuotta Leinoa vanhempi. Toisaalta myös isäni persoona muistutti jollain omituisella tavalla Konstaa. Tekihän Armas Härkönen Pogostan Sanomiin isästäni jutun juuri otsikolla ”Korpifilosofi.”

Ehkä tämä on sukuvika; olenhan itse emeritus filosofian opettaja ja vapaa-aikanani taivaanrannanmaalari.

Kari Väänäsen elokuvaversio Huovisen romaanista ei samalla tavalla säväyttänyt: Kai Lehtinen joutui näkemään valtavasti vaivaa ollakseen uskottava Konsta, ehkä hieman paremmin onnistui Ilkka Heiskanen Mooses Pessinä. Heiskasen onnistuneita huovisointeja olen nähnyt myös teatterissa.

Mutta kuitenkin — tvsarjan Allan Johansson Mooses Pessinä on upeimpia roolisuorituksia suomalaisen televisioteatterin historiassa.

Katsoin eilen muutaman jakson Havukka-ahon ajattelijan vanhempaa dramatisointia (jota muuten oli tekemässä myös itse Huovinen).

Ja minulle tuli suunnaton ikävä.

Miten paljon vielä v. 1971, kun ensimmäistä (Kaarlo Hiltusen ohjaamaa) Havukkaa tehtiin, oli jäljellä siitä Vanhasta ja Kauniista Suomesta, jossa vartuin.

Hiltunen antaa kameran käydä verkkaisesti. Kainuun luonnosta ei voi kuin hurmioitua.

Veneet olivat vielä puusta ja miehet haisivat pihkalle.

Huovisen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on tavattoman lämmin kirja.

Siinä Konsta palaa synnyinseuduilleen, kodittomana mutta kotia etsien.

Onneksi kortteeri löytyy hyvien ihmisten luota.

Itselläni on sama vaihe elämässä.

Etsin kortteeria kotiseudultani.

Tämä Huovisen kolmas Pylkkäs-kirja on vaikuttavin tämän kesän kirjoistani.

Päätinkin juuri lahjoittaa tämän kirjan ystävälleni.

Hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

20.8 2022

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit. Karl Axel Björkin tutkimuksia, osa 9. (2022, 302 s.)

Tuskin koskaan luen uutuuskirjoja.

Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Björk-dekkari nro 9 — Vapauden vahdit — on harvinainen poikkeus tästä säännöstä.

Viime aikoina olen lukenut lähinnä kahden suomalaisen dekkarikirjailijan teoksia.

Seppo Jokinen ja Virpi Hämeen-Anttila ovat saaneet tämän kunnian osakseen.

Jokisen dekkarit toimivat dekkareina paremmin kuin Hämeen-Anttilan. Jokisella on myös kyky tuoda Tampere niin elävänä kirjojensa sivuille ettei kohteesta voi erehtyä.

Hämeen-Anttila tuskin edes pyrkii luomaan kihelmöivää jännitystä, hänelle tärkeintä on aikaansaada mahdollisimman autenttinen kuva 1920-luvun Helsingistä.

Hämeen-Anttilan on monipuolinen akateeminen tutkija ja kirjailija.

Helsingin yliopistossa hän on opettanut mm. sanskriittia ja intialaista kirjallisuutta.

Hän hallitsee tukun eurooppalaisia ja intialaisia kieliä. Hän on kääntänyt suomeksi mm. intialaista eroottista runoutta.

Ensimmäiset havaintoni Virpistä liittyvät Helsingin yliopistoon. Saattaa olla, että aloitimme opintomme samana vuonna 1977.

Lounastin ja kahvittelin useimmiten Yliopiston vanhalla puolella, mutta joskus myös Porthaniassa, jossa viereisessä pöydässä saattoi istua sympaattisen oloinen nuori pari: Virpi ja Jaakko.

Molempien kanssa olen vaihtanut ehkä muutaman lauseen eri yhteyksissä. Virpin onnistuin saamaan puhumaan Nuorten filosofiatapahtumaan ja Jaakon tuomaroimaan Sokrates-kisaa.

Virpi Hämeen-Anttilan oma tausta saattaa selittää jotain hänen harrastajasalapoliisinsa Karl Axel Björkin persoonasta.

Hyvin harvassa dekkarissa komisariot, ykistyisetsivät tai pop-up salapoliisit lukevat mitään, tai edes harrastavat mitään.

Björk lukee iltaisin Herodosta, Horatiusta, Tacitusta ja Ovidiusta. Intian klassista kirjallisuutta hän ei kuitenkaan muistaakseni harrasta…

Björk kuuluu selkeästi helsinkiläiseen yläluokkaan. Se, että hän aikaisemmissa Björk-dekkareissa on tyytynyt vaatimattomaan asuntoon, ei kerro mitään. Vapauden vahdeissa hän jo elelee niin kuin keskisuuren yrityksen apulaisjohtajan tuleekin elellä.

Björkin tutkimusapulainen, ”Kallion kundi” Frans Valkama mahdollistaa Björkin soluttautumisen Pitkänsillan pohjoispuolelle, sinne missä köyhä kansa elää. Yliopistossa opiskeleva viehättävä nuori nainen, Ida Helander, auttaa taas Björkiä silloin kun tarvitaan naisen herkkää vaistoa.

Aiheen dekkariinsa on Hämeen-Anttila saanut Ressun opiskelijoiden v. 1905 perustamasta Verikoirat-salaseurasta. Idea on vain siirretty 1920-luvulle.

Sortokauden vuosina nuorten aktivistien kohteena oli tsaarinvallan virkamiehet ja heidän suomalaiset kannattajansa. 1920-luvulla vihollinen löytyi kommunisteista.

Molemmissa tapauksissa nuorten poikien touhujen kummisetinä toimivat iäkkäämmät aktivistit. Hämeen-Anttilan dekkarissa tämä mallioppiminen näkyy vielä selkeämmin: pojat tekevät ”isänmaallisia tekojaan” vanhempien aktivistien johdolla.

Helsingin historia kiinnostaa minua erityisesti siksi, että kirjoitan elämäkertaa isoäidistäni Ida Elosta, joka vietti elämästään ainakin 5 vuotta Helsingissä.

Hän opiskeli Sörnäisten kristillisessä opistossa lukuvuoden 1913-14. Kesän 1914 Ida työskenteli myyjänä leipomo- ja sekatavaraliikkeessä Helsingin Kankurinkadulla.

Kesän 1919 Ida lienee viettänyt Helsingissä, josta hän saa töitä Arabian tehtaalta. Hän tutustuu helsinkiläiseen mieheen Axel Falleniukseen

Idan ja Axelin suhteesta syntyy  Olavi Arnold  vuonna 1920. Axel ei huolehtinut pojastaan; kasvatus- ja elatusvastuu jäi täysin Idalle.

Helsingin sosiaalivirasto ja Pelastakaa lapset ry järjestivät Olaville hoitapaikan Sipoon Hindsbyn kylästä. Syksyllä 1922 Ida aloitti työnsä kiertokoulunopettajana Ilomantsissa. Olavi jäi Sipooseen.

Ida kuului siihen köyhään väkeen, jonka täytyi tyytyä asumaan Pitkänsillan pohjoispuolella.

Romaanin loppupuolella Björkin hyvän ystävän toimittaja Anton Helanderin puoliso Minna Helander on viimeisillään. Mutta ei hätää. Vossikan sai helposti kiinni Mariankadulta. Kätilöopistolle pääsi mukavasti. Oli auttajia ja henkistä tukea.

Miten yksinhuoltaja Ida pääsi synnyttämään?

Tuskin oli rahaa vossikkaan.

Huomaan nyt, että Hämeen-Anttilan kirja on saanut omat ajatukseni oudoille urille.

Eikö minun pitäisi olla vaikuttunut pop-up salapoliisi Karl-Axel Björkin uskomattomasta kyvystä ratkaista monimutkaisia rikoksia…

Dekkareita voi onneksi lukea monella tavalla.

19.8. 2022

Iivo Härkönen: Kansakoulun runokirja ( 1927, s.174)

Iivo Härkösen Kansakoulun runokirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1917. Kotikirjastoni kirjayksilö on vuodelta 1927 ja ehtinyt jo 4. painokseen. Se on kuulunut joskus Viipurin kansakoulukirjastoon. Kirjaan lyöty leima ”koulun lahjoittama” kertonee siitä, että kirja on luovutettu jossain vaiheesta pois kirjastosta. Joka tapuksessa se on ehtinyt pois sodan jaloista.

Olisi mielenkiintoista tietää kirjan tiet: kuka sitä luki ensimmäiseksi ja kuka viimeiseksi.

Saattaa hyvinkin käydä niin, että olen tämän kirjan viimeinen lukija.

Kun itse kävin koulujani, silloin ei ollut ainakaan Ilomantsissa käytössä sen enempää kansakoulun, keskikoulun kuin lukionkaan runokirjoja.

Runoja luettiin kaiken muun ohessa. Muistaakseni vasta lukiossa paneuduttiin vähän syvällisemmin runouteen. Varsinkin Leinon Helkavirsiä luettiin ahkerasti.

Runoihin liittyy yksi mieleenpainuvimmista ja samalla vanhimmista kansakoulumuistoistani.

Aloitin kansakouluni syksyllä 1964. Juuri niihin aikoihin oltiin avaamassa Ilomantsin Runonlaulajan pirttiä. Avausjuhlallisuudet houkuttelivat Yleisradionkin kuntaamme. Lausuin runon (en muista minkä) jossain radion ohjelmassa. Olinko silloin vasta 6-vuotias?

Ehkä asian voisi varmistaa YLE:n arkistoista.

Palkaksi saimme jäätelöä, jota syötiin opettajan kotona. Lienee ainoa kerta 12-vuotisen koulu-urani, jolloin minulla oli mahdollisuus nähdä miten opettajat asuvat.

Saattaa olla, että kohta olen muuttamassa niihin samoihin rivitaloihin, joissa sain syödä tuon palkintojäätelöni.

Härkösen runokirjasta otetut useat painokset kertovat siitä, että koulut ovat ahkerasti käyttäneet tätä kelvollista suomalaisen runouden antologiaa.

Mitä sitten karjalaisen kansanperinteen arvostettu vaalija, karjalainen itsekin ja myös karjalaksi kirjoittanut Iivo Härkönen, on valinnut kansakoululaisten luettavaksi?

Minulla ei ole käytössäni kirjan ensimmäistä painosta, joten en osaa vastata siihen, mistä Härkönen lähti liikkeelle.

Kymmenessä vuodessa ei ilmeisesti suuriakaan muutoksia ole tehty, koska 1920-luvun runo loistaa poissaolollaan: esim. Uuno Kailas oli vuoteen 1927 mennessä ehtinyt julkaista jo kolme kokoelmaa, Katri Vala ja P. Mustapää molemmat kaksi.

He eivät ole mukana antologiassa.

Suurin yllätys minulle on kuitenkin Lauri Pohjanpään unohtaminen: hän oli julkaissut 5 kokoelmaa, myös suosittuja eläinrunoja, joita luettiin paljon niin koulussa kuin kotona.

Osallistuin joitakin vuosia sitten ilomantsilaiseen runoiltaan, jossa minulla oli mahdollisuus tehdä havainto, että ainakin Ilomantsin kouluissa Pohjanpään runoja luettiin ja opeteltiin niin hyvin, että runot olivat säilyneet yli 60 vuotta muistissa.

Yleisön joukosta esitettiin ulkomuistista mm. Pohjanpään runoa Syksy.

” Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.”

(Lauri Pohjanpään kokoelmasta Metsän satuja, 1924).

Tässä ovat Iivo Härkösen Kansakoulun runokirjan runoilijasuosikit, listattuna suosituimmuusjärjestyksessä.

Kanteletar 17 runoa

J H Erkko 9 runoa

Arvi Jännes 6 runoa

Z Topelius 6 runoa

Iivo Härkönen 5 runoa

Aleksis Kivi 5 runoa

V A Koskenniemi 5 runoa

Suonio (Julius Krohn) 4 runoa

Ilmari Kianto 4 runoa

Larin Kyösti 4 runoa

Eino Leino 4 runoa

Oksanen 4 runoa

Pienin yllätys lienee se, etttä myös antologian toimittaja on päässyt listalle. Valitettavasti hän on jättänyt tukun parhaita omia runojaan pois. Yhden hienon oman runon hän on kuitenkin kelpuuttanut joukkoon:

Vaarin puu

” Kaatoi ukonilma puun,

vanhan vaarin puun.

Saipa itkuun vanha vaari:

— Oisi kaatanut kaiken muun,

viiripuuni, vinttipuuni,

tuhonnut tupani harjaorren,

katkonut viimeisen viljankorren,

ei vain ainutta pihapuutani,

pihapuutani, pyhäpuutani,

ilopuutani, elopuutani,

lapsuuspuutani, laulupuutani!

Itki viikon vanha vaari, —

sunnuntaina jo surupaari

kantoi vaaria valkeaa.”

Jos nyt itse saisin toimittaa Peruskoulun runokirjaa, olisin laittanut mukaan myös Härkösen hienoja itkuvirsimukaelmia.

J H Erkolta on peräti 9 runoa, mutta suomalaisen runokaanonin ykköseltä Eino Leinolta vain neljä.

On vaikea käsittää miksi Leinon Elegia ja Nocturne on jätetty pois kokoelmasta. Ajatteliko Härkönen, että ne olisivat olleet vaikeasti ymmärrettäviä kansakoululaisille. Mutta eikö yksi mielirunoistani, Otto Mannisen Pellavankitkijä, joka on syystäkin kelpuutettu mukaan, vaatisi yhteiskunnallista ymmärrystä.

”Muien paioiks pellava kasvaa,

minä vaan sen kitken.

Muien iloiks iloan,

mut itsekseni itken.”

J H Erkko on toisaalta aliarvostettu runoilija ja on paikkansa kokoelmassa ansainnut.

Varsinkin tämä pieni runo…

Sinikaunokki

” Kysytte miks´elokaunokki

kasvoi pellon leipäviljahan,

kyntömies vaikk´ei ois tahtonut, —

— Taivassinellään se muistuttaa,

että on maan päällä muutakin,

taivahista, pyhää, ihanaa —

paljon muutakin kuin leipä vain ”

Mitenkähän tätä runoa käsiteltiin Suomen kansakouluissa?

Opettaja saattoi aloittaa runoanalyysinsä vaikkapa kliseellä ”emme elä ainoastaan leivästä”; mutta mitähän opettaja oikeasti ajatteli?

Pienipalkkaisille kansakoulunopettajille leipäkin maistui; mutta tiedän senkin, että harvassa ammattiryhmässä on koskaan ollut niin paljon idealismin ja aatteen paloa kuin suomalaisissa kansakoulunopettajissa.

Sopii myös kysyä miksi Runberg, joka on myös suomalaisen runouden kaanonin kärkipaikoilla, on jäänyt niin vähälle. Runebergilta on huolittu mukaan vain kaksi runoa Joutsen ja Lähteellä.

Mutta ehkä vahinko otettiin takaisin oppikoulussa, jossa paukuteltiin ulkoa Vänrikki Stoolin tarinoita.

Niin tai näin.

Se että suomalaisissa kansakouluissa runoja luettiin, lausuttiin ja ehkä myös niistä nautittiin, kertoo kansamme kulttuurisesta potentiaalista.

Kokoelmansa moton karjalainen Iivo Härkönen on ottanut Kantelettaresta:

”Jos mä lauluille rupean,

virrentyölle työnteleme,

laulan pihlajat pihalle.

tammen keskitanhualle,

tammelle tasaiset oksat,

joka oksalle omenan,

omenalle kultapyörän,

kultapyörälle käkösen.

Kun käki kukahtelevi

kulta suusta kuohahtavi,

vaski leuvoilta valuvi

kultaisehen kuppisehen

vaskisehen vakkasehen,

ilman maahan vieremättä,

rikoille ripoamatta.

Siitä tammen taittelemme,

pihlajat pirottelemme,

tyven teemme tynnyriksi,

latvat laivan mastoloiksi,

kesken keskipöytäsiksi,

pikariksi pienet oksat.”

18.8. 2022

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä (2016, 174 s.)

Enid Blytonin (1897-1968) kirjoja on painettu satoja miljoonia kappaleita. Niitä luetaan vieläkin.

Kun Blytonin Viisikko-sarja täytti 60 vuotta, Blytonin suomalainen kustantaja Tammi teki sarjan kirjoista uusia käännöksiä.

Oma kirjayksilöni Viisikko karkuteillä kuuluu näihin tuoreisiin suomennoksiin.

Suomennoksesta vastaa Turun yliopiston suomentajaseminaari, joka työskenteli Hilkka Pekkasen johdolla.

Viisikko-sarja on osa nuoruuttani, enkä liene ainoa sukupolveni edustaja, joka niitä luki.

Aloin kaivella muistojeni onkaloita ja sieltä löytyikin köydenpätkä ratkaisuksi mysteeriin – ”mikä sai koulupoika Tapion kiinnostumaan Viisikoista?”

Elin nuoruuttani vuotta vanhemman sisareni kanssa.

Luulenpa että isosiskoni oli kuullut koulussa, ehkä opettajaltaan, että Viisikot olisivat suositeltavaa luettavaa.

Arvokonservatiivisessa Ilomantsissa Blytonin teoksia uskallettiin antaa lapsillekin iltalukemiseksi. Ehkä niitä luettiin myös koulussa opettajan varjelevan katseen alla.

En usko kuitenkaan, että siskoni sai minut kiinnostumaan näistä kirjoista äidnkielenopettajien suosimilla argumenteilla, joissa korostui Blytonin lasten korkea moraali.

Poikalukijaan kolahti paljon enemmän toinen syy: ”Ne ovat jännittäviä!”

Taisimme lukea siskoni kanssa yhdessäkin Viisikkoja.

Nyt eläkeläisenä huomaan, että palaan mielelläni nuoruuteni kirjojen pariin.

Jossain vaiheessa lopetin kokonaan lasten- ja nuorten kirjojen lukemisen. Halusin lukea maailmankirjallisuuden klassikoita, paksuja, vaikeita ja ennen kaikkea kuuluisia kirjoja.

Onhan paljon vakuuttavampaa keskustella akateemisessa seurassa Karamazoveista kuin Viisikoista.

Enid Blytonin omasta lapsuudesta paljastuu suunnaton isän ikävä. Äitinsä kanssa hän tuli huonosti toimeen, mutta isäänsä hän palavasti rakasti.

Kun isä jätti perheensä, murtui nuori mieli.

Fiktion maailma korvasi puuttuvan isän.

Saattaa olla, että Turpeilan lapsista juuri minä ja isosiskoni kärsimme eniten perhelvetistä; meidän kohdallamme tosin kyse ei ollut isän ikävästä. Ainakin minä pidin helpotuksena niitä hetkiä, kun monin tavoin mieleltään järkkynyt isäni ei ollut kotona.

Hän oli reissutyöläinen, joka suunnitteli radanpohjia milloin missäkin Suomen kolkassa.

Varsinkin isäni kesälomat olivat vaikeita ja silloin kaikenlainen eskapismi oli tervetullutta.

Onneksi meillä oli iso talo, josta löytyi rauhallisia paikkoja lukea.

Viisikko karkuteillä romaanissa on kekseliäs juoni, mutta se on itse asiassa sivuseikka.

Syy Viisikkojen miljoonapainoksiin lienee siinä, että kirjailija on luonut lapsilukijoilleen oman lumoavan keitaan, jossa arki voi muuttua juhlaksi.

Hän on luonut tilan, jossa lapset — niin romaanihenkilöt kuin romaanin lukijat — voivat olla luovia ja rohkeita.

Itselleni oli helpointa samastua poikatyttö Pauliin, josta Blyton oli tehnyt omakuvansa.

Alkuteoksessa Paulin oikea tyttönimi on Georgianna ja poikanimi George. Suomennoksissa nimet ovat Paula ja Pauli.

Kun lukija lähtee seikkailemaan Paulina, voi olla varma että kaikki päättyy hyvin.

Viisikon lapset ja heidän lemmikkinsä: Pauli, Leo, Dick, Anne ja Tim-koira ovat enkeleitä, kuolemattomia. Ei lukijan tarvitse heistä huolestua. Viisikon lapset ja koira muodostavat ihanteellisen yhteisön, jossa kaveria ei jätettä.

Viisikko karkuteillä romaanissa lasten ja koiran symbioosi on lähes täydellinen. Huonotapaisella, ulkopuolisella Edgar- pojalla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä mukaan tähän kiinnihitsattuun symbioosiin — ei myöskään vieraalla koiralla, jota ei kusuta Raisuksi (koiran oikea nimi), vaan Haisuksi.

Kirjaa lukiessa kieltämättä tuli joskus mieleen: onko Blytonin luoma maailma piilorasistinen?

Päästäkseen osaksi Viisikkojen maailmaa täytyi romaanihenkilöiden hyväksyä yläluokkainen brittiläinen arvomaailma.

Odotetaanko tätä Blytonin/Viisikkojen maailmankuvan jakamista myös lukijalta?

Itse en tässä kohtaa heittäisi ensimmäistä kiveä.

Blytonia on syytetty rasismista, seksismistä ja snobismista.

Mutta eikö juuri Paula/Paulin edustama sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ole perin modernia?

Ehkä viisikot edustavat brittikonservativismia, mutta myös turvallisuutta ja luottamusta siihen, että hyvä voisi toteutua tässä ristiriitojen repimässä maailmassa.

Paha saa palkkansa Viisikoissa. Oikeudenmukaisuus toteutuu.

Ja ennen kaikkea.

Lukija voi unohtaa hetkeksi karun arjen.

17.8. 2022

Scott Philipps: Jäätävää satoa (2009, 221 s.)

Tarvitsemmeko jännitystä elämään?

Ehkä?

Ja siksi luemme näitä jännäreitä, dekkareita, trillereitä.

Scott Phillipsin teosta Jäätävää satoa voisi kutsua lähinnä noir-henkiseksi trilleriksi.

Mikään ratkaisukeskeinen (kuka sen murhan tekikään?) dekkari se ei ole.

Viime vuosina on puhuttu paljon Nordic Noir-dekkareista: pohjoismaisesta dekkarisynkistelystä, jossa yö on aina pimeä ja aamu vielä pieämpi. Valoa ei näy edes tunnelin päässä.

Philippisin trilleri on saanut tukun amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja.

Teoksen luettuani mietin miksi.

Kirja sisältää paljon murhia, viinan juontia, seksiä ja autoilla ajoa.

Juuri nyt Suomi sinnittelee hirvittävissä helteissä.

Tässä kirjassa taas vietetään murhilla ryyditettyä joulua ja luntaa sataa koko ajan.

Sopivaa jäähdytystä…

On pimeää ulkona ja pimeää myös mielessä.

Romaanista tehtyä elokuvaa kutsuttiin rikoskomediaksi.

Niin, ehkä se voi olla joidenkin mielestä olla hauskaa kun tehdään murhia melkein ex tempore. Mutta ovatko ne silloin edes murhia, vaan pelkkiä tappoja.

Toisaalta Philippsin romaani liikkuu piireissä, joissa en liiku. On strippibaareja, mafiosoja ja kaikenlaista perussotkua.

Viina, murhat, autot ja naiset…

Viinaa pitää olla aina saatavilla, naisten pitää tarjota nopeaa seksiä, autojen pitää olla nopeita ja näyttäviä (kuten Lincolnit ja Mersut).

Parhaillaan jännitän sitä, että sainko punkista borrelioosin?

Olisihan tuota jännitystä ilman dekkareitakin.

Jonkinlainen jännitys on kirjoitettu jo elämän käsikirjoitukseen.

Rikoskirjallisuus, olipa teokset trillereitä, dekkareita tai mitä tahansa, ajavat varmaan asiansa.

Jos teoksen tekijä on perehtynyt oikeasti alamaailman elämäntyyliin, voisi asiaa kokematon (esim. lukija) saada ensikäden tietoa.

Siitä lähdinkin miettimään tämän päivän kuningasajatustani: lähtökohtaiseti ihminen on kiinnostunut lähinnä vain itsestään. Keskimäärin jokamies/jokanainen haluaa elellä vain omalla mukavuusalueellaan.

Nykyisin keskivertoihminen lukee hyvin vähän eikä anna mahdollisuutta itselleen kurkistaa aidan toiselle puolelle.

Maailma pysyy entisellään.

Kun tietää vain omastaan ei ole tarvetta ymmärtää toisenlaisia todellisuuksia.

Lukeminen on nopein tie laajentaa omaa maailmankuvaa.

Niin, ehkä tämän Philippsin trillerin jälkeen ymmärrän taas vähän lisää rikollisesta mielestä…

16.8. 2022

Olli: Pisteet lopussa. 42 juttua meikäläisistä, hölmöläisistä ja ryssistäkin (1942, 210 s.)

Olli, oikealta nimeltään Väinö Nuorteva (1889-1967) lienee tunnetuin ja mahdollisesti myös arvostetuin suomalainen pakinoitsija. Hän on kirjoittanut yli 10 000 pakinaa.

Luulenpa että jo Parppeinmäen rintehillä, Ilomantsin keskikoulussa (peruskouluahan en ole käynyt päivääkään) luettiin äidinkielen tunneilla Ollin pakinoita, varsinkin niitä, joissa Ollin tunnetuin hahmo Mustapartainen mies oli mukana.

Pisteet lopussa ilmestyi 1941, oma opukseni on kolmas painos vuodelta 1942.

Motivoiduin lukemaan päivän kirjaani juuri tuon julkaisuajankohdan vuoksi. Olihan ennustettavissa, että jatkosota näkyisi siinä jotenkin.

Ja näkyihän se jo nimessä.

Pisteet lopussa on tyypillistä Ollia, sananokkeluutta, yllättäviä viittauksia milloin mihinkin.

Suomessa elettiin elintarvikesäännöstelyn aikaa, kansa eli kortilla. Pulaa oli melkein kaikesta ja säännöstelyllä yritettiin varmistaa ainakin se, että jokaiselle riitti syötävää. Mutta myös vähemmän tarpeellista (kuten kahvia ja sokeria) säännösteltiin.

Toisaalta Olli viittaa otsikollaan myös moderniin kirjallisuuteen, jossa pisteet ovat olleet (Ollin mielestä) väärissä paikoissa.

Olli oli vuosikausia Uuden Suomen pääpakinoitsija; ja siinä kontekstissa arvokonservatiivisuus oli varmaankin suotavaa…

Ollin pakinoitsijan ura alkoi Ylioppilaslehdestä v. 1914.

Kotikirjastoni aarteisiin kuuluu nippu ensimmäisiä Ylioppilaslehtiä. Varsinkin vuosikertojen 1913 (lehti alkoi ilmestyä juuri v. 1913) ja 1915 pitäisi olla jokseenkin täydellisiä.

Nämä vanhat vuosikerrat ovat niin harvinaisia, että olen lainannut niitä Viipurilaisen osakunnan näyttelyyn.

Näistä vanhoista lehdistä lueskelin Ollin ensimmäisiä pakinoita.

Jo ensimmäisissä pakinoissaan Olli paljastuu tyyliniekaksi ja taitavaksi satiirikoksi.

Vai pitäisikö häntä kutsua ironikoksi?

Voisiko satiirin määritellä esim. näin ?

” Satiiri on tyylikeino tai tekstin sävy, jonka tarkoitus on kritisoida kohdettaan kärjistysten ja pilkan avulla. Se hyökkää ihmisten tai yhteiskunnan heikkouksia ja paheita vastaan, joita se paljastaa naurun ja huumorin keinoin.

Satiiri murtaa totuttuja näkökulmia ja pyrkii tarjoamaan huvituksen lisäksi lukijalleen ajattelemisen aihetta. Näin satiiri eroaa sellaisesta pilkasta, joka pyrkii yksinomaan loukkaamaan toista. Joskus satiiri tosin on lähinnä härnäämistä ja kiusantekoa, joten raja pilkkaan on häilyvä. ”

https://sisaltosekaannus.fi/sisaltosekaannuksen-selviytymisopas/satiiri-kritisoi-huumorin-keinoin/

Ja ironian voisi määritellä ehkä näin:

” Ironia eli epäsuora iva on huumorin laji. Sana juontuu kreikan sanasta εἰρωνεία, teeskentely. Ironia voi olla sanallista tai tilanteeseen liittyvää. Sanallinen ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. Ironiaan sisältyy ajatus siitä, että asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai mitä niiden väitetään olevan. Ironia on tyypillisesti kulttuurisidonnaista, eikä ironia sen vuoksi paljastu ellei ymmärrä asiayhteyttä. Vaikka ironia on huumorin alalaji, se ei ole yksinomaan hauskaa eikä ironian tarkoitus ole aina huvittaa tai viihdyttää. Ironia on joskus katkeraa ja ironinen huomautus voi olla tarkoitettu peitellyksi hyökkäykseksi tai loukkaukseksi.”

Ollissa yhdistyy nerokkaalla tavalla ironikko ja satiirikko.

28.3. 1915 Olli julkaisi Ylioppilaslehdessä pakinan Minkä mitäkin. Tuota samaa otsikkoa Olli käytti useamman kerran Ylioppilaslehdessä. Ollin ensimmäiset pakinat olivat aiheitaan todellakin milloin mitäkin.

Niitä osasi lukea oikein ilmeisesti vain pieni Helsingin yliopiston opiskelijoiden sisäpiiri.

Tuossa 107 vuotta sitten ilmestyneessä pakinassaan (28.3.) Olli ottaa kantaa yrityksiin perustaa Ylioppilasteatteri.

Muutama teatterista innostunut opiskelija harjoitti ensin Jalmari Hahlin johdolla Shakespearen Hamletia ja sitten Elli Tompurin johdolla Strindbergin Kruununmorsianta. Yhtään näytelmää ei saatu kuitenkaan valmiiksi.

Näin Olli pilkkakirveilee nuoria teatterinrakastajia:

(Autuaitten kentiltä on tullut ”täkäläisille viranomaisille” kahdeksan sähkösanomaa).

Yhden sähkösanomista on lähettänyt Nääntyvien yritysten osasto Vastaanottotoimiston B osaston v.t. toimitusjohtajalle:

”Ylioppilasteatteri = Ylioppilaiden näyttämöyhdistys, Ylioppilaspankin, ylioppilasuimahallin sukulainen. Tahtonut kehittää tositaiteellista näyttelemistä korkeampaa sivistystä omaavien näyttelijäin avulla. Harjoitellut CXIV kentän 153:nnen saran asujaimen tekemää Hamlet-näytelmää noin vuoden ajan. Tiedonanto, että samalla harjoitellut Faustin I & II, ilmeisesti liioiteltu. Syynä tänne pyrkimiseen arvattavasti ylioppilaiden vanhanaikainen käsitys teatterista. Eivät ymmärrä olla innostuneita, vaikka teatteri vaalii taiteen pyhää tulta, kehittää näyttelijöitään. Vaativat: pitäisi lisäksi näytelläkin! — Otamme vielä tarkemman selon syistä.”

Pakinassaan Olli viittaa siihen, että Näyttämöyhdistyksen kokoukseen olisi osallistunut vain kolme henkilöä ja lopulta asia olisi siirretty Autuaiden kenttien itsemurhakokelaskäsittelyvirastolle.

Pakina päättyy: ”Suuret unelmat ovat autuaitten kentillä haluttua tavaraa.”

Esseideni satunnainen lukija mahdollisesti tipahti kärryiltä. Ehkä myös Ylioppilasteatterin historiaan perehtynyt henkilö mahdollisesti ihmettelee…

Väittäähän Ylioppilasteatterin virallinen historia, että teatteri olisi perustettu 1926!

Itse asiaa hieman tutkineena tiedän, että teatteri aloitteli toimintaansa jo v. 1913.

Ollin pakinat ovat vahvasti aikaansa sidottuja, myös Pisteet lopussa-kokoelmaa on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä mitään jatkosodan vuosista.

Ollin vuoden 1941 pakinoissa liikutaan yleensä kotirintamalla. Herkullisimmillaan Olli on kuitenkin silloin kun kohteena on Neuvostoliitto (Suomeen epäystävällisesti suhtautunut naapurimaa).

Tässä Ollin tyylinäytettä vuodelta 1941 (pakinasta Päinvastoin):

”Istui neuvostovaltakunnassa Pavel Antonovitsh. Proletaari ja musikka Pavel Antonovitsh. Ei tällä kertaa vankilassa istunut. Eivät neuvostovaltakunnassakaan sentään ihan kaikki vankilassa istu — yhtaikaa. Pavel Antovitsh, tarkemmin sanoen, komissaarin viraston etuhuoneessa istui.

— Korjaatko luusi! Karjaisi virastovahtimestari Pavel Antovitshille. Vai täällä vetelehdit, kerjäläinen, urkkija, lutikka, iilimato, kurannuolija, mene kadulle vetelehtimään, sika!

— Ka, sanoi Pavel Antonovitsh, älähän, pyhä veli, suutu! Katsohan, mikä tämä on!

Setelirahan vahtimestarin kouraan pisti.

— Ylen on huonoksi tullut näköni, valitti vahtimestari ja setelin taskuunsa sujautti. Näytähän vähän suurempaa.

— Tässä on, sanoi Pavel Antonovitsh ja toisen setelin antoi. Viimeiseni on.

— Vot, toveri, sanoi vahtimestari, leikkiähän äsken kanssasi laskin, kelpo olet vallankumouksellinen, luokkatietoinen proletaari. ”

Pakina jatkuu niin, että Pavelia pompotellaan luukulta luukulle.

Aikaa meni neuvostobyrokratian rattaissa niin että ”parta harmaantui ja hiukset lähtivät ja hampaat putoilivat ja sääret käyristyivät.

Välillä Pavel juttelee kohtalontoverinsa kanssa, joka oli odottanut vuoraan mahdollisesti vieläkin pitempään.

— Ka niin. Kolme kertaa jo kaupunkimme nimi muuttua on ennättänyt siitä lähtien kun odottamaan rupesin.

— Mitä on asiaa sinulla komissaarille?

— Voi, aikoja sitten, toveri, asiani jo olen odotellessa unohtanut! Entäs sinulla?

— Pyyntöjä tehtävänä, sanoi Pavel Antonovitsh.

— Mitäpä pyydät, toveri ?

— Pyydän, että minut kuoliaaksi ammutaan, tyrmään teljetään. Siperiaan karkoitetaan, selkään ammutaan…

Tässä vaiheessa esseeni lukija saattaa tipahtaa uudestaan kärryiltä…

Mitähän järkeä tässä pakinassa on?

Eikä neuvostovenäläinen kohtalontoveri, joka odotti päätöstä unohtamaansa asiaan, ymmärtänyt myöskään.

Tässä on selitys nähtyyn vaivaan, miksi kannatti odottaa vuosikausia päätöstä: neuvostosysteemi ei anna mitään, mitä se on luvannut. Ei ole tullut vapautta, ei rauhaa, työpäivä ei ole lyhentynyt, rahasta piti tulla tarpeeton, ei tullut.

Kaikki on tapahtunut juuri päinvastoin kuin luvattiin:

— Ka, nyt minä, jos komissaarin puheille pääsisin, nöyrimmästi pyytäisin, että minut ammuttaisiin. Vot, silloin varmasti päinvastoin henkiin jäisin. Pyydän, että minut vankilaan teljetä luvataan. Silloin saan päinvastoin vapaana olla. Pyydän, että Siperiaan karkoitetaan, selkään annetaan. Kun se luvataan, vot silloin tiedän, että mitään ei siitä tule ja päinvastoin rauhassa saan elellä.”

Pakinan loppua en paljasta, mutta se paljastaa Ollin nerokkuuden poliittisen satiirin vaikeassa lajissa.

15.8. 2022

Vicki Myron, Bret Witter: Kirjastokissa (2009, 303 s.)

Kissani Pikkiksen syntymäpäiväksi valitsimme tyttäreni kanssa 15.8. 2002.

Päivän valinta tapahtui niin, että selvitimme kabbala-lukumme (melkoista numerologista mystiikkaa!). Niin isällä kuin tyttärellä se on 9.

Tiesimme suurin piirtein Pikkiksen syntymäajan (loppukesä 2002). Myös tätä tietoa tarvittiin laskutoimituksessamme. Kokeilimme eri syntymäpäiviä kabbalistiseen yhtälöömme, tarkoituksena oli päästä lukuun 9. Jos kissamme on syntynyt 15.8, Pikkiksen kabbaluvun täytyy olla 9.

15.8. 2022 kissamme täytti siis (mystisesti laskettuna) tasan 20 vuotta.

Synttärilahjaksi valmistin Pikkikselle oman erillisen kuha-aterian. Olen huomannut että Pikkis on perso kermalle; en siis pihistellyt kerman kanssa…

Juhlaruoka maistui. Tosin kuppiin jäi vielä vähän kuhaa, mutta jos nirso kissani syö edes kolmanneksen ateriastaan, saan olla todella tyytyväinen.

Iowassa sijaitsee pikkukaupunki nimeltään Spencer.

Kun avaa Spencerin wiki-sivut ei voi olla huomamatta näitä rivejä:

”The town’s late library cat, Dewey Readmore Books, became known throughout the world before his death in 2006. He was immortalized in the book Dewey: The Small-Town Library Cat Who Touched the World by Vicki Myron, director of the library, and Bret Witter.”

Spencerin kirjastokissa sai nimensä maailman käytetyimmän luokittelujärjestelmän mukaan. Sen kehitti Mell Dewey 1870-luvulla.

Joku hyvä tai paha ihminen (riippuu hänen motiiveistaan) tipautti muutaman viikon ikäisen kissanpennun Spencerin kaupunginkirjaston palautusluukkuun.

Pakkasta oli silloin tammikuun 18. päivänä vuonna 1988 15 astetta eikä kirjojen palautustilassa ollut juuri sen lämpimämpää kuin ulkona (ehkä jopa kylmempää!).

Onneksi kirjaston ihmiset kuulivat kissanpennun ääntelevän palautustilassa.

Kirjastonjohtaja Myron muistelee Deweyn ensimmäisiä hetkiä kirjastossa:

¨Panin kissan pöydälle. Pentuparka pystyi tuskin seisomaan. Sen kaikkien tassujen polkuanturat olivat paletuneet ja seuraavien viikkojen aikana ne muttuivat valkoisiksi ja nahka kuoriutui pois. Ja silti pennun onnistui tehdä jotakin aivan hämmästyttävää. Se suoristautui pöydällä ja katsoi sitten hitaasti jokaista kasvoihin. Sitten se alkoi horjua. Kun kukin vuorollaan ojensi kätensä silittääkseen sitä, se hieroi pientä päätään kättä vasten ja kehräsi. Unohtukoot kamalat asiat, joita se oli kokenut lyhyessä elämässään. Unohtukoon se julmuri, joka oli tunkenut sen kirjaston palautuslaatikkoon. Oli kuin se olisi siitä lähtien halunnut henkilökohtaisesti kiittää henkensä pelastamisesta jokaista ihmistä, jonka koskaan tapasi.”

Siitä alkoi liki 20 vuotta kestänyt rakkaustarina Dewey-kissan ja Spencerin kaupunkilaisten välillä. Pikku hiljaa tarinaan pääsi osallistumaan puoli maailmaa. Japanista tuli filmausryhmä kuvaamaan sitä. Siitä tuli ylivoimaisesti tunnetuin spenceriläinen ja ilmeisesti myös maailman kaikkien aikojen tunnetuin kirjastokissa.

Tiedän että on olemassa ihmisiä, jotka vihaavat kissoja: juuri heidän pitäisi lukea tämä kirja.

Tiedän senkin, että on olemassa myös ilkeitä, purevia ja kynsiviä kissoja.

Samaa koskee myös ihmisiä: maailmaan mahtuu kaikenlaista väkeä…

Sanotaan, että kissa ei ole sosiaalinen eläin.

Deweyn elämäntarina kertoo aivan jostain muusta. Sillä oli uskomaton tunneäly, se lohdutti murheellisia ja yksinäisiä; ikään kuin se olisi intuitiivisesti ymmärtänyt kuka tarvitsi milloinkin sen läheisyyttä.

Otan esimerkiksi Crystalin, vaikeasti vammaisen lapsen:

”Hän oli noin yksitoistavuotias kaunis tyttö, mutta hän ei kyennyt puhumaan eikä hallitsemaan raajojaan. Hän istui pyörätuolissa, jossa oli edessä puinen tarjotin. Kun hän tuli kirjastoon, hänen päänsä oli aina painuksissa ja hänen silmänsä tuijottivat tarjotinta. Opettaja riisui häneltä takin tai avasi hänen jakkuaan, mutta Crystal ei liikkunut. Oli kuin hän ei olisi edes ollut paikalla.”

Dewey muutti kaiken:

” Crystal oli virkeä jo kun opettaja työnsi hänet kirjastoon. Kun hän näki Deweyn, joka odotti häntä etuovella, hän alkoi heti äännellä. Se ei ollut enää hänen kimakka kiljaisunsa, vaan syvempi ääni. Uskon, että hän kutsui Deweytä. Deweynkin on täytynyt uskoa niin, sillä heti kun se kuuli Crystalin äänen, se oli hänen vierellään. Heti kun Crystalin pyörätuoli oli pysäköity, Dewey hyppäsi tarjottimelle, ja onni oikein räjähti tytön sisältä. Hän alkoi kiljahdella, ja hänen hymynsä oli sanoin kuvaamattoman keveä ja valoisa. Crystalilla oli maailman ihanin hymy.”

”Crystalin opettaja otti yleensä hänen kätensä ja auttoi häntä silittämään Deweytä. Se kosketus, turkin pehemeys hänen kättään vasten sai aikaan vielä kovaäänisempiä ja ihastuneempia kiljahduksia.”

Dewey toi Crystalin elämään valtavasti onnen hetkiä.

Myös Dewey oli onnellinen:

”Sillä oli rinta jota vasten nojata, sillä oli ihanan lämmin, ja se oli rakastamansa ihmisen kanssa.”

Vicki Myron toteaa tästä rakkaussuhteesta tytön ja kissan välillä:

”En kykene kuvittelemaan Crystalin elämää. En tiedä miltä hänestä tuntui, kun hän oli muualla kuin kirjastossa, en tiedä ollenkaan, mitä muuta hän teki. Mutta tiedän, että aina kun hän oli Spencerin kaupunginkirjastossa Deweyn kanssa, hän oli onnellinen. Ja luulen, että hän koki sellaista rikkumatonta onnelisuutta, jota hyvin harvat meistä koskaan saavat tuntea. Dewey tiesi sen. Se halusi, että Crystal saisi kokea sellaisen onnen, ja se rakasti häntä sen takia. Eikö se ole hienoin muisto minkä mikään kissa voi jättää, tai kukaan ihminen? ”

Deweyn ja Crystalin tarina on vain yksi monista Kirjastokissa-teoksen tarinoista.

Dewey oli kiltti ja huomaavainen kaikille. Ehkä kirjastoon eksyneestä lepakosta se ei pitänyt. Mutta mistä me senkään varmasti tiedämme. Emmehän osaa lukea kissojen ajatuksia.

Kissamme Pikkis ei ole niin sosiaalinen kissa kuin Dewey. Mutta kyllä silläkin tuntuu olevan ylimääräinen aisti; väitän, että se erottaa ne ihmiset, jotka rakastavat kissoja, niistä jotka eivät rakasta.

Uskon, että niin kuin Deweykin, se haluaisi rakastaa kaikkia.

Pikkis loukutettiin alkutalvesta 2002, Hyvinkään kaatopaikalta. Emo oli ilmeisesti kuollut.

Hyvikään kissaihmiset löysivät samaan aikaan toisenkin pennun (Pikkisen veli tai sisko?) harhailemasta kaatopaikalla. Se oli kuitenkin niin villi, että sitä ei Kytäjän kissatalossa voitu pitää.

Ilmeisesti se nukutettiin ikilepoon.

Pikkis oli taas kuin toisesta puusta tehty: äärimmäisen kiltti ja rauhallinen, tosin aluksi niin arka, että se palautettiin ensimmäisestä kodistaan takaisin kissataloon.

Ensimmäiset kaksi viikkoa Pikkis oli Järvenpään kodissamme käpertyneenä sohvan rakoon. Kissat mahtuvat yllättävän pieniinkin paikkoihin…

Pikkiksellä ja Deweyllä tuntuu olleen samat vaivat, mm. megacolon (suurentunut paksusuoli), joka aiheuttaa vaikeaa ummetusta. Molempia yhdisti myös nirsous, mikä lienee toisaalta kissoille hyvinkin tyypillistä. Itse pystyn testauttamaan kissallani onko kala tuoretta: vanhentuneeseen kalaan se ei koske.

Kirjastokissa kertoo myös kirjastonhoitaja Vicki Myronin ja Spencerin kaupungin tarinan. Rehellisesti, ilman mitään kuorrutuksia.

Tämä kirja oli suuri bestseller. Miljoonat ovat lukeneet sen.

Olen vakuuttunut, että Dewey ja tämä kirja Deweystä, ovat tehneet maailmasta hitusen verran paremman kuin se muuten olisi.

Harvat kirjat ovat pystyneet siihen.

14.8. 2022

Armas J. Pulla: Lentävä lautanen sieppasi pojat (1954, 176 s.)

Noin vuosi sitten esittelin päivän kirjoissani Armas J. Pullan (1904-1981) Näen ikkunastani pihamaalle (1943). Se oli idyllinen kuvaus Helsingistä  — tarjottuna keskelle toista maailmansotaa.

Ehkä Suomi tarvitsikin sodan raskaina vuosina näitä todellisuuspakoja; tarvitsihan se myös Pullan humoristisia sotatarinoita, joissa seikkailivat suositut Ryhmy ja Romppanen, unohtamatta sotakissa Mörökölliä.

Nuortenkirjaan Lentävä lautanen sieppasi pojat (1954) päätin tutustua aiheen outouden takia. Eihän ”avaruusromaani” ole mikään tyypillinen tuttavuus suomalaisessa kirjallisuudessa. Toisaalta olen harrastanut niin vähän tuota genreä, että en edes tiedä onko aiheesta kirjoitettu enemmänkin.

Teos voitti Otavan Seikkailuja tekniikan maailmassa kirjoituskilpailun 1954.

Kilpailulautakunnan jäsen Matti Hälli perusteli palkintoa lähinnä sillä, että Pulla oli onnistunut luomaan hauskan tarinan kahdesta pojasta, jotka joutuvat siepatuiksi lentävään lautaseen.

”Henkeäsalpaavimmissa kohdissaankin kertomus on vallattoman hauska; pojat tuovat koulukepposiaan kuun ystävällisten, mutta totisten ja vain hyötyä ajattelevien viisaiden tai Marsin outojen pelottavien asujainten mnaailmaan. Kuun julmat mustavalkoiset ja Marsin punaiset kentät suorastaan leimahtavat lukijan silmien edessä. Niin eloisasti pojat näkevät ne matkatessaan lentävässä lautasessa huimaavaa vauhtia pimeän avaruuden halki.”

Matti Hälli on selvästi innostunut Pullan kertojan kyvyistä ja saattoivathan 1950-luvun koulupojatkin kokea nämä seikkailut ”henkeäsalpaavina.”

Nyky-Suomen perspektiivistä, jossa varsinkaan pojat eivät lue enää poikakirjoja, tuo 1950-luku tuntuu lähes kirjatoukkien paratiisilta.

Kaikki mikä kehittää mielikuvitusta on mielestäni jo saavutus.

Arma J. Pulla on kirjallisuutemme sampo; hänen pajastaan tuli taukoamatta lähes kaikkea mahdollista.

Samalla kun luin tätä avaruusromaania, luin kursoorisesti Martti Sinerman Pulla-elämäkertaa: ”Jees”, sanoi Armas J. Pulla (2004).

Sinerman luokittelun mukaan Pulla kirjoitti mm. 14 Ryhmy ja Romppanen kirjaa, 7 nuorten kirjaa (joista Lentävä lauttanen sieppasi pojat on yksi), 14 Ranskaa käsittelevää kirjaa ja 11 gastronomista teosta.

Pullalla oli muutamia rakkauksia, joista ylitse muiden oli Ranska (lomansa hän vietti yleensä siellä), sitten kissat (elämäkerran mukaan hän vietti enemmän aikaa kissojensa kuin lastensa kanssa) ja gastronomia (varsinkin ranskalainen keittiö).

Varmaan hän oli myös hyvä isä (vaikka rakasti myös kissoja), tunnollinen työntekijä (hän oli pätevä ja arvostettu mainosmies) ja isänmaan ystävä (ei pitänyt esim. Haanpään Kentästä ja kasarmista ja kirjoitti sotilaslehtiin).

Mutta arvostetaanko Pullan kirjallista tuotantoa?

Sinerma yritti turhaan tarjota Pullan elämäkertaa suurille kustantajille; niitä ei kiinnostanut. Perusteluna oli ”etteivät he saa kirjaa kaupaksi.”

Pullan elämäkerran joutuikin kustantamaan Olkkolan kartano Oy ja sen julkaisi Armas J Pulla seura.

Pullan Ryhmystä ja Romppaisista Karisto julkaisi vielä 1991 yli 1000 sivuisen mammutin. Siitä on otettu myös uusintapainoksia. Kirjajärkäleen saa halvimmillaan viidellä eurolla.

Mutta voiko kirjallisuuden arvoa mitata sen markkina-arvolla?

Saattaahan olla, että tietyistä keräilykirjoista maksetaan suuria summia, mutta harva vaivautuu niitä lukemaan.

Niistä tulee kassakaappikirjallisuutta.

13.8. 2022

Anna-Maija Raittila: Paratiisini puut (1999, 67 s.)

Valitsin Sadan ja yhden vuoden runoissani v. 1999 runoksi Anna-Maija Raittilan runon Millä voimalla jaksan elää.

Parin vuoden aikana on kuitenkin ehtinyt virrata vettä niin Niilissä kuin Koitajoessakin sen verran paljon, että minun oli syytä palata taas kerran tämän hienon kirjan ääreen.

Kun kirjoitin pari vuotta sitten runoesseitäni, minulla oli kumma tarve tehdä samalla noiden vuosien historiankirjoitusta. Aivan turhaan pilasin nuo esseeni historiallisella triviatiedolla.

Nyt, viisastuneena, olen historian sattumuksien sijaan perehtynyt Raittilan päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1990-2000 (Uudenkuun päiväkirjat 1990-2000, 2004).

Sain nyt Paratiisini puista huomattavasti enemmän irti kuin pari vuotta sitten.

Lukukokemukseni oli myös vahvempi.

Ehkä olen myös, toivottavasti, kehittynyt ihmisenä viimeisten kahden vuoden aikana.

Enää en tunne suurtakaan motivaatiota kerrata yleisiä asioita, jotka ovat muutenkin helposti tavoitettavissa. Netistähän ne historiat löytyvät…

Millä voimalla jaksan elää tuntui yhtä hyvältä ja mieltä lämmittävältä runolta kuin edelliselläkin lukukerralla.

”Enkelit haparoivat

päästäkseen perille…

Ja miten selkeitä he ovat, läpihiutuneita

perille ehtiessään

Ja miten kokonaisen katseen väläytät Jumalani

suoraan sydämeeni joka kerta

kun kumarrun

vastapuhjenneen hajuherneen kukkaa kohti!

Punaista, vihervän vaaleaa, hohtavan valkoista…

Tai puutarhatien varrelle vielä kerran puhjennutta

valkoista ruusua kohti.

Tai krassia.

Jokaisella oma, kuvaamattoman täyteläinen sanoma,

täynnä koko tähänastisen elämäni muistoja,

salattuja huikaisuhetkiä, alkuhämärästä asti.

Jos kysyt minulta millä voimalla jaksan, niin vastaan:

— Kukkien tuoksulla ”

Ensimmäisellä lukukerralla en ehkä vielä ymmärtänyt, että Paratiisini puut on lyyrinen eepos kukista, enkeleistä, keskeneräisyydestä, heikkoudesta ja nöyryydestä.

Päiväkirjassaan Raittila kirjoittaa, että Paratiisini puun runot ”ovat läpikotaisin spiritualiteetin kieltä”.

Kokoelman runoissa, nyt sen luulen tieväni, kun olen selaillut Uudenkuun päiväkirjan lehtiä, tuntuu tiivistyvän koko 1990-luku Raittilan elämästä.

90-luku oli runoilijalle huikean luovuuden aikaa. Oli vielä voimia, terveyttä, Taisto Nieminenkin kulki vielä hänen rinnallaan. Vuosikymmenen aikana hän julkaisi peräti 7 kirjaa.

Raittila oli aktiivinen ekumeenisessa Taizé-liikkeessä, Sinapinsiemen-yhdistyksessä, Omenapuukylissään.

Hän matkusti paljon, osallistui tapahtumiin, järjesti retriittejä.

Anna-Maija Raittilasta tuli hiljaisuuden lähettiläs.

Ylen arkistoista kannattaakin etsiä tämä ohjelma https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/10/18/hiljaisuuden-lahettilas-anna-maija-raittila

Seuraava vuosikymmen olikin sitten surun ja hiljaisuuden vuosikymmen. 2008 hän muutti asumaan palvelukotiin.

Toipuiko Anna-Maija koskaan puolisonsa itsemurhasta?

Mutta pitäisikö tämän kaiken tietämisen vaikuttaa siihen miten minä lukijana koen Paratiisi puut?

Tuo kokoelma sisältää niin paljon puhdasta iloa, nöyryyttä ja luottamusta Jumalaan, että niitä voisi kutsua psalmeiksi tai hymneiksi. Raittila kasvoi laestadiolaisessa liikkeessä, mutta koki tärkeäksi (jos olen oikein ymmärtänyt) myös katolisuuden ja ortodoksisuuden.

Joissakin Raittilan runoissa on samanlaista pyhän kosketusta kuin Aari Surakan runoissa, mutta myös Katri Vala on tullut mieleeni niitä lukiessa.

Kirjoitin huhtikuussa 2020: ”Raittilan runot (myös hänen aikaisemmat runonsa) rauhoittivat silloin ja rauhoittavat nyt.”

Nyt lisäisin: ne myös voimaannuttavat.

Kirjoitin myös, että Raittilan runot vaativat ”tarkkaa kuuntelua, läsnäoloa, pienimmätkin yksityiskohdat ovat merkityksellisiä. Myös luonnosta voi saada voimaa. Humilitas — Nöyryys, on avainsana Raittilan, niin hänen Omenakylä-aatteensa kuin runoudenkin ymmärtämisessä. Muutama vuosi sitten kiertelin kesäkaupunkini Joensuun hautausmaalla. En silloin muistanut, että Anna Maija-Raittila haudattiin juuri Joensuuhun elokuussa 2012. Mutta hauta löysi minut. Mystistä. Runokirjan välistä löysin Anna -Maija Raittilan kuolinilmoituksen. Siitä on luettavissa hänen henkinen testamenttinsa: ”Anna-Maijan elämää voi kunnioittaa osallistumalla isä Cedric Prakashin työhön Intian kastittomien lasten kouluttamiseksi.”

Läheiset olivat valinneet nämä säkeet (Anna-Maijan itsensä kirjoittamat) viimeisiksi jäähyväisiksi

”Mikä on se linnunääni joka

tähän sopii? En kuule nyt ääniä

En tee nyt muuta kuin kuuntelen.

Punertavien lehtien antautumista. ”

12.8. 2022

Vladimir Solouhin : Kolmas metsästys (1988, 191s.)

Venäläisen kirjailijan Vladimir Solouhinin (1924-1997) kirja Kolmas metsästys sisältää kaksi teosta: Sienestäjän muistiinpanoja ja Mietteitä pilkkimisestä. Keskityn sieniin.

Kirja ilmestyi moskovalaisen Radugan kustantamana v. 1988, juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta.

Minulla on tätä teosta kaksi kappaletta, varmuuden vuoksi. Juuri ja juuri raaskin laittaa kaksoiskappaleen Qualitybooksiin.

Kolmas metsästys merkitsee (ainakin Solouhinille) sienestystä: muut metsästyksen lajit ovat riistan metsästys ja kalojen metsästys.

Solouhin on maanisen innostunut sienestyksestä, niin kuin minäkin nuorempana — ja ehkä vieläkin.

”Päivän kirjani” on itse asiassa päivien kirjani. Palaan tähän kirjaan aika ajoin, muinakin aikoina kuin sienestysaikana.

Tämä lienee ensimmäinen kesäni, että pääsin vasta elokuussa sienimetsään. Nuorempana sienisesongini alkoi heti lumien sulamisen jälkeen; silloinhan nousevat hiekkaisilla kangailla pintaan ensimmäiset korvasienet.

Korvasienimuhennos on edelleenkin mieliruokaani — tosin viimeisten 20 vuoden aikana ranskalaisella rakuunalla maustetusta haukipadasta on tullut sen vaarallinen kilpailija.

Haukea onkin helpompi saada kuin korvasieniä.

Helteet ovat suosineet tänä kesänä eteläistä Suomea, mikä ei ole tehnyt hyvää sienirihmastoille. Sainkin kesän ensimmäisellä sieniretkelläni tyytyä vain muutamaan haperoon, lähinnä kangashaperoihin. Hyviä nekin.

Jos korvasieniä ei ole löytynyt, on kesän ensimmäinen sieniateriani yleensä sienivoileipä. Se ei tarvitse onnistuakseen muuta kuin paahtoleipiä, sieniä ja juustoa — halpakin juusto kelpaa. Itse asiassa, mitä vähemmän makua juustossa on, sitä parempi. Silloinhan sienen omat aromit pääsevät paremmin esiin.

Jos maustehyllyssäni olisi ollut talvikynteliä jäljellä, olisin laittanut sitä mukaan. Nyt ei ollut. Ranskalaista rakuunakin oli niin vähän jäljellä, että päätin säästää sen haukiruokiin.

Valkoviiniä, sienivoileipiä, lämmin elokuinen ilta. Esimakua paratiisista…

Solouhinin kirjaa luen samaan tyyliin kuin valmistan gourmet-ruokiani.

Ilman kiirettä.

Ehkä olisi pitänyt jättää tämä esseekin väliin, niin olisin voinut ilman minkäänlaista hyötyajattelua keskittyä pelkästään nauttimaan yhdestä mielikirjastani.

Olen joskus uskaltanut sanoa ääneen, että ”minulla on venäläinen sielu.”

Nyt sen ääneen sanominen vaatii melkoista rohkeutta.

Kommunismin aika oli Neuvostoliitossa ihmisoikeuksien kannalta kamalaa aikaa.

Mutta jos olit hiljaa, et kapinoinut; tyydyit olemaan omissa oloissasi, niin se aika saattoi olla jopa auvoisempaa kuin nyky-Venäjän aika.

Olen poiminut tähän fragmentteja — kuin sieniä koriin — Solouhinin kirjasta.

Ovatko ne fragmentteja myös venäläisyydestä?

Tuskin mikään muu yhdistää venäläisiä niin paljon kuin sienet ja niiden säilöminen. Toinen yhdistävä tekijä lienee samovaarissa haudutettu tee.

Eivät nuo turhat sodat edusta aitoa venäläisyyttä.

”Puinen pytty pestään huolellisesti. Siihen pannaan katajanoksia, joiden päälle valellaan kiehuvaa vettä, jotta katajantuoksu imeytyisi puuastiaan. Pytty suljetaan täksi ajaksi vanupeitteellä, jotta katajahöyry ei karkaisi ulos. Välillä pyttyyn kumotaan hehkuviksi kuumennettuja kiviä, jolloin vesi sihisee ja porisee vaimeasti peitteen alla, ja pytty imee itseensä uuden annoksen katajantuoksua.”

”Puolivälissä syksyä, syyskuun lopussa ja lokakuussa sää saattaa olla upea. On tyyntä. Aamuisin nurmelle laskeutuu viiltävänkylmä kaste tai jopa valkeaa, narskahtelevaa härmää. Joka ainoa ruohonkorsi ja maahan pudonnut lehti, jokainen oljenkorsi ja hämähäkinseitti on kuin tomusokerin peitossa. Taivas on kirkas ja niin syvän sininen, ettei sellaista kesäkuumalla saa nähdä. Aurinko alkaa lämmittää sinisessä tyvenessä, ja kohta sinne missä rusahteli huurre jalkojen alla, ilmestyy joukoittain suuria kastepisaroita kuin hienoja briljantteja. Erityisen kaunis on tähän aikaan kasteinen hämähäkinseitti.”

Mitä sitten löytyy hämähäkinseittien ja kastepisaroiden alta?

”Juuri tuon raikkaimman syksyn aikaan ilmestyvät parhaat ja tanakimmat, oikeat männynleppärouskut. Nekin ovat tuolloin kasteen pirskottamia ja joissakin on keskellä jopa pieni kuoppa, johon on kerääntynyt kristallinkirkasta vettä.”

Lapsuuteni maisemissa Pohjois-Karjalassa lokakuu on ehkä jo liiaksi talven puolella ollakseen parasta sieniaikaa. Etelämpää löytyy vielä suppilovahveroita…

Sienestys, kalastus, kirjoittaminen ja lukeminen olivat jo keskikoulun viimeisiltä luokiltani tärkeimmät harrastukseni.

Parhaaseen pohjoiskarjalaiseen sieniaikaan, elokuun alusta syyskuun loppuun, olin joka päivä sienessä.

Joskus otin isosiskoni mukaan. Lapsena olin sienestänyt äitini kanssa, mutta silloin koriin hyväksyttiin vain rouskuja.

Kerran olin isäni kanssa sienessä; hän hyväksyi (tosin epäillen) muitakin sieniä. Myöhemmin hänestä kehkeytyi innokas kanttarellien metsästäjä.

Muistan hyvin tuon ainokaisen sieniretkeni isäni kanssa. Olimme varmaankin Karvilan metsissä, lähellä Malahvin kylää. Samaan metsään oli tullut sattumalta sienestämään myös isäni tuttava.

Jos muistan oikein, hän oli ammatiltaan kokki. Kun isäni ja tuo minulle outo mies keskustelivat sienistä, halusin kuulla jokaisen lauseen. Mies oli Solouhinin suomalainen vastine.

Samaan tapaan kuin Solouhin, hän kertoi innosta palaen kesän ensimmäisistä sieniretkistään.

Kun edellisen sadon sienet olivat loppuneet, kertoi tuo mies, alkoi tuskallinen sienipaaston aika. Onneksi haperot jo varhain kesällä päättivät paaston.

Niin kävi minullekin eilen.

Haperoiden jälkeen ovat vuorossa tatit. Kunhan vähän sataisi…

11.8. 2022

Erkki Rekimies: Laatokan lentäjät (1966, 118 s.)

Erkki Rekimies (1923-1995) julkaisi Nuorten toivekirjastossa kahdeksan romaania ja yhden teoksen vielä Punainen sulka- sarjassakin.

Kun koulupoikana näin Toivekirjaston tai Punaisen sulan kirjoja kirjastossa ja joskus Klemolan kirjakaupassa Ilomantsissa, harmittelin taskurahojeni vähyyttä.

Kirjoihin minulla oli harvoin vaaraa.

Jo näiden kirjasarjojen kannetkin saivat mielikuvitukseni liikkeelle.

Yhden Punaisen sulan sain ( Yrjö Muurannon Piilopirtin partio, on minulla vieläkin) Ida-mummoltani joululahjaksi. Yhden Toivekirjaston kirjan (Twainin Huckleberry Finnin seikkailut) taas ostin isosiskolleni syntymäpäivälahjaksi.

Olen lahjoitellut varsin usein kirjoja ystävilleni ja myös oppilailleni, mutta tuolla Toivekirjaston kirjalla nro 79 (Huckleberry Finn) oli kunnia olla ensimmäinen kirja, jonka olen antanut lahjaksi.

Pitänee kysyä siskoltani onko se hänellä vieläkin…

Toivekirjaston ja Punaisen sulan kirjat opettivat kokonaisen sukupolven kouluikäisiä suomalaisia nuoria lukemaan.

Nyt suomalaiset koululaiset eivät taida lukea juuri mitään, mikä lienee Suomen koululaitoksen suurimpia epäonnistumisia.

Itse opetin 1990-luvulla joitakin vuosia myös äidinkieltä; en tiedä kuuluiko se opetussuunnitelmaan, mutta vähintään kerran viikossa minulla oli lukutunti. Sillä tunnilla ei tehty mitään muuta. Luokkaan ei tarvinnut jäädä, mieleisen lukupaikan sai etsiä mistä tahansa koulun alueelta. Minulla oli siihen aikaan käytössäni eräänlainen ”salainen huone” (yksi koulun bunkkereista), siellä sai lukea rauhassa.

Sai lukea mitä tahansa, joko omaa kirjaa tai koulun kirjaa.

Suosituimpia kirjoja olivat Harry Potterit.

Lahjoitin oppilailleni joskus omiakin kirjojani, useimmiten runokirjoja.

En muista mistä hankin Erkki Rekimiehen Laatokan lentäjät (1966), ehkä Karin divarista Järvenpäästä. Saatoin ajatella omaa poikaani sen mahdolliseksi lukijaksi…

Itselleni se on nyt jäänyt ja odottaa ostajaansa Qualitybooksissa.

Kirjan ensilehdelle on raapustettu Sari Taipale 4 E.

Veikkaisin että Sari kävi keskikoulun neljättä luokkaa; ehkä hän kirjoitti kouluaineen tästä sujuvasti kirjoitetusta sankaritarinasta.

Mikseivät tytötkin voisi lukea poikakirjoja?

Laatokan lentäjät perustuu tositapahtumiin. Vuonna 1933 pari lentäjää matkustajineen oli joutunut tekemään pakkolaskun Laatokan jäälle  — romaani kertoo onnistuneesta pelastusoperaatiosta.

Lähes mahdottomasta tehtävästä selvisi kunnialla lentäjä-ässä Pentti Ax (myöhemmin hän muutti sukunimensä Teväksi).

Pentti ja myös toinen lentäjä, Reino Vilkuna, palkittiin urotyöstään Harmon-patsaalla, mikä on merkittävin tunnustus minkä suomalainen lentäjä voi saada.

Luutnantti Pentti Tevä joutui talvisodassa kohtaamaan yhdeksän vihollisen konetta, siitä ei taiturimainen lentäjäkään selvinnyt. Hän onnistui pudottamaan niistä kaksi, sitten hänen oma koneensa sai täysosuman.

Ruumis jäi kentälle (tai ehkä realistisempaa olisi sanoa, se hajosi ilmaan: mitään ei jäänyt haudattavaksi).

Hänen muistokivensa on Kajaanin sankarihautausmaalla, niin kuin oman setäpuolenikin, Olavi Elon.

10.8. 2022

Leena Vilkka: Mustavihreä filosofia – Uutta yhteiskuntaa etsimässä (199, 146 s.)

Tätä kevätttulen raikasta, suopursun raikasta kirjaa olen lukenut sängyssäni, junassa, balkanilaisessa ravintolassa ja Kiasman kahvilan terassilla.

Kaikissa lukumestoissani se maistui yhtä hyvältä.

Ehkä yliopistovuosinani sain jo annokseni täyteen kuivuuttaan ritisevästä akateemisesta kirjallisuudesta, jota lukiessani lähinnä tulin miettineeksi ” että mitähän viranhakua varten tämäkin tuotos on tehty.”

Rohkeutta olen aina arvostanut; sehän on hyve, josta ei koidu välttämättä mitään hyvää harrastajalleen. Rohkeita ihmisiä ja rohkeita ajatuksia vieroksutaan, koska ne sisältävät usein totuuden (vähintäänkin totuuden siemeniä; ainahan voidaan kysyä onko mitään absoluuttista totutta olemassakaan).

Leena Vilkka oli ainakin vielä 1990-luvulla julkianarkisti.

Itse olen piilotellut omaa anarkismiani: ehkä sen nyt uskallan tässä julkistaa…

Kuulun samaan heimoon kuin nuori Leena Vilkka.

Ja samoin kuin Vilkka, olen väkivallasta täysin puhdistetun anarkismin kannattaja.

Kahta asiaa vihaan: valtaa ja väkivaltaa.

Vilkka edusti ainakin 1990-luvulla eläinoikeusliikkeen radikaalia siipeä Suomessa. Mustavihreän filosofian onkin kustantanut Elämänsuojelija-lehti; se kannatti ns.kulttuuriekologiaa, mistä Vilkkakin on kiinnostunut.

Kirjassaan Vilkka arvostelee niitä luontoihmisiä ja eläinsuojelijoita, jotka perustelevat kaiken biologialla. Vilkka toivoisi laajempaa ekologista ajattelua. Vilkka kirjoittaa myönteisesti myös syväekologiasta ja radikaaliekologiasta.

Suomessa syväekologiaa on näkyvimmin harrastanut Pentti Linkola, tunnetuin sen edustajista maailmalla lienee norjalainen Arne Næss.

Mitä enemmän perehdyin Vilkan ympäristöfilosofiaan, sitä enemmän koin hänet sielunsiskokseni.

Linkolaa olen aina arvostanut, mutta en ole ymmärtänyt hänen kissavihaansa.

Samoin ajattelee Vilkka:”Itse miellän eläinten oikeudet osaksi syväekologiaa, mutta kaikki syväekologit eivät kuitenkaan ole olleet sensitiivisiä eläinten oikeuksille (ei Pentti Linkolakaan ainakaan kissojen ja minkkien oikeuksille), joten eläinoikeusliike on ainakin osaltaan syytä pitää erillään luokittelusta yhteiskuntaekologia, syväekologia, radikaaliekologia.”

Vilkan anarkistinen maailmankatsomus pilkottelee Mustavihreän filosofian jokaisella sivulla. Mutta päätin vielä internetistä varmistaa joitakin perusasioita Leena Vilkasta.

Ja löytyikin tieto, joka säpsäytti.

Läheltä piti, ettei sydämeni pysähtynyt kun luin Kirkko ja kaupunki-lehdessä ilmestynyttä Leena Vilkan haastattelua (29.10.2020).

En tiennyt sitä, että hän oli menettänyt lapsensa ja kirjoittanut surutyöstään kirjoja.

Leena Vilkan Tekla-tytär sairastui 5-vuotiaana parantumattomaan aivorungon syöpään.

Riipaisi.

Mutta ennen kuin kirjoitan hänen suuresta surustaan, laitan tähän johdannoksi rivejä Leena Vilkan luontosuhteesta.

Mustanvihreässä filosofiassaan Leena Vilkka ei voi peitellä rakkauttaan susiin ja koiriin.

(Kirkko ja kaupunki-lehti)

” Kulkiessaan metsässä hän samastui niin vahvasti lemmikkinsä (Susa-korinasa) tapaan liikkua ja havainnoida luontoa, että koki itsekin olevansa koira. Kun parivaljakko pysähtyi katsomaan kyykäärmettä tai vastaan kävellyttä hirveä, tyttö ja koira näkivät ja ymmärsivät saman.

Vilkka pyrki liikkumaan metsässä niin, ettei astunut pienenkään eläimen päälle eikä tallonut sammalta rikki.

Metsän siimeksestä löytyi tärkeä paikka, jonka hän nimesi Kirkkokiveksi. Kolmion muotoinen, suunnilleen ihmisen korkuinen kivi oli lapsen silmissä toisinto Hyvinkään kirkosta. Kirkkokiven luona Vilkka rukoili ja Jumala puhui hänelle.”

Luettuani tämän ymmärsin Vilkan ympäristöfilosofisen teoksen paatoksen; luonto on hänelle pyhä, eläimet pyhiä — niiden suhteen hän ei tee kompromisseja.

Mustavihreässä filosofiassaan hän toteaa syöneensä kuin koirat. Hän sanoo olleensa elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta lihansyöjä ”koska susi oli ihanteeni ja elin koirien kanssa, jotka niin ikään olivat puhdasoppisia lihansyöjiä raateluhampaineen. Koirien kanssa jäydin ydinluita ja pääkalloja, joita naapurin teurasta kantoi kotiimme. Mutta erityisesti tykkäsin veegavoileivistä: tumman leivän päälle raakaa paistinjauhelihaa ja päälle pippuria tai suolaa. Pihviä söin paljon ja häränhannat olivat erityisherkkuani.”

Rippikouluun Leena Vilkka suostui lähtemaan vain jos hän sai koiran mukaansa.

Hän sai tahtonsa läpi.

Myöhemmin hän joutui kuitenkin pohtimaan kysymystä: voinko syödä lihaa, jos en voi tappaa. Siihen loppui tehotuotettujen eläinten syönti. Saman ratkaisun olen tehnyt itsekin: eettisistä syistä en enää syö tehotuotettua lihaa. Kirjolohta vielä syön, mutta näiden seuraavien rivien jälkeen…

Voi olla, että en enää syö.

Varoitan siis jo etukäteen lukijaani. Onhan kirjolohi maittavaa, hyvää perusruokaa.

”Olinpa mitä mieltä tahansa kalan tai kanan oikeudesta elämään, kellään ei ole moraalista oikeutta sulloa niitä elämään sananmukaisesti kuin silit purkissa. Kirjolohen sammioelämä on hirvittävää kalaparan kidutusta. Kanojen kärsimyksiä häkkituotannossa olen mieluummin ajattelematta, jos aion nukkua yöni rauhassa.”

Mustavihreässä filosofiassa hän kirjoittaa:

”Ihmiset kutsuvat rakkaudeksi seksuaalista halua, läheisyyden tarvetta, mieluisaa yhdessäoloa. Luonto ja eläimet antavat enemmän. Kutsun rakkaudeksi sitä henkistä sidosta, mikä sitoo luonnon ja minut yhteen elinikäiseksi liitoksi. Ihmisten liitot ei kestä, miehiä menee ja tulee, mutta suhteeni luontoon pysyy.”

Kun Mustanvihreä filosofia ilmestyi (1999), Leena Vilkalla ei ollut vielä Teklaa.

Tekla syntyi palmusunnuntain vastaisena yönä 2000.

”Äidiksi tulemisen jälkeen Vilkka tunsi astuneensa valon ja ilon maailmaan ja löytäneensä oman elämänsä tarkoituksen. Onni ei kuitenkaan ollut pysyvää. Maailman sortuminen alkoi tavallisena arkiaamuna Teklan viidennen syntymäpäivän alla.

Aamulla Tekla valitti nilkkakipua, joten Vilkka soitti terveyskeskukseen ja sai peruutusajan samalla kun teki lapselleen aamupalaa. Terveyskeskuksessa lääkäri pyysi Teklaa kävelemään viivaa pitkin ja huomasi, että tytön tasapaino horjui.

Tekla sai kiireisen lähetteen Hyvinkään aluesairaalaan neurologisiin tutkimuksiin. Sieltä tytär ja äiti saivat ambulanssikyydin Meilahden sairaalaan, missä kammottava totuus selvisi. Teklan aivo­rungossa oli syöpäkasvain, jollaisesta yksikään ihminen ei ollut selviytynyt ­hengissä.

Elinaikaa olisi jäljellä kaksi tai kolme kuukautta.

– Tieto tuli täysin puskista. Vielä aamulla meillä oli terve lapsi, mutta saman päivän iltana hän oli kuolemaantuomittu, Vilkka sanoo.

Kokeellisen syöpähoidon avulla kasvaimen leviämistä saatiin tukahdutettua niin, että Tekla sai elää vielä reilun vuoden. Se oli vauhdikas vuosi, jonka aikana kolmilapsiseksi kasvanut perhe eli täyttä elämää päivä kerrallaan.

Käänne huonompaan oli kuitenkin väistämätön, ja lopulta Tekla menehtyi äitinsä syliin 20. toukokuuta 2006.”

Ja nyt kerron miksi tieto tästä äidin suuresta surusta riipaisi minua vielä enemmän kuin se muuten olisi riipaissut.

Kummitätini pojalta löydettiin samanikäisenä kuin Teklalta tuo kohtalokas, erittäin vaikeasti hoidettava syöpä. Oireetkin olivat samat. Kun lapsi oli menossa uimaan, hän horjahteli. Lääkärin tekemä diagnoosikin oli sama. Hoitoa ei ollut.

Koko pieni kylämme suri pojan kohtaloa.

Käyn silloin tällöin hänen haudallaan.

Lopuksi palaan vielä Kirkko ja kaupunki-lehden haastatteluun.

” Lapsen kuolinpäivänä Vilkan kotitalo oli täynnä vieraita, kun Teklan läheiset ja ystävät tulivat hyvästelemään häntä. Vilkka keitti vieraille kahvia ja katsoi tytärtään, joka näytti kaiken keskellä kauniilta kuin Prinsessa Ruusunen.

Teklan kuolema palautti Vilkan viisitoista vuotta hiljaisena pysyneen kokemusmaailman takaisin. Kuolinpäivänä kotitalo täyttyi enkeleistä, jotka lauloivat uskomattoman kauniisti. Enkeleitä Vilkka ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

– Se oli ääretöntä kauneutta, jota on järjen tasolla mahdotonta yhdistää samaan hetkeen. Tuo päivä oli minulle hyvin uskonnollinen, Vilkka ­sanoo.

Myös Vilkan muistot hautajaispäivästä ovat kauniita. Autenttiselta tuntuvassa muistikuvassa Vilkan huomio kiinnittyi siunauskappelin käytävällä juokseviin lapsiin. Tekla juoksi sisartensa ja toisten lasten mukana.

Hautajaisten jälkeen Vilkka näki tyttärensä vielä kolme kertaa. Kokemuksista viimeisin tapahtui Hyvinkään hautausmaalla talvisena iltana, kun Teklan kuolemasta oli kulunut jo useampi vuosi.

Tyttären kuolemaan liittyvät kokemukset muuttivat Vilkan suhtautumisen yliluonnollisiin kokemuksiin.

– En enää yritä torjua tai peitellä omaa hengellisyyttäni. Uskon, että jokin korkeampi voima säätelee asioita, eikä todellisuus rajoitu vain näkyvään maailmaan. Suhtaudun hengen ilmiöihin uteliaan kunnioittavasti, mutta en ole näissä asiois­sa lähetyssaarnaaja, Vilkka sanoo. ”

Tästä esseestä tuli aivan jotain muuta kuin ajattelin…

9.8. 2022

Veikko Ennala: Kyttyrä (1965, 138 s.)

Psykohistoriallisessa Suomalaisen ahdistuksen historia-projektissa (noin 30 vuotta sitten) vastuulleni jäi kotimainen kirjallisuus. Kun tätä projektia sivuttiin joitakin päiviä sitten projektin vetäjän kanssa, muisteli hän että olisin tutkinut suomalaisen miehen kärsimyshistoriaa.

Ehkä oli tarkoituksin, mutta lopulta päädyin julkaisemaan vain artikkelin 1800-luvun kansankirjallisuudesta.

Saatoin juuri tätä tarkoitusta varten hankkia itselleni Veikko Ennalan hurjan psykotrillerin Kyttyrä ja Osmo Lahdenperän kirjoittaman Ennalan elämäkerran Neron heikkoudet (1978).

Ennalan ura kirjoittajana hakee vertaistaan. Mikään inhimillinen ja epäinhimillinen ei ollut hänelle vierasta.

Suurimpaan kuuluisuuteen hän nousi Hymyn toimittajana. 1960-luku oli Hymyn kulta-aikaa: 12/1968 painos oli 520 000.

Kohutuin Ennalan juttusarjoista (1966) käsitteli ”pyttyä” eli pakkolaitosta, johon rikoksen uusija voitiin määrätä vaikka loppuiäkseen.

Ennala väitti, että eräs mies oli ollut pytyssä 30 vuotta päällystakin varkaudesta. Veikko Ennala sai aikaan keskustelun, joka lopetti pisimmät pyttytuomiot.

Viimeistään Veikko-sedän piinapenkki,  vuosien 1970–1975 Hymyssä, teki Ennalasta legendan jo eläessään. Piinapenkki perustui lukijoiden kirjeisiin.

Minäkin luin Piinapenkkiä koululaisena. Meillä Putkelassa oli silloin tällöin pöydillä lojumassa Hymyjä. Saattoi olla naapurista lainattuja. Ehkä itsekin joskus tilasimme lehteä.

Osmo Lahdenperä kirjoittaa:

”Veikko Ennala kuuluu harvinaisiin alastomiin perusihmisiin joissa enkeli ja perkele näkyvät rinta rinnan yhtä voimakkaina

… Tuntuu kuin Ennalasta voisi saada tappavan sähköiskun.”

Pienoisromaani Kyttyrästä saa suomalaiseen peruskerrontaan tottunut lukija aivan varmasti sähköiskun.

Kyttyrän takakansiteksti varoittaakin: ”Iltalukemiseksi emme tätä kirjaa voi suositella.”

Romaani kertoo lyhytkasvuisesta miehestä, jolla on kyttyrä.

Romaanin päähenkilö on päässyt naimisiin, koska hänellä on rahaa.

Mutta vain siksi.

Hän on patologisen mustasukkainen ja lopulta murhaa vaimonsa.

Tässä tyylinäytteitä romaanista:

”Jos olette huonohermoinen, laskekaa nämä paperit jo nyt sivuun, sillä kaikki se mitä tapahtuu, ei ylennä ja rauhoita mieltänne. Jos olen jo nyt silmissänne inhoittava, vielä inhottavammaksi tulen. Mutta siinäpä juuri minun osani onkin: ilman myötätuntoa, ilman ystävää, ilman rakkautta. Sellainen on jokaisen rujon osa.”

”Että tapoin vaimoni on mitä suurimmassa määrin oman kohtaloni toteutusta. Ja vaimon kohtalon myös. Olen tehnyt juuri sen mikä minun on ollut määrä tehdä. Kun olen syyttäni syntynyt maailmaan ja syyttäni syntynyt epämuodostuneena ja sairaana, eikö ole kohtuutonta vaatia että minun tekoni ja aivoitukseni olisivat samat kuin terveiden.”

Psykiatrien (siis romaanissa) mielestä kyttyräselkäinen mies, Hjalmar Södergren oli aivan tolkuissaan kun hän murhasi vaimonsa.

Mutta olisiko tosielämässä käynyt niin kuin kirjailija esittää? Saattaa olla, että Niuvanniemi olisi kutsunut.

Oman tulkintani mukaan Hjalmar Södergren oli psykopaatti.

Ennalan viesti voikin olla tämä; me kaikki olemme jossain määrin mielisairaita.

Romaanin mottona on:

”Kaikki me olemme murhaajia ja jokaisella meistä on kyttyrämme. Kaikki murhat vain eivät paljastu eikä jokainen kyttyrä näy ulospäin.”

Mutta pystyvätkö kaikki meistä murhaamaan?

Yksi sairaimmista ihmisistä, jonka olen koskaan tavannut, oli Rinnekodin kehitysvammasairaalan vaikeimman osaston keski-ikäinen mies.

Hänellä oli koko ajan kypärä päässään, koska hän hakkasi aina tilaisuuden tullen päätään seinään.

Saiko hän siitä mahdollisesti seksuaalista tyydytystä?

Murhaajaksi hänestä ei olisi ollut.

Hän oli ehkä yksivuotiaan tasolla, niin kuin useimmat osastoni potilaat.

Ihmettelen vieläkin miten pääsin Rinnekotiin töihin.

Olin ainoa mieshoitaja osastolla.

Toinenkin oli joskus yrittänyt, hän oli koulutukseltaan metsuri ja kotoisin Lapista.

Itse olin silloin fil. kand, juuri eronnut.

Ehtiäkseni töihin jouduin heräämään joka aamu klo 4.

Meinasin kuolla työtaakkani alle. Pitkään en tuota työtä jaksanut tehdä.

… suomalaisen miehen kärsimyshistoriaa (kun sitä eli, siitä ei tarvinnut kirjoittaa).

Mutta paljon Rinnekoti opetti minulle suomalaisesta kärsimyshistoriasta.

Sitten asiaan.

Oliko Veikko Ennalalla oma kyttyränsä?

Lahdenperä on löytänyt ainakin yhden; väkivaltaisen isän aiheuttamat mielen- & ruumiinhaavat.

Veikko Ennala kertoo itse näistä haavoistaan:

”En ole perinyt häneltä (isältä) mitään, sen enempää materian kuin hengenkään aarteita. Se vähä mitä pystyn ilmaisemaan on tulosta loputtomasta harjoittelusta ja määrättömästä lukemisesta. Olen kirjoittanut satatuhatta liuskaa, pistänyt ne paperikoriin ja kirjoittanut uudet satatuhatta. Jos jotain olen isältäni perinyt niin kyttyrän selkään mahdottomasta hakkaamisesta.”

Kun ruumista hakataan, hakkautuu myös sielu.

Jos Veikko Ennala oli rajatilatapaus, psyykeltään hyvin häilyvä mies, niin sitä oli vielä enemmän hänen isänsä, kirjailija ja kansakoulunopettaja Atte Ennala.

Säälini ei enää auta niitä Pusulan Hyönölän kylän koululaisia, jotka saivat Atte Ennalan opettajakseen.

Jos hän oli hirviö kotonaan, oli hän sitä myös koulussa.

Lahdenperä kertoo tätä tarinaa:

”Aamuhartaus keskeytyi jos lapset lauloivat väärin. Opettaja suuttui siitä niin että alkoi vihan vimmassa polkea harmoniin ääntä lisää. Siitä seurasi poljinhihnan katkeaminen, jompikumpi niistä oli jatkuvasti poikki. Kauas hiljaiseen kylään kantautui räiske kun opettaja Ennala hyppi tasajalkaa ja pätki keppejä. Katon korjaaja kertoi luulleensa että talossa kesytetään leijonia ja hämmästyneensä kun ulos tulikin lapsia.”

Ehkä kyttyröitä saatiin näin aikaiseksi, tuskin elävää kiinnostusta itsensä kehittämiseen.

Muistan liiankin hyvin erään Ilomantsin kansakoulun miesopettajan, joka opetti minulle ja kanssakärsijöilleni liikuntaa.

Liikunnan tunneistani muistan vain pelon ennen tunteja ja kivut tunneilla (sain mm. luunappeja).

Isosiskollani kävi vielä huonompi tuuri, hän sai riesakseen opettajan, joka nautti lasten kiusaamisesta.

Ennalan toinen kyttyrä saattoi olla itsemurhayritys toukokuussa 1955. Itse asiassa kyse oli kaksoisitsemurhasta: toinen (Ennalan morsian) onnistui siinä, Veikko Ennala ei. Tästä onnesta/epäonnesta hän sai kiittää vatsakatarriaan, vatsa ei kestänyt kaliumsyanidia ja myrkky poistui elimistöstä oksennuksena.

Morsian kuoli Ennalan silmien edessä.

Lahdenperän elämäkerta on kertomus miehestä, joka saattoi olla sukupolvensa lahjakkaimpia kirjoittajia, mutta ei kuitenkaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta.

Ennalasta tehtiin paraatiesimerkki likasankojournalismista.

Ennalan tempaukset kiinnostivat myös poliisia; varsinkin hänen raporttinsa Helsingin huumeisesta alamaailmasta saivat virkavallan liikkeelle. Saadakseen todentuntua juttuihinsa hän kokeili itsekin huumeita: ainakin morfiinia ja LSD:tä.

Ennalan huumejournalismiin pääsee perehtymään YLE:n podecastissa

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/07/21/helsingissa-gonzoiltiin-jo-1950-luvulla

(Ennalasta kertova osuus alkaa noin 11 minuutin kohdalla).

Veikko Ennala halusi tulla haudatuksi Tampereen Lamminpään hautausmaalle vaimonsa viereen mutta ”riittävän etäälle ettei syntyisi sielläkin kärhämää”.

Hautakirjoituksen tyyli on tyypillistä Ennalaa:

VEIKKO ENNALA SYNTYI JA KUOLI.

8.8. 2022

Susan Sontag: Matka Hanoihin (1969, 112 s.)

Tämä pieni merkittävä kirja, Susan Sontagin Vietnam-raportti Matka Hanoihin (Trip to Hanoi, 1968) ilmestyi niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa keskelle brutaalia, aggressiivista Vietnamin sotaa.

On mahdollista, että olen ostanut tämän kirjan heti opintojeni alussa 1977-1978. Silloin näitä poliittisia, yhteiskunnallisia ehkä jossain määrin filosofisiakin pamfletteja ilmestyi kuin sieniä sateella, ehkä enemmänkin.

Niitä sai ostaa Tiimarista ja kirjamyyjäisistä pienellä rahalla.

Ja minullahan oli vain pieniä rahoja…

Tosin ehkä vuosina 197-1978 vähän enemmän kuin sitä seuraavina vuosina, koska olin säästänyt pahan päivän varalle suurimman osan vuoden 1977 kesäansioistani.

Raivasin kesällä Ilomantsin kirkonkylän puistoalueita muutaman muun nuoren miehen kanssa. Meistä neljästä kolme oli opiskellut latinaa Ilomantsin lukiossa loistavan Kalevi Asikaisen johdolla.

Jos käytin osan kesätienesteistäni tähän kirjaseen, eivät rahat menneet hukkaan.

Mutta miksi kirja jäi lojumaan kymmeniksi vuosiksi lukemattomana kirjastoni perukoille?

Tosin, eihän minulla vielä 1970-luvulla ollut kirjastoa.

Vain kirjoja.

Koko maallinen omaisuuteni mahtui kämppäkaverini Markku Salon auton takakonttiin. Tämän huomion saattoi Markkukin tehdä, kun hän muutti minut rättisitikallaan Kivenlahden Hoassista Itä-Pasilan Hoassiin.

Markku opiskeli silloin Taideteollisessa korkeakoulussa muotoilua. Nykyisin hän on Suomen tunnetuimpia lasitaiteilijoita.

Hyvin tulimme Markun kanssa toimeen. Hän on yksi niistä ihmisistä, joiden kanssa haluaisin vaihtaa nyt kuulumisia…

Voisin tarjota vaikka myöhästyneet munkkikahvit muuttokeikasta.

Miksi sitten juuri nyt päätin ottaa Matkan Hanoihin lukuohjelmaani?

Syy on kerrottu nopeasti: Vietnamin sota oli ensimmäinen sotani, jota seurasin intensiivisesti. Nyt olen seurannut intensiivisesti Ukrainan sotaa.

Sodat ovat lähes poikkeuksetta julmia: siinä suhteessa näillä sodilla ei ole mitään eroa.

Molemmat ovat yhtä turhia sotia.

Molemissa sodissa lähtökohtaisesti heikompi osapuoli (vietamilaiset/ukrainalaiset) taisteli/taistelee olemassaolostaan, mikä vaikutti/vaikuttaa positiivisesti heikompien maanpuolustustahtoon.

Erojakin on: Vietnamin sodassa tapettiin niin paljon siviilejä (miljoonia), että en usko että venäläiset pääsevät koskaan siihen samaan.

Mutta jos Ukrainan sotaa ei saada loppumaan, tulevat siivilikuolematkin lisääntymään.

Vietnamin sota muuttui sissisodaksi, se vaihtoehto ei tunnu Ukrainan maastossa todennäköiseltä. Sissisota hyödytti vietnamilaisia.

Kun luin Sontagin kirjaa, havahduin useamman kerran ajatukseen: miten on mahdollista, että Vietnam otti niin mielellään vastaan vihollismaan kansalaisia (kuten Sontagin) ja toisaalta miten vapaasti sotaa vastustavat amerikkalaiset saattoivat ilmaista itseään.

Putinin Venäjällä tämä ei olisi mahdollista. Jos sotaa vastustava intellektuelli matkustaisi Kiovaan ja kirjoittaisi vastaavan teoksen, odottaisi häntä Venäjällä pitkä tuomio ”armeijan halventamisesta.”

Jos tällä sodanvastustajalla olisi vähänkään järkeä päässään, ei hän palaisi enää takaisin Venäjälle.

Tässä on demokratian ja diktatuurin välinen ero.

Kun opiskelin Yhdysvalloissa 1984-1985, jututin kerran erään illanvieton yhteydessä Vietnamin sodan veteraaneja.

Vaikutti siltä, että he eivät olleet Vietnamissa mistään palavasta isänmaanrakkaudesta, vaan enemmänkin pakosta.

Kerran Marylandin yliopiston American Studies-seminaarissa keskusteltiin Vietnamista. Siitä istunnosta jäi mieleen lähinnä se, että Amerikka oli jyrkästi kahtiajakautunut suhteessa sotaan. Maaseudulla, pienissä kaupungeissa ja kylissä saattoi vallita jonkinlainen positiivinen kuva sodasta: jos sinne käskettiin lähteä, ei ainakaan kieltäydytty. Ehkä sodalla nähtiin jokin tarkoituksin. Yliopistopiireissä lähes kaikki vastustivat sotaa.

Yhdysvalloissa oli siis mahdollista ajatella ja toimia toisin, nyky-Venäjälläkin ehkä saa ajatella toisin, mutta sodanvastaisuutta ei kannata julkisesti ilmaista.

Amerikassakin poliisi pamputti ja kutsunnoista kieltäytyneitä nuoria miehiä jahdattiin — mutta ei sitä voi verrata fasistisen Venäjän tapaan toimia.

Susan Sontagia on pidetty yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun amerikkalaisista ajattelijoista. Matka Hanoihin ei ole todellakaan vain kertomus matkasta sotaa käyvään maahan, se on myös filosofinen syväluotaus vietnamilaiseen ajatteluun, yhteiskuntaan ja kulttuurin.

Tässä näyte Sontagin tavasta kirjoittaa ja ymmärtää:

— Ehkä ei kannata edes kysyä mitä ”ego” vietnamilaisten kohdalla merkitsee, mutta havaitsin joka tapauksessa, että se ei sa yhtä väkivaltaisia ilmenemismuotoja kuin meillä. Pohjois-Vietnamissa ihmiset vaikuttavat ihmeteltävän rauhallisilta, ja vaikkeivat he yleensä puhu mistään muusta kuin sodasta, heidän puheissaan huomaa harvinaisen vähän kaunaa.

Sontag huomasi matkallaan miten hedelmällinen sekoitus olikaan syntynyt vietnamilaisten mieliin (ja samalla käytökseen) elämänläheisestä kungfutselaisuudesta ja hieman sitä korkeampilentoisemmasta buddhalaisuudesta.

Tässä esimerkki vietnamilaisesta pragmatismista ja tyyneydestä; Sontag lainaa korkeamman opetuksen ministerin, professori Buun ajatuksia:

”Amerikkalaiset ovat opettaneet meille hyvin paljon. Olemme esimerkiksi huomanneet että koulutukseen ei tarvita kauniita rakennuksia, sellaisia kuin Hanoin uusi Teknillinen korkeakoulu jonka käytöstä meidän oli luovuttava vuonna 1965, kun eskalaatio alkoi. Siirryttyämme viidakkoon ja rakennettuamme hajasijoitetut koulut, opetuksen taso kohosi. Me kaipaamme tietenkin parempaa ruokaa ja värikkäämpiä vaatteita, mutta näiden kolmen vuoden kuluessa olemme oppineet että ilman niitäkin voi saada paljon aikaan. Ovathan ne luonnollisesti tärkeitä, mutta emme pidä niitä välttämättöminä.”

Sontag tekee synteesin:

— Näiden koettelemusten jälkeen syntyy ”uusi ihminen”. Jollakin käsittämättömällä tavalla vietnamilaiset onnistuvat näkemään tilanteessa myös myönteisiä piirteitä, etenkin sen miten se vaikuttaa luonteeseen. Kun Ho Tši Minh sanoi että pommitukset lisäävät kansan rohkeutta, hän ei tarkoittanut yksinomaan sitä, että ne lisäävät taistelutahtoa. Sodan uskotaan kohottaneen ja lujittaneen kansan moraalista tahtoa.

Onko ensin Vietnamissa ja nyt Ukrainassa käynyt todellakin niin, että vaikka kärsimykset ovat lisääntyneet, niin moraalinen voima on kasvanut?

7.8. 2022

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (1967, 175 s.)

Moon River

Moon River, wider than a mile:
I’m crossing you in style some day
Old dream maker, you heart breaker,
wherever you’re goin’, I’m goin’ your way.

Two drifters, off to see the world
there’s such a lot of world to see.
We’re after the same rainbow’s end,
waitin’ ’round the bend,
my Huckleberry friend,
Moon river and mehttps://www.youtube.com/embed/l7gyxXnqHmI?feature=oembed

Näin kirjoitti Johnny Mercer, sävelsi Henry Mancini ja lauloi Audrey Hepburn — elokuvassa Aamiainen Tiffanylla (1962).

Elokuva perustui Truman Capoten pienoisromaaniin Breakfast at Tiffany´s (1958), julkaisuun oli laitettu vielä kolme novellia sen lisäksi. Koko paketti käännettiin suomeksi 1967; siitä tuli Keltaisen kirjaston kirja nro 80.

Olen syntynyt loppuvuodesta 1957. Voisin pitää Aamiaista Tiffanyllä syntymäpäivälahjanani.

Jos minulta kysytään: on kolme elämää suurempaa elokuvaa.

Ne ovat: Marcel Camus´n Musta Orfeus (Orfeu negro, 1959), Blake Edvardsin Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany´s, 1962) ja David Leanin Tohtori Živago (Doctor Zhivago, 1965).

Kun Henry Mancinin musiikki alkaa soimaan elokuvassa ja Audrey Hepburn aloittaa laulunsa kahdesta kulkurista ja kuunsillasta, tuntuu kuin …

… huomaan että on vaikea valita sanoja.

Jos korvaisin kolme pistettä esim. ”olisin taivaassa” tai ”en olisi enää tällä planetaalla” tai muuta sensuuntaista, en tavoittaisi sen enempää kirjan kuin elokuvankaan tunnelmaa.

Mercerin lyriikka jättää paljon auki; voi pohtia sitäkin onko se edes tavoittanut Truman Capoten intentioita.

On oireellista, että ”old dream maker” kuullaan usein ”oh, dream maker.”

Lyriikan avainsanoja ovat

”Two drifters” — ”kaksi kulkuria” ja ”my Huckleberry friend”.

Two drifters on helpommin tulkittavissa: Toinen kulkureista on aivan varmasti toisen maailmansodan aikana New Yorkissa asusteleva nuori, (ja ainakin minusta) lumoava nuori nainen Holly Golightly. Elokuvan kehyksissä toinen kulkuri voisi olla aloitteleva kirjailija Paul Varjak, romaanin nimetön kertoja.

Mutta voisin esittää kerettiläisen tulkinnan. Toinen kulkuri saattaisi olla romaanin ja elokuvan oranssinen, nimetön kissa — The Cat.

Olitpa lukija tai katsoja, niin Sam Wassonin teos Auringonnousu Manhattanilla. Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (2011) kannattaa lukea. Se taustoittaa hienosti niin romaania kuin kirjaakin.

Näin löydettiin The Cat elokuvaan:

”Lokakuun 8. päivänä tuotantoyhtiö piti avoimet kissojen koekuvaukset New Yorkin Commodore- hotellissa, minne ilmaantui kaksikymmentäviisi oranssiturkkista toiveikasta vasta harjattuina ja pyntättyinä. Työlään koekuvauskierroksen ja uusintakatselmuksen voittajaksi julistettiin 5,5, kiloinen Orangey, joka kuului queensiläiselle Murphyn pariskunnalle.”

Kun oikea kissa oli löydetty ryhdyttiin sille heti opettamaan metodinäyttelemisen saloja.

Mutta sitten paluu karuun, fiktiiviseen todellisuuteen.

Romaanin lopussa Holly hylkää kissansa näillä saatesanoilla New Yorkin kadulle:

”Tämän pitäisi olla oikeanlainen paikka sinun kaltaisellesi kovalle kaverille. Jätesankoja. Rottia vaikka kuinka. Paljon kulkukissoja, joiden kanssa voit kuljeksia. Joten ala painua.”

Mutta.

”Kissa ei lähtenytkään minnekään, vaan kohotti murhamiehennaamansa ja katsoi häneen kysyvästi kellertävillä merirosvonsilmillään.”

Holly polkee jalkaansa:

— Sanoin, että häivy siitä!

— Ajakaa, hän käski kuljettajaa.

— Ajakaa, ajakaa.

Paul Varjak (romaanissa nimetön kertoja) on typertynyt; ja sitä olin minäkin lukijana.

Kun kissa on heitetty ulos taksista, muistelee Holly ensitapaamistaan kissan kanssa:

”Tapasimme vain eräänä päivänä joella: siinä kaikki. Olemme riippumattomia, molemmat. Emme koskaan antaneet toisillemme mitään lupauksia. Emme koskaan.”

Kun auto pysähtyy liikennevaloihin, tulee Holly kuitenkin katumapäälle.

Romaanissa kissa löytyy ja Paul ja Holly ehkä saavat toisensa.

Romaanissa ei käy niin kuin moni lukija olisi halunnut.

Kun Holly tajuaa mitä on tehnyt, hän huudahtaa:

— Voi Jeesus Kristus! Me kuuluimme yhteen. Se oli minun!

Paul Varjak/nimetön kertoja lupaa etsiä kissan.

Mutta niin kissa kuin mieskin ovat jo siinä vaiheessa Hollylle menneisyyttä.

Holly jatkaa taksimatkaansa lentokentälle.

Kohta lehdissä kirjoitetaan: ”Paennut playgirl nähty Riossa.”

… Holly oli nimittäin sotkeutunut epämääräiseen rikosjuttuun, todennäköisesti hyväuskoisuuttaan.

Romaanissa kulkuri jatkaa kulkuaan, ei elokuvassa; Hollywood oli saanut haluamansa.

”My Huckleberry friend” . Olisiko se raakakäännöksenä ”mustikkaystäväni”.

No, eipä se paljon kertoisi.

Googlettaminen ei paljon auttanut.

Nyt huomaa kielten eron: sen minkä voi tyylikkäästi sanoa englanniksi, sitä ei välttämättä voi sanoa samalla tyylikkyydellä suomeksi.

Voisiko se olla suomeksi: ”Olet mieletön tyyppi, juuri tänään tarvitsen kaltaistasi.”

Ehkä.

Mutta niin tai näin, omat assosiaationi veivät minut pohtimaan: olisiko Mark Twainin luoma Huckleberry Finn samaa heimoa kuin Holly Golightly.

Kaksi vapaata ihmistä maailman turuilla…

Capoten romaani ei sellaisenaan kelvannut elokuvaksi: se oli liian rohkea monessa suhteessa; varsinkin sen tapa kertoa nuoren, seksuaalisesti liberaalin naisen elämäntyylistä, ei sopinut Hollywoodille.

Otan pari esimerkkiä Hollywood-sensuurista : Holly tulee elokuvassa raskaaksi esiaviollisesta seksistä ja saa keskenmenon. Siitä ei elokuvassa kerrota mitään. Elokuvassa kertoja on saanut nimen (Paul Varjak), mutta samalla menettänyt seksuaalisen identiteettinsä. Romaanin kertoja on ilmeisesti homo (kuten oli myös Truman Capote), elokuvassa hän on rattopoika (tosin sekin on esillä verhotusti).

Tästä huolimatta George Axelrod on tehnyt onnistuneen käsikirjoituksen. Väitän että elokuvassa on enemmän draaman kaarta kuin romaanissa, jota voi syyttä jopa vaikeatajuisuudesta.

Wasson toteaa, että varsinkin elokuvana Aamiainen Tiffanylla oli käänteentekevä; se esitteli maailmalle uudenlaisen, modernin ja itsenäisen naisen.

Ja tästä paradigmaattisesta muutoksesta suuren kunnian hän antaa Audrey Hepburnille.

Hepburn edusti uudenlaista, epäsovinnaista naistyyppiä. Hänessä oli sopivassa määrin myös poikamaisuutta, ehkä hippiäkin…

Capote olisi halunnut Hollyn rooliin Marilyn Monroen: siis enemmän seksiä.

Mutta toiko Audrey siihen enemmän eleganssia?

New York on romaanin ja elokuvan päänäyttämö.

Aamiainen Tiffanylla tuo minulle aina mieleen oman New York-vaellukseni talvella 1984-1985. Olin ehkä viikon ystäväni Kaserekan vieraana Columbia yliopiston asuntolassa. Kasereka oli yönmusta mies, kongolainen opettaja, joka oli saanut kuten minäkin Fullbright-stipendin.

New York, ”old dream maker”.

Nuoruuteni Greenwich Village.

Unohtumattomia iltoja.

6.8. 2022

Georges Simenon: Maigret ja tienristeyksen valot (1972, 1872)

Eilinen lauantaipäiväni oli täynnä jännitystä: Jyväskylän rallia, Simenonin dekkaria (Maigret ja tienristeyksen valot, 1972) ja Hitchcockin vakoilutrilleriä (Revitty esirippu, 1966). Muuta jännitettävää päivässä ei ollutkaan.

Jyväskylä ralli oli näistä kolmesta jännityksen lähteestä varmaan jännittävin.

Toistaalta Simenonin ja Hitchcockin nerous ei perustu pelkästään jännityksen luomiseen.

Viime vuoden kesäkuussa kirjoitin tälle palstalle toisesta Simenonin Maigret-dekkarista (Ystäväni Maigret ).

Aloitin silloin esseeni näin:

”Joka kesä luen muutaman Simenonin Maigretin. Ja joskus luen niitä muinakin vuodenaikoina. Joskus luen niitä mielenterveydellisistä syistä; jostain kumman syystä ne rauhoittavat minua.”

Tienristeyksen valot ei kuitenkaan rauhoittanut minua.

Eroaako elokuu 2022 kesäkuusta 2021?

On ainakin yksi ero. Kesäkuussa 2021 tiesin, että kesälomani tulee päättymään elokuussa. Nyt elokuussa 2022 tiedän, että minun ei tarvitse ensi viikolla mennä töihin.

Onko niin, että en enää edes tarvitse terapeuttista kirjallisuutta?

Saan olla kuin ellun kana, mennä nukkumaan milloin huvittaa ja herätä milloin huvittaa.

Tuskinpa kuitenkaan!

Jokainen meistä tarvitsee terapiaa joka päivä. Jos dekkarit, penkkiurheilu ja elokuvat pystyvät sitä tarjoamaan — hyvä niin.

Jokaisella päivällä on omat murheensa, riippumatta siitä onko eläkkeellä vai töissä.

Kun tapasin viime torstaina vanhoja oppilaitani maisterijuhlissa, kerroin ainakin yhdelle heistä, että minua vaivaa merkitysten katoaminen. Teema, josta oli keskusteltu myös useilla filosofian tunneillani. Toki silloin yleisellä tasolla (olisi varmaan ollut opiskelijoille varsin turhauttavaa seurata oman opettajan jatkuvaa itsetutkiskelua…).

Franklilainen logoterapia pohtii juuri tätä kysymystä: kun ihminen kokee, että elämällä on merkitystä, päämääriä, selviää vaikka Auschwitzista niin kuin Frankl itse.

Franklin kirjat ovat olleet varsin kysyttyjä QualityBooksissa, mutta niin ovat olleet myös Simenonin dekkarit. Myös päivän kirjallani on kysyntää. Tänään sunnuntaina (7.8.) Maigret ja tienristeyksen valot tilattiin Vaasaan!

Hitchcockin elokuvia katsotaan koko ajan.

Jyväskylä on tänään ollut aivan sekaisin rallistaan. Kalle Rovanperä ja Ott Tänak käyvät parhaillaan gladiaattorien taisteluaan maanteiden kuninkuudesta. Sora pöllyää Keski-Suomessa, ihmiset kirkuvat.

Mutta voiko tähän tai muuhun iloon yhtyä kollegani Tuusulan lukiosta, joka tietää että sorvin äärelle on mentävä jo huomenna?

Mitä lääkkeeksi?

Jatkan vielä vanhan esseeni purkua.

Edellisessä Maigret-esseessäni kirjoitin:

”Muistelen nostalgisesti varhaisnuoruuteni televisioiltoja, jolloin Maigretin sai nähdä usein ruudussa polttamassa piippuaan ja ratkomassa pariisilaisia rikosmysteerejä.”

Nuoruusvuosinani tosiaankin katsoin enemmän dekkareita kuin luin niitä. Olin perustamassa Suomen ensimmäistä dekkarilehteä 1980-luvun alussa, mutta saattaa olla että ensimmäisen Maigretini luin vasta 1990-luvulla.

Tienristeyksen valot (La Nuit du Carrefour, 1931) on varhaisia Maigret-dekkareita.

Maigretien ensimmäinen vuosi 1931 tuotti peräti 10 dekkaria!

Simenon julkaisi kaikkiaan 84 Maigret-dekkaria vuosina 1931-1972. Ensimmäinen Maigret oli Maigret ja latvialainen, jonka hän kirjoitti jo 1929.

Suurin osa niistä on suomennettu. Joistakin on otettu useita painoksia.

Luin päivän kirjani lähes yhteen kyytiin. En niinkään sen luoman jännityksen, vaan vaikeasti verbalisoitavan vetovoiman takia.

Tienristeyksien valo ei tapahdu Pariisissa, vaan pienessä kaupungissa lähellä Pariisia.

Mies on murhattu: ruumis löytyy hienosta autosta, mutta väärästä tallista.

Komisarion ei juuri tarvitse poistua majatalostaan. Syylliset löytyvät läheltä. Rikos ratkaistaan logiikan ja intuition ja ehkä muutaman piipullisen (hermosavujen) avulla.

Rikosta seuraa toinen rikos jne.

Lukijalla on helpottunut olo: hänen ei tarvitse väistellä luoteja…

Ja ehkä siinä onkin dekkarien lumo.

Saa olla sivullinen, mutta samalla osallistua.

Myös ongelmanratkaisuun…

5.8. 2022

Katri Veltheim: Kultainen rinkeli. Kulttuurikuvia Viipurista 30-luvun kehyksissä (1984, 288 s.)

Eilen perjantaina oli hieno lukupäivä, joka venyi jonkin verran lauantainkin puolelle.

Olen aina lukenut mielelläni muistelmia; niitä lukemalla saa suhteellisuutta, avaruudellisuutta omaankin olemiseen.

Muistelmansa voi kirjoittaa monella tavalla. Tylsimpiä lienevät ne oman elämän kertaukset, joissa ei edes sivuta omia henkilökohtaisia tuntoja. Kun näitä ulkokohtaisia muistelmia lukee, tulee mieleen pitkitetyt cv:t. Katri Veltheimin teos ei onneksi kuulu näihin ikäviin (usein kustantajan pyynnöstä) kirjoitettuihin muistelmiin.

Katri Veltheim teki pitkän uran toimittajana ja ennen kaikkea arvostettuna teatterikriitikkona. Kirjoittaminen oli hänelle toinen luonto: Kultaista rinkeliä, Veltheimin viipurilaismuistelmia, luin kuin dekkaria, mielelläni, en siksi että pitäisi saada jotain kirjoitettavaa.

Nyt on aamu ja huomaan myös kirjoittavani ilman minkäänlaista sosiaalista painetta.

Ehkä sekin helpottaa, että tiedän että kovin monet eivät lue näitä tekstejäni.

Kaikki on juuri nyt hyvin.

Kalle Rovanperä ei jäänyt ojaan (minne ajoi) Jyväskylän rallissa.

Kissani lepäilee tyytyväisenä tuuletusikkunaan kiinnittämäni karjalanneidon (kukan) alla.

Kukka on saanut vettä, kissa herkullista whiskasin murkinaa.

Ulkona ripsoo lämmintä kesäsadetta.

Kun sataa on hyvä kirjoittaa.

Jos olisin nyt Ilomantsissa, siellä varmaan ukkostaisi ja ehkä sielläkin juuri nyt voisin hyvällä omalla tunnolla sisäillä ja kirjoitella.

Vaikka kotipaikassani työpaineet ovat nyt kasvaneet.

Liiteristä on varastettu halot ja nyt niitä niitä pitäisi tehdä lisää.

Onneksi saa harrastaa tätä turhuutta ilman paineita.

Ekäkeläiseltä ei enää odoteta samanlaista tehokkuutta kuin nuoremmilta ihmisiltä.

Näistä keveistä mietteistä on helppo siirtyä iloisiin Viipurin tunnelmiin.

Veltheimin Kultainen rinkeli on kunnianosoitus Viipurille: voin hyvin kuvitella, että kun teos ilmestyi sitä luettiin innostuneesti entisten viipurilaisten kodeissa.

Aamuyön tunteina, kun olin saanut jo kirjan luettua, etsin YLE:n aarrearkusta podecastia Veltheimista. Ja löysinkin etsimäni. Veltheimistä tehty radio-ohjelma ilmestyi kolmiosaisessa sarjassa Lasikaton särkijät (17.7. 2017), jossa esiteltiin suomalaisia vaikuttajanaisia.

Veltheim oli valittu sarjaan ehkä kahdesta syystä: ensinnäkin hän oli Suomen tunnetuimpia teatterikriitikkonaisia ja toiseksi Kultaisesta rinkilästä saatiin loistavia tunnelmapaloja ohjelmaan.

https://areena.yle.fi/audio/1-4145706

Lieneekö sattumaa vai johdatusta, mutta myös aamuinen Hesarini huomioi Viipurin. Lehden kulttuuritoimittaja Tero Kartastenpään kolumni on hienosti otsikoitu — Viipuri saatetaan menettää toisen kerran.

Itse en ole päässyt vielä Viipurissa käymään, pääsenkö sinne koskaan?

Veikö Putinin sota meiltä Viipurin nyt toisen kerran?

Olemme menettämässä myös vanhat viipurilaiset. Lainaan Hesaria (6.8.2022):

”Vuonna 1939 Viipurissa asui 74 000 ihmistä. Nykyään yhä harvempi suomalainen osaa kertoa, millaista riemukasta kaupunkilaiselämää tasavallan aikana vietettiin. Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan runsaat 4400 henkilöä, jotka ovat syntyneet Viipurissa ennen kuin se virallisesti luovutettiin Neuvostoliitolle syyskuussa 1944. Elossa on enää yksi, joka on syntynyt Viipurissa ennen Suomen itsenäistymistä.”

Katri Veltheim syntyi Viipurin lähellä, Kanneljärvellä huhtikuussa 1918 — keskelle kansalaissotaa. Hänen isänsä Erkki Paavolainen oli siihen aikaan Karjala-lehden päätoimittaja. Myöhemmin hänestä tuli Kanneljärven opiston johtaja, kokoomuksen kansanedustaja ja ministeri. Olavi Paavolainen oli hänen serkkunsa.

Luettuani muistelmat minua alkoi harmittamaan se, että miksi en haastatellut Veltheimia kirjaani Tapaus Into Auer varten. Olisin saanut Auerin (joka vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurissa) Viipurin vuosiin varmasti paljonkin lisävalaistusta. Haastattelin tosin hänen historioitsijaveljeään Jaakko Paavolaista ja nuoruudenystäväänsä Anna-Maija Berneriä (os. Pietinen), jolta onnistuin saamaan pari kuvaakin kirjaa varten. Kaiken lisäksi niin Jaakko kuin Anna-Maijakin taisivat kysellä minulta olinko jo ehtinyt haastattelemaan Katri Veltheimia.

Jos minun nyt olisi mahdollista tavata Katri, olisin voinut aloittaa haastattelun toteamalla: ”Olemme serkuksia!”

Katri ja Jaakko ovat yhdeksänsiä serkkujani. Meillä on yhteinen kantaisä Kauhajoella – Reko Hannunpoika Hoiska (Ikkelän vanhaa talonpoikaissukua).

Kun kerran uusi serkku löytyi, laitan tähän myös selityksen siihen, miten Katrin äidinisä Salomon Joensuu (seitsemäs serkkuni) löysi tiensä Pomarkusta Viipuriin:

(Katri kutsuu isoisäänsä ”vaijaksi”)

”Vaija oli tullut Itä-Suomeen Pomarkusta, varsinais-suomalaisesta merenrantapitäjästä — minkä vuoksi alun perin, sitä ei kukaan tiedä. Ehkä hän kuului niihin lähtijöihin, jotka nälkä ajoi Itä-Suomeen ja Viipurin seudulle, lähemmäs leipämaata. Sekin on mahdollista, sillä suurten nälkävuosien aikaan hän oli 17-18 vuoden ikäinen nuorimies. Näille seuduille hän joka tapauksessa jäi, kävi Kurkijoen maanviljelyskoulun, eli läpi vaellusvuotensa, joitten aikana hän toimi pitkät ajat Venäjällä työnjohtajana ja tilanhoitajana suurilla maatiloilla. Vuonna 1886 hän tuli Viipurin Läänin maanviljelysseuran palvelukseen kynnön neuvojaksi ja asettui lopullisesti Viipuriin. Hän oli ollut tilanhoitajana Heinjoen Pilppulan kartanossa, maanviljelysneuvos Edvard Grönroosin omistamassa.”

Salomon Joensuun tarina kertoo Viipurista, joka oli monelle köyhistä olosuhteista tulleelle ”leipämaa.” Se tarjosi yriteliäille nuorille miehille ja naisille mahdollisuuden rakentaa omaa elämäänsä. Pietarin läheisyys merkitsi paljon Viipurille: niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin.

Kun piti käydä paremmillla ostoksilla, ei viipurilainen mennyt Helsinkiin vaan Viipuriin.

Viipuri lienee Suomen historian kosmopoliittisin kaupunki.

Lainaan tähän kohtaan Veltheimin kuvaamaa kieltensekoitusta — tässä Kultaisen rinkelin kaupungissa:

(Veltheim kertoo 20-luvulla Linnankadulla toimineesta Mischan herkkupuodista)

”Saksankielisiä asiakkaitaan Mischa palveli ihan sujuvalla saksalla, mutta ruotsin kieli ja suomi kuulostivat vähän kummemmilta. Suomea puhuvalle rouvalle: Nippu färski banani, yksi purkki kruddattu anjovis, ja pien blanskmörka ja matschalkku, olla hyvä ja parissa kolme tschinuskii. Ha venäjäksi: Funt jablokff, pol funta halvii, paschalusta, spassibo, dasvidanje.”

Varmaankin Mischa yritti sanoa jotain myös ruotsiksi.

Mutta lieneeköhän tämä totta: ”Kunnon aitoa Viipurin murretta puhuttiin kaupassa kuin kaupassa.”

Epäilisin että suurin kielellinen jarru päällä oli Viipurin yläluokkaan kuuluvilla vanhoilla ja perinteisillä ruotsinkielisillä suvuilla. Sen Veltheim jossain kohtaaa muistelmiaan sanoo suoraaankin: joillekin ruotsinkielisille suvuille ruotsi oli sivistyneiden ja suomi sivistymättömien kieli.

Miten Viipurin yläluokalta (johon kuului myös saksan- ja venäjänkielisiä sukuja) sujui viipurin murre?

Katri itse oppi jo nuorena tukun kieliä; ehkä juuri kiitos sen, että hän kävi koulunsa Viipurissa ja kulttuuri-ihmisenä osasi hyödyntää kaupungin kosmopoliittisuuden.

Katri sai yo-todistukseensa neljä laudaturia: veikkaisin että kaikista kielistä tuli laudatur. Äidinkielen laudatur lienee ollut selviö.

Yliopistossa hänen pääaineensa oli taidehistoria.

Kultainen rinkeli on kultakaivos niille, joita kiinnostaa Viipurin rikas kulttuurihistoria. Hän kertoo mm. Albert Edefeltistä joka vahingossa (?) eksyi viipurilaiseen bordelliin viettämään pääsiäistä:

”Yksinäisestä pääsiäisillasta tuli (Edefeltille) mitä hauskin ja iloisin. Ruoka ja viini olivat hyviä, tytöt suloisia ja lisäksi bordellirouvan mies oli kaupungin parhaita amatöörilaulajia, joten Edefelt lauloi naisväen iloksi yhdessä hänen kanssaan gluntteja pikkutunneille asti.”

On tietysti suuri murhe, että Viipuri ei enää ole suomalainen kaupunki eikä myöskään kosmpoliittinen kaupunki.

Voin ymmärtää viipurilaisten ikävän…

4.8. 2022

Jalmari Hahl: Mäntyniemen torpassa. Yksinäytöksinen tuokiokuva (1919, 28 s.)

Tänään oli harvinainen päivä. Viime aikoina en ole jaksanut lähteä juuri minnekään.

Viimeksi olen tankannut autoni toukokuussa.

Sain tekstiviestin kännykkääni, että ”olisi kunnia jos olisit tulossa valmistujaisiini.”

Tutustuin tänään myös kutsun lähettäjän, Tuusulan lukion alumnin, pro gradusta tehtyyn tiivistelmään. Myöhemmin aion lukea gradun kokonaan.

Hän sai korkean arvosanan yliopistollisesta opinnäytteestään.

Maisterijuhlissa Helsingin ydinkeskustassa oli hyvä tunnelma.

Aurinkoa tuntuu riittäneen myös elokuun päiviin…

Päivän sankarille tulin sanoneeksi, että hänen pro gradunsa inspiroi minua kaivamaan esille vanhan artikkelini Graniitti hikoilee. Kansankirjallisuus talonpoikaisen ahdistuksen pintavesissä, (Rakkaudesta lukemiseen, Yliopistopaino 1996).

Huomasin että lahjakas oppilaani Tuusulasta oli hyödyntänyt samankaltaista metodia kuin hänen vanha opettajansa keski-iän kultaisina vuosinaan 1990-luvulla.

Metodia voisi kutsua kriittiseksi diskurssianalyysiksi.

Eero Suoniselta löysin kriittisen diskurssianalyysin määritelmän:

”Kriittinen diskurssianalyysi tutkii sitä, miten kielenkäyttö tuottaa sosiaalista ja poliittista eriarvoisuutta soveltaen yleensä Michel Foucault’n ajattelua. Kiinnostus kohdistetaan siihen, miten vahvat diskurssit, esimerkiksi uusliberalistinen, psykologinen tai seksuaalisuutta käsittelevä diskurssi, muotoutuvat toimintaa ohjaavina tietorakenteina. Keskeistä on, millaiset diskurssit saavat keskeisen aseman ja millaisia asemia (subjektipositioita) nämä hegemoniset diskurssit rakentavat alistettujen ryhmien jäsenille”.

https://www.fsd.tuni.fi/fi/palvelut/menetelmaopetus/kvali/teoreettis-metodologiset-viitekehykset/diskurssianalyysi/

Yritän nyt soveltaa diskurssianalyysin periaatteita päivän kirjaani, joka on Jalmari Hahlin yksinäytöksinen näytelmä Mäntyniemen torpassa (1919, s.28).

Näytelmä ilmestyi juuri sisällissodan jälkeen mistä syystä sitä ei ole juuri huomioitu sisällissodan ajan kirjallisuutta käsittelevässä tutkimuksessa.

Hahlin näytelmä on unohdettu, kuten koko mieskin.

Jalmari Hahlin ura näyttää paperilla todella hienolta: hän johti Ylioppilaskunnan laulajia 1892-1897, johti kolme Sibeliuksen kantaesitystä 1890-luvulla, väitteli filosofian tohtoriksi 1897, oli Suomen kansallisteatterin johtaja 1905-1907, oli Helsingin normaalilyseon saksan ja ranskan kielen lehtori 1909-1927, oli Ylioppilasteatterin ensimmäinen ohjaaja 1913-1914 (tosin näytelmää, joka oli Shakespearen Hamlet, ei saatu koskaan valmiiksi) ja hän toimi myös Helsingin yliopiston dosenttina vuodet 1909-1929.

Hahl sai elokuussa 1929 sairauskohtauksen Helsingissä. Henkilöpapereita ei kuolleelta löytynyt. Niinpä hänet haudattiin tuntemattomana Malmin hautausmaalle.

Vasta myöhemmin ihmeltiin miksi miehestä ei kuulunut mitään…

Voiko olla täydellisempää yksinäisyyttä?

Tutkimustani Tapaus Into Auer (1995) varten selvitin suomalaista homohistoriaa ja törmäsin myös tapaukseen Jalmari Hahl.

Lainaan omaa teostani (s. 207):

”Kaikki tiesivät, että Hahl oli erilainen, vietti erakon elämää, ilman ystäviä. Ehkä häntä ymmärrettiin: niin kuin vahvempi säälii heikompaansa.”

Heikki Brotherus muistelee opettajaansa:

”Kukaan ei toivonut hänelle, kiltille opettajalle, minkäänlaista pahaa. Eräänä päivänä saapui omituinen nimetön kirje. Se kosketteli asioita joista meillä ei ollut aavistusta. Siihen aikaan tapaus herätti kuvaamatonta inhoa. Haili häipyi koulusta kuin spitaalitautinen.” (Brotherus, Seurapiiri. Ihmisiä, tapoja, miljöötä 1982).

Brotherus ei mainitse inhon syytä. Se oli homoseksuaalisuus.

Ihmisenä ”Haili” oli laitettu marginaaliin. Hän kuoli tuntemattomana, hylkiönä.

Pienoisnäytelmässään Mäntyniemen torpassa, hän asettuu voittajien puolelle.

Kun näytelmä ilmestyi, valkoisen Suomen voitto oli jo selvä.

Miksi yliopiston dosentilla, Norssin lehtorilla, oli mitään tarvetta enää kirjoittaa tämä vaatimaton pienoisnäytelmänsä?

Näytelmällä ei ole minkäänlaisia ansioita: ei taiteellisia, ei sisällöllisiä. Ei mitään. Kaiken lisäksi se on niin lyhyt, että näytelmän kesto olisi ollut korkeintaan 10 minuuttia.

Lukiko sitä edes kukaan?

Diskurssianalyytikolle Hahlin tuotos on kuitenkin varsin hedelmällinen lähde.

Siinä kuvataan se prosessi, jossa työväenkirjallisuuden edustama yhteiskunnallinen diskurssi (joka huomioi myös yhteiskunnalliset risitiidat) saa antiteesinsä.

On hyvä muistaa, että siellä missä poltetaan vanhoja diskursseja, poltetaan kohta myös ihmisiä.

Omalla vaatimattomalla tavallaan Hahl tuomitsee sodan hävinneen puolen edustaman vaihtoehtoisen diskurssin.

Jos olit torpan poika (kuten näytelmän Viljo) sinun täytyi liittyä suojeluskuntaan ja valkoisiin. Muuten isänmaa ei pelastuisi.

Unohda oma köyhyytesi, kotilietesi ja morsiamesi ja kanna vastuusi.

Viljo empii hetken, mutta lopulta myöntyy, vaikka hän tietää että hän joutuisi rintamalla kohtaamaan punaisten puolella taistelevan veljensä.

Valkoisen isänmaan etu on verta sakeampaa.

Viljon ylipuhuvat suojeluskuntalainen Urho ja isoisä, joka ottaa seinältä vanhan haulikkonsa ja lähtee taistelemaan punikkeja vastaan.

Näytelmän mielenkiintoisimman repliikin esittää näytelmän lopussa Viljon morsian Aino.

Aino silittää Viljon äidin päätä, kun vanhus ja nuori mies ovat lähdössä sotimaan ja lopuksi toteaa:

”He läksivät yhdessä synnyinmaata ja meitä puolustamaan. Ja uskon varmasti, että Viljo palaa, entistään vielä uljaampana ja miehekkäämpänä. Näittekö, kuinka hän lähtiessään oli jalo ja kaunis.”

Artikkelini Graniitti hikoilee perustui konstruoimaani suomalaisten valtadiskurssien nelijakoon: 1) 1800-luvun kyläsnellmanilaisuuteen, jota edusti ensin kansankirjallisuus ja sitten kansalliskirjallisuus, 2) työväenkirjallisuuden diskurssiin, jossa kyseenalaistetiin yksi ja yhteinen suomalainen todellisuus, 3) psykorealismiin, jossa keskityttiin yksilön kuvaamiseen ilman yhteiskunnallista kontekstia ja 4) uusimpaan diskurssiin, postmodernismiin (tai postrealismiin…), jossa hyväksytään myös toiseus ja ”väärinajattelu.”

Hahlin näytelmässä ollaan siirtymässä suomalaiskansallisen diskurssin ohjeistuksella kohti psykorealismia.

Hahlin ihmiskuvassa mies oli ihmisenä ruma ja kansalaisena huono, jos hän ei seurannut yhtä ja ainoaa totuutta: valkoisen Suomen tarjoamaa vaihtoehtoa.

Ideologiat tarvitsevat subjekteja kyykyttävien diskurssien lisäksi myös sopivia ihmiskuvia.

Kukapa ei haluaisi olla jalo ja kaunis.

3.8. 2022

Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä. Mayer Franckin selviytymistarina (2018, 187 s.)

Rony Smolar on tehnyt eettisesti kestävän teon; hän on haastatellut holocaust-selviytyjää Mayer Franckia.

Franck on yksi niistä yhdeksästä selviytyjästä, jotka päättivät valita kotimaakseen Suomen.

Miksi niin harva juutalainen etsiytyi Suomeen holocaustin kauhujen jälkeen?

Smolar tarjoaa haastattelupätkien lomassa myös omia tulkintojaan; varsin suorapuheisesti hän kertoo omat näkemyksensä siitä miten Suomi siipeili aseveljiään.

Suomen Berliinin lähettiläs Kivimäki oli lähettänyt tiedon Suomeen siitä miten juutalaisia kohdeltiin Saksassa, mutta Kivimäen tiedonannot haudattiin virkamiesten mappeihin. Totuutta ei haluttu tietää.

Natsimielisistä virkamiehistään huolimatta Suomen juutalaiset säästyivät kuitenkin pahimmilta vainoilta. Mutta aivan liian moni (suhteutettuna juutalaisten vähäiseen määrään Suomessa) joutui holocaustin uhreiksi.

Paavo Lipponen esittikin aivan aiheellisen anteeksipyynnön.

Eurooppalainen moraalitaju on herännyt kuitenkin aivan liian myöhään.

Jo ennen pahimpia juutalaisvainoja oli tarpeeksi tietoa siitä, että juutalaisia odotti natsi- Saksassa karu kohtalo; mitään suurta mielenkiintoa juutalaisten auttamiseksi ei kuitenkaan ollut.

Ei edes silloin, kun tiedot keskitysleireistä olivat valtaapitävien pöydällä.

Mutta me emme saa unohtaa.

Itse olen kerännyt vuosikaudet holocaust-kirjallisuutta ja pitänyt teemaa vahvasti esillä tunneillani.

Tämä kirja oli muuten viimeisiä ostoksiani Järvenpään viimeisestä kivijalkadivarista — Kirjavaarista.

Kun kaupunki menettää viimeisen oikean divarinsa, paikalle pitäisi kutsua karjalainen itkuvirren taitaja.

Vierailuni Auschwitz-Birkenaussa tammikuussa 2015 oli pysähdyttävä kokemus.

Itku ei ollut silloinkaan kaukana…

Birkenaun kentillä oli silloin kova viima ja kylmä. Minun oli helppo samastua holocaustin uhreihin.

Mutta vaikka ”tietäisi” pahuuden koko voiman, ei se tarkoita sitä, että pystyisi kokemuksellisesti sen jakamaan.

Ei Hesarin lukija oikeasti voi samastua ukrainalaisten kokemuksiin.

Koulussamme Tuusulassa vieraili kymmenisen vuotta sitten Auschwitzista hengissä selvinnyt Tšekin juutalainen Pavel Stránský.

En muista onko Hyrylän koulukeskuksen auditorio koskaan kuunnellut mitään alustusta niin hartaasti…

Toivon , että nuoret kuulijat ymmärsivät kuulemansa.

Historian virheitä on niin helppo toistaa.

Luennon jälkeen sain Stránskýlta, nimikirjoituksen kera, hänen teoksensa As Messengers for the Victims (2006).

Tuo kirja ei ole QualityBooksin myyntilistoilla, mutta lähes kaikki muut holocaust-kirjani ovat.

Sain juuri tilauksen Primo Levin teoksesta Tälläinekö on ihminen, joka ilmestyi ensimmäisen kerran jo 1947. Suomeksi se saatiin 1962. Oma kirjayksilöni on jo kolmas painos, mikä kertoo siitä että Suomessa tämän genren kirjoja luetaan.

Herää heti kysymys: miksi holocaust myy niin hyvin?

Spielbergerin holocaust-elokuva Schindlerin lista (1993) on elokuvahistorian suurimpia bestsellereitä; näytin elokuvaa melkein 30 vuoden ajan oppilailleni ja se saa minut (vaikka olen katsonut sen lukemattomia kertoja) joka kerta itkemään.

Varsinkin elokuvan loppu on vaikuttava.

…. minun on lähes mahdoton katsoa sitä, sen aiheuttaman tunnekuohun takia.

Siinä Schindlerin pelastamat juutalaiset ja heidän jälkeläisensä käyvät asettamassa kiviä auttajansa haudalle.

Juutalaisethan suosivät kiviä, eivät kukkia…

Pitkä ja kivinen on ollut juutalaisten tie.

Antisemitismiä ei keksinyt Hitler, siitä kerrotaan jo Vanhassa testamentissa.

Juutalaisvainot on vain yksi esimerkki siitä pahuudesta mihin ihminen pystyy.

Kuin luin päivän mittaan tätä kirjaa Puolan juutalaisen, Mayer Franckin kohtalontiestä, en voinut olla vertaamatta hänen kokemuksiaan siihen mitä ukrainalaiset tällä hetkellä joutuvat kestämään.

Onko saksalaisella ja venäläisellä fasisimilla mitään eroa?

Onneksi maailma on muuttunut rahtusen paremmaksi viimeisten 80 vuoden aikana. Ukrainalaiset otetaan nyt maailmalla paremmin vastaan kuin juutalaiset.

Tosin luin juuri äskettäin netistä, että joissakin Euroopan maissa jo leviää vihapostia ukrainalaisista.

Kaikissa maissa, kuten vaikkapa Puolassa, on omat köyhänsä.

Köyhät ja kurjat eivät välttämättä ole solidaarisia toisilleen.

”Se minkä tuo ukrainalainen saa, on pois minulta…”

Franckin muistot Auschwitzistä eivät unohda (onneksi) myöskään holocaustin tätä puolta: kun kyse oli omasta selvitymisestä, ei solidaarisuutta tunnettu.

”Päivällä saimme palan leipää ja keittoa. Jos kävi onni, keitossa saattoi olla pala kaalia. Illalla saimme joskus makkaraa, joskus juustopalan ja leivän päälle margariinia tai marmeladia. Tiesimme, että tumma leipä oli ravitsevampaa, ja vaikka olimme nälkäisiä, pyrimme säästämään sen aamuun. Mutta öisin ei uskaltanut nukahtaa, kun piti varjella leipäpalaa vaanivilta varkailta. Jopa yöllä kuolleilta käytiin viemässä leipä. Meillä oli alituinen nälkä, mikä sai meidät käyttäytymään kuin eläimet. Vaisto sanoi, että oli vain pysyttävä elossa.”

Franckin elämän traumaattisin hetki oli varmaan se kun hän Lodzin Drewnowska-kadun kokoontumispaikalla joutui hyvästelemään äitinsä ja siskonsa, ennen kuin pakeni ss-miehiä. Isä oli jo kuollut.

”Vaistoni sanoi, että nyt oli viimeinen mahdollisuus välttää kuljetus. Kun tiedostin, ettei ollut mahdollista pelastaa äitiä ja siskoja enkä näkisi heitä enää milloinkaan, päätin toimia nopeasti. Sylelilin pikaisesti rakkaimpani ja jätin hyyväiset.”

Franck, kuten monet muut Euroopan juutalaiset, menetti holocaustissa kaikki läheisensä.

Koko loppuelämä oli hänenkin kohdallaan lähinnä onnen ja satunnaisten hyvien ihmisten varassa.

Onneksi Franck selvisi ja Rony Smolar, hyvä ihminen, näki sen vaivan, että hänen tarinansa on tallennettu maailmalle.

Vuosikymmeniin Mayer Franck ei halunnut puhua näistä raskaista nuoruuden vuosistaan (sodan syttyessä hän oli 11-vuotias) kenellekään.

Teoksen jälkipuheessa psykologi Kai J Danikin toteaa:

”Mayer Franck halusi suojella omaisiaan omilta tunteiltaan, koska hän ajatteli, ettei kukaan voisi niitä uskoa eikä kestää. Siksi hänen piti edelleen pärjätä itse ja yksin.”

Danikinin mukaan, Mayer Franckin eheytyminen alkoi vasta sitten, kun ”hän pystyi samastumaan kuuntelijaan ja sisäistämään tämän kykyä sietää ja kestää hänelle sietämätöntä. Toisen ihmisen vastaanottava ja ymmärtävä läsnäolo mahdollisti rohkeuden kohdata uudella tavalla ahdistavia kokemuksia.”

2.8. 2022

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, mielensäpahoittaja (2018, 187 s.)

Tämä on joululahjakirja. Ostettu varmaankin Porokylän S-marketin kirjaosastolta, Nurmeksesta.

Joululahjakirjatkin joutuvat odottamaan joskus vuoroaan.

Nyt oli tämän modernin suomalaisen kirjallisuusklassikon aika.

Esseeni on omistettu Antti Litjalle.

Heti alkuun lainaankin kirjailija Tuomas Kyröä

”Taas tapahtui sama kuin kuunnelmassa ja äänikirjassa. Hän synnytti keksimäni hahmon eloon. Kuunnelmissa Litja oli vain ääni, valkokankaalla koko hahmon ilmiasu.”

”Menetimme yhden oman aikakautensa suurimmista. Elokuvat elävät, aikalaiset muistavat. Itse olen kiitollinen että tiemme kohtasivat tämän hahmon kautta.”

Litja antoi Kyrön luomukselle — Mielensäpahoittajalle — ensin äänen (kuunnelmissa) ja sitten hahmon (elokuvassa).

Elokuva jäi Litjan viimeiseksi, vuoron sai sitten toinen loistava näyttelijä Heikki Kinnunen.

On tietenkin makuasia kumpi sopi paremmin näyttelemään Mielensäpahoittajaa, Litja vai Kinnunen.

Litjan roolihahmoista mainosmies Vatanen, Risto Jarvan elokuvassa Jäniksen vuosi (1977), on minulle ehkä läheisin.

Luin lähes yhdeltä makuulta (luin kirjaa sängyssä) Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja (2018) tänä iltana.

Se jo kertoo Kyrön sujuvasta kielestä ja kertojan kyvyistä. En voinut jättää kirjaa kesken.

Mielensäpahoittaja lienee niin tuttu hahmo mahdollisille esseeni lukijoille, että häntä tuskin tarvitsee esitellä.

Kuunnelmat, romaanit ja elokuvat ovat tehneet tästä Sysi-Suomen nostalgikosta kansallista omaisuutta.

Ja ehkä tästä kansansuosiosta onkin syytä kirjoittaa muutama rivi.

Ilmeisesti myös meissä urbanisoituneissa suomalaisissa asuu kaipuu agraari-Suomeen, aikaan jolloin asiat olivat helpommin hahmotettavissa. Oli vähemmän koneita, mediaa; muodista olivat tietoisia vain ne harvat ja valitut, jotka olivat päässeet liikkumaan maailmalla.

Oma kylä, oma tupa, oma rauha. Ympärillä ne tutut ihmiset ja asiat, jotka olivat olleet tuttuja myös esi-isille.

Mielensäpahoittaja muistaa — minusta hyvä niin — myös köyhyyden, kovan työn ja niukan ravinnon.

Nämä menneisyyden varjot ovat romaanissa paremmin esillä kuin elokuvissa:

”Kun minä olin pieni, lapsuutta ei ollut. Oli pieniä aikuisia, jotka tekivät hiukkasen kevennettyjä aikuisten töitä. Kolmentoista vanhana piti osata miestentyöt, koska neljäkymmentäkuusivuotiaana oltiin valmiit hautaan.”

Mielensäpahoittajan nykyhetki, vanhana ja sairaana miehenä, on jos mahdollista, vielä ankeampi.

Hän asuu yksin (vaimo makaa dementoituneena hoitokodissa), mahdollisesti kärsiikin yksinäisyydestä. Ja ehkä juuri siksi hän somettaa, etsii yhteyksiä oman pihapiirinsä ulkopuolelta ja löytääkin kiinalaisen ystävän, joka sitten saapuu Suomeen ”vaihto-oppilaaksi.”

Mielensäpahoittaja on ollut nuorempana hyvä työmies, erityisesti hän on pärjännyt rakennuksilla. Hän on tehnyt hyvää jälkeä, josta voi olla myöhemminkin ylpeä.

Mutta kahdeksankymppisenä hän ei enää saa korjattua vuotavaa kattoa. Lopulta poika sen sitten korjaa.

Elokuvissa Mielensäpahoittajan kritiikki modernia maailmaa kohtaan korostuu ehkä liikaa.

Romaanin lopussa Kyrö laittaakin Mielensäpahoittajan kohtaamaan kalastaja Pertti Linkoavan. Nimen alle kätkeytyy, perin huonosti naamioitu Pentti Linkola.

Mielensäpahoittaja ei halua olla toinen Pentti Linkola.

Vain yksi asia yhdistää heitä — vanhuus.

”Muuten olemme eri puusta. Hän on alakuloinen, katkera ja kiivailija. Minä en ole, kysykää lapsenlapsilta. Hyväksyn välttämättömän kehityksen, kuten Voorrtti Eskortin joka on apu ja ystävä niin kuin hevonen, joka taas oli suuri kehitysaskel härästä ja jaloista. Ihminen ottaa aina käyttöönsä sen mikä helpottaa tekemistä, siinä ei minun ja herra kalastajan mutina paina. Kun uudesta tulee ikäihmisille vaikeaa, alamme muistella vanhoja hyviä aikoja.”

Nyt huomaan, että mitä enemmän tästä romaanista kirjoitan, sitä enemmän kyseenalaistan alkuperäistä näkemystäni siitä, että kaipuu agraari-Suomeen olisi ainoa selitys teoksen saamalle suosiolle.

Ehkä kyse ei ole vain nostalgisesta kaipuusta vanhoihin aikoihin, uskoisin että suuri syy Mielensäpahoittajan saamaan uskomattomaan suosioon, liittyy myös siihen, että häneen on helppo samastua.

Kyrön luoman roolihahmon kautta voi pohdiskella keskeisiä elämänfilosofisia kysymyksiä; vaikkapa sitä miten luoda yhteys toiseen ihmiseen.

1.8. 2022

Torsti Lehtinen: Hyvän ja pahan tällä puolen (1991, s.100)

Pyhin kuukauteni heinäkuu on kulutettu loppuun.

Elokuu alkoi tänään.

Vielä pari minuuttia vietän elokuun ensimmäistä päivääni, kohta tulee toinen päivä.

Paljonkohan tulevassa elokuussani on toistoa, rutiineja, tyhjän täyttämistä tyhjällä…

Varmasti paljon.

Luovutin tänään kaikki työpaikkani kolme avainta ja tietokoneen latureineen Tuusulan lukion kansliaan.

Sanoin kansliasta lähdettyäni ”kyllä se tästä.”

Paljon lauseita mahtuu maailmaan.

Olisi hyvä joskus pysähtyä (ja miksei muillekin, olemmehan samasta puusta) tärkeyksien pariin.

Tänään niihin minua johdatteli Torsti Lehtinen, jonka syvähenkistä teosta Hyvän ja pahan tällä puolen (1991) olen lukenut ilokseni.

Friedrich Nietzchellä oli kirjansa Hyvän ja pahan tuolla puolen, ehkä Lehtinen on hieman plagioinut kirjan nimeä.

Mutta kertaakaan hän ei mainitse Nietzcheä kirjassaan.

Sitäkin useammin Kierkegaardin ja hänen suomalaisen inkarnaationsa Pentti Saarikosken.

Sain Torsti Lehtisen tulemaan Platonin Akatemiaan muistaakseni kaksikin kertaa.

Ja ehkä ne olivatkin Akatemian historian parhaat alustukset.

Lehtinen kirjoittaa hyvin, mutta puhujana hän on loistava.

Platonin Akatemiassa hän sai nuoretkin keskittymään tärkeisiin kysymyksiin. Samoin Keravan kirjastossa, kun hän puhui eksistentialismista, ilmassa oli jotain harvinaista.

Juuri nyt en löydä parempaa sanaa kuin ”harvinainen.”

Etsimme usein aarteita, mutta harvoin niitä löydämme.

En viittaa tällä hämärällä puheella mihinkään materiaaliseen, konkreettiseen…

Vaan pikemminkin löytämisen iloon.

Useimmiten löydän aarteeni kirjoista, mutta joskus myös puheesta.

Silloin kun puhujan takana on kokemuksellisuus ja rakkaus siihen mistä hän puhuu, olen nöyrää miestä…

Vastarintani on voitettu.

Jos lukijani eivät usko tätä niin kannattaa kuunnella YLE:n arkistoista esimerkiksi ohjelma Torsti Lehtisen kuusi kuvaa elämästä https://areena.yle.fi/audio/1-4450850

Miten tulla filosofiksi?

Polkuja on useita, Lehtisen polku ei ole ollut niitä helpoimpia.

Olen usein miettinyt mikä antaa ihmiselle voimaa…

Lehtiselle on kaksi asiaa ylitse muiden: kuolema ja rakkaus.

Hyvän ja pahan tällä puolen teoksessaan hän ei vähättele yhtään kuoleman merkitsevyyttä, mutta myös ”tällä puolen” on toivoa.

Rakkauttakin on.

Kuusi kuvaa elämässä-ohjelmassa Lehtinen toteaa, että riittää yksi hyvä ihminen, niin elämästä saattaa selvitä.

Torsti Lehtisellä se oli hänen oma, kaikessa kannustava äitinsä.

Saman olen kuullut myös Juha Siltalalta: ”Yksikin hyvä objektisuhde riittää.”

Objektisuhde voi olla myös asia.

Lehtiselle se on ollut Kierkegaardin filosofia ja ortodoksinen usko.

Muistan nähneeni joskus televisiosta ohjelman, jossa Lehtinen ja silloinen arkkimandriitta Arseni keskustelivat Valamon luostarissa.

Olikohan se Torsti joka sanoi ääneen: ”Vanhoja kaatopaikkoja ei kannata kantaa mukanaan.”

Siinäpä se.

31.7. 2022

Rober Louis Stevenson: Aarresaari (1971, 350 s.)

Kirjoitan tätä esseettäni maanantaiaamuna. Päivän kirjaani Stevensonin seikkailukirjaklassikkoa Aarresaarta luin lähinnä eilen sunnuntaina, päivän mittaan.

Olin tosin aloittanut sen jo aikaisemmin, mutta laittanut syrjään odottamaan sopivaa hetkeä.

Sopivin hetki oli kesäsade, joka antoi minulle alibin pysyä sisällä.

Hetkeksi asetuin pelkästään kuuntelemaan sateen ääniä, kun parvekkeen ovea pitää auki, kuulee tuon luonnon suurenmoisen musiikin paremmin…

Ja kun siltä tuntui avasin taas Aarresaareni.

Dolce vita.

Olen sunnuntailapsi, tarkemmin vielä sunnuntai-illan lapsi.

Tosin synnyin vuoden pimeimpään aikaan.

Pyhäillan pimeydessä, tosin aivan lähellä kahta kirkkoa, ortodoksista ja luterilaista.

Elämäni varsinainen kirkko on ollut kuitenkin luonto.

Paljon siitä ei jää jälkeen Turpeilan vintti, jossa lapsuus- ja varhaisen nuoruuteni vuosina luin kirjoja .

Kirjat olivat parasta mitä tiesin olevan olemassa, ehkä luontoelämysten jälkeen.

Koulu oli pakollinen paha, sietokykyni äärirajoilla.

Opin enemmän kotona kuin koulussa. Koulussahan luetaan hyvin vähän kirjoja. Nykyisin vielä vähemmän kuin omana aikanani.

Stevensonin Aarresaari kuuluu niihin kirjoihin, joiden lumous ei ole laskenut vuosien varrella.

Toki edellisestä lukukerrasta oli kulunut aikaa, mutta se ei vähentänyt lukunautintoa.

Ja onhan oma kirjayksilöni vielä kaiken muun hyvän lisäksi esteettisesti kaunis. Se kuuluu Ex Librisin klassikkosarjaan, jota olen keräillyt vuosien ajan.

Se alkoi ilmestyä 1970-luvulla, juuri oman lukuhuumani kultaisina vuosina.

Minulla ei ollut silloin rahaa ostaa kirjoja; mutta päätin, että kun sitä joskus on, hankin itselleni Ex Libris-sarjan. Vaikka koko setin. Nyt se taitaa minulla olla.

Ex Libris-kirjat eivät ole QualityBooksissa myynnissä. Poikkeuksena kaksoiskappaleet, niitäkin on.

Aarresaari on käännetty lukuisia kertoja. Oma kirjani on renessanssineron, Jukka Kemppisen käännös.

Tuskinpa Kemppinen mitä tahansa käännöstöitä olisi ottanutkaan vastaan.

Tarkistin, että kääntäessään Aarresaarta Kemppinen oli nuori mies. Mittarissa 27 vuotta. Ammattina vielä silloin asianajaja. Ehkä hän tarvitsi lisätuloja…

Käännös on sujuva, mutta kieltämättä tuli mieleen, että seuraavan kerran kun luen tämän klassikon, luen sen alkukielisenä.

Aarresaarella on omat esikuvansa, nopeimmin tulee mieleen Daniel Defoen Robinson Crusoe.

Netistä löytyy sivusto, josta on helppo käydä lukemassa kirjan syntyhistoriaan liittyvää perustietoa: http://www.parkkinen.org/stevenson.html

Sivustolta on löydettävissä mm. tämä tiedonsirunen:

”Stevensonin 1600-1700-lukujen merirosvohistorian päälähteenä on kapteeni Charles Johnsonin vuonna 1724 julkaisema laaja teos, joka käsittelee sekä varsinaisia merirosvoja että ns. bukanieerejä, englantilais-ranskalais-hollantilaisia kaappareita, joilla oli valtion antamat valtuudet ryöstää vihollisvaltioiden lippujen alla purjehtivia aluksia.”

Toisaalta, olivatpa kirjailijan lähteet mitä hyvänsä, on lopputuloksena aidosti jännittävä, kiehtova, myös aikuislukijaa kiinnostava romaani.

Jukka Kemppinen ei ole lyhentänyt romaania, siitä ei ole karsittu pois nuorille ”sopimatonta” materiaalia.

Romaanin vahvimmin kuvatut henkilöhahmot ovat nuori poika Jim Hawkins, joka suurelta osin myös kertoo tarinan ja sitten mystinen, entinen merirosvo Long John Silver.

Long John Silver oli myös yksi kantapaikoistani Washingtonin vuotenani 1984-1985. Sieltä sai hyvää pikaruokaa. Paikka oli sisustettu aidossa Stevensonin hengessä?

Vai oliko?

”Aika kultaa muistot” ei ole klisee; se lienee totisinta totta, omakin henkilöhistoria näyttäytyy romanttisempana kuin se on (ollut).

Long John Silverin tarjoilijaneidit olivat niin ihastuttavia…

Kun näin maanantaiaamuna palaan Ilomantsin ja Amerikan vuosiini, tulee jopa kiitollinen olo.

Toisaalta myös mietin, onko nykynuorilla vastaavia kokemuksia.

Ympäristön paineet ovat kovat: pitää päästä huippulukioon ja sieltä taas huippuyliopistoon ja sitten lopulta huipputyöpaikkaan.

Urheiluakin pitää harrastaa. Jos et harrasta, varsinkin jos olet poika, olet ”vähemmän kuin me tosimiehet.”

Onneksi minulla ei ollut niitä paineita

Sain nauttia Aarresaaresta ja muista kirjoista.

Olihan pienellä tilalla jatkuvasti tekemistä, mutta onneksi suomen kesät ovat valoisia.

Ja nukkua ehtii haudassa.

30.7. 2022

Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2003, 149 s.)

Intialainen Vandana Shiva (synt. 1952) lienee maailman tunnetuimpia antiglobalisteja ja ekofeministejä: erityisesti hän on profiloitunut suurten kansainvälisten yritysten kuten Monsanton ja Coca-Colan kriitikkona.

Vandana Shiva – päiväni alkoi itse asiassa jo eilen perjantaina, kun katsoin hienosti tuotettua dokumenttisarjaa Aktivismin aika tallenteena. Sarjan kolmannessa osassa haastateltiin mm. Vandana Shivaa.

Täytyy sanoa, että innostuin heti tuosta karismaattisesta, rohkeasta naisesta.

Kirjastostani löysin Vandanan teoksen Taistelu vedestä (2003). Se sattui vielä olemaan sopivan ohkainen junakirjakseni.

Keskipäivän junassa oli paljon suulaita ihmisiä, mutta onnistuin siitä huolimatta lukemaan muutaman kymmenen sivua kirjaa.

Löysin Helsingin Punavuoresta armenialaisen ravintolan, jossa herkullisen munakoisoaterian lomassa saatoin jatkaa lukujani.

Iltasella sain luku-urakkani päätökseen.

Olen ollut mukana Suomen Unesco-koulujen Itämeri-projektissa; nämä veteen liittyvät kysymykset, joita Vandana Shiva kirjassaan käsittelee, ovat tulleet minulle tutuiksi.

Mutta vasta nyt, kiitos dokumentin, otin Taistelun vedestä lukuohjelmaani.

Kirjassa on vajaat 150 sivua, mutta se onnistuu kertomaan varsin vakuuttavasti veteen liittyvät yhteiskunnalliset ja ekologiset ulottuvuudet.

Olen jo ennen tätä kirjaakin ollut kohtuullisen vakuuttunut siitä, että vesi on planeetta Maalle ja sen ravintoketjun huipulle päässeelle nisäkkäälle (Homo Sapiens Sapiens) elämän ja kuoleman kysymys.

Ilman vettä ei ole elämää. Ja ihminenkin on suurelta osin vettä.

Vandana Shiva kirjoittaa:

”Vesi on kulttuurin kasvualusta, elämän perusta. Vettä kutsutaan arabiaksi, urduksi ja hindiksi nimellä ab. Abad raho on tervehdys, jolla toivotetaan hyvinvointia ja kukoistusta. Intiakin on saanut nimensä mahtavan Indus-virran mukaan, ja sitä kutsuttiin aikoinaan maaksi Indusin takana. Vesi on ollut ensiarvoisen tärkeä yhteisöjen aineelliselle ja kulttuuriselle hyvinvoinnille ympäri maailman. Tämä kallisarvoinen luonnonvara on kuitenkin uhattuna. Vaikka kaksi kolmasosaa planeetastamme on vettä, meitä odottaa pian vakava vesipula.”

Valitettavasti vain suurin osa vedestä on merissä ja liian suolaista suoraan juotavaksi. Juomakelpoista siitä saadaan käyttämällä valtavat määrät energiaa.

Teoksessaan Vandana Shiva tarjoaa useita esimerkkejä keskusjohtoisista yrityksistä hoitaa vesikriisiä. Useimmiten ne ovat epäonnistuneet, vaikka niihin on laitettu valtavasti rahaa.

Silloin kun on luotettu traditioon ja paikallisten ihmisten tietotaitoon on vesiasiat saatu paremmin hoidettua.

Intiassa on ollut alkujaan runsaasti vesivarantoja, mutta (Shivan mukaan) väärä politiikka, joka ei huomioi ekologisia prosesseja, on tehnyt maasta vesiongelmaisen.

Vesikriisin taustalla on Shivan mukaan markkinaehtoinen kapitalismi, joka jahtaa voittoja, ei ihmisten ja samalla koko ekosysteemin hyvinvointia.

Erityisesti järjetön vimma rakentaa patoja on aikaansaanut valtavasti vahinkoa niin ihmiselle kuin luonnollekin.

”Luonnonvarojen sosiaalisen ja ekologisen arvon tunnustaminen johtaa niiden oikeudenmukaiseen ja kestävään käyttöön. Luonnonvarojen arvioiminen pelkän markkinahinnan perusteella luo puolestaan epäoikeudenmukaisia ja ekologisesti kestämättömiä käytäntöjä.”

Shiva on sekä arvostettu että arvosteltu.

Hän sai 1993 ansioistaan arvostetun vaihtoehtonobelin.

Shivasta ajatuksista eivät kuitenkaan kaikki pidä.

Löysin liberalismi.net sivustolta täyslaidallisen Shivaan kohdistuvaa kritiikkiä.

Esimerkiksi:

”Vandana Shiva on hörhöjen fanittama länsimaisen tieteen ja teknologian vastustaja ja salaliittoteoreetikko.”

” Shiva väittää jopa arviolta miljardi ihmishenkeä pelastaneen 1900-luvun vihreän vallankumouksen vahingoittaneen ympäristöä.”

Shivalle on myönnetty Bullshit-palkinto, lehmänlantaa…

”Joku saattaisi loukkaantua eleestä, mutta koska lehmä on intialaisille pyhä eläin ja sen tuottama lanta elintärkeää maanviljelylle, otan palkinnon kunnianosoituksena”, nauraa Shiva.

Laajan kirjallisen tuotantonsa lisäksi on Shiva laittanut hihansa heilumaan.

Hän on mm. perustanut (1982) tutkimuslaitoksen, jonka yhteydessä toimii luomutila. Erityisesti Shiva on kiinnostunut siemenpankista, josta intialaiset viljelijät saavat hankittua siemeniä, joita ei ole geenimuunneltu.

Shiva muistuttaa jatkuvasti (kuten myös kirjassa Taistelu vedestä) intialaisen perimätiedon merkityksestä.

Olen monilla uskonnon tunneillani kertonut maailman suurimmasta tapahtumasta Kumbh Melasta, jota vietetään joka kahdestoista vuosi neljässä intialaisessa kaupungissa.

Ehkäpä joskus pääsen mukaan…

Suurimmat Kumb Mela-juhlat on Allahabadissa: vuonna 2001 miltei 30 miljoonaa osallistui niihin.

Hindujen pyhä joki Ganges on keskeisessä roolissa Kumb Melassa.

Shiva esittelee mielenkiintoisella tavalla juhliin liittyvää vesisymboliikkaa.

Mutta kun hän toteaa, että Gangesin vesi ”on täynnä antiseptisiä mineraaleja, jotka tappavat bakteereja”, nousevat ihokarvani pystyyn.

Shiva väittää, että joen vettä voi turvallisesti juoda.

Olen Shivan kanssa samaa mieltä siitä, että kansanviisautta pitää kunnioittaa.

Mutta en olisi valmis juomaan Gangesin vettä…

29.7.2022

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Opetin vuosia historiaa eri kouluissa. Mutta osasinko opettaa oikein suurten kuolonvuosien, 1695-1697, historiaa ?

Osasin ehkä sillä yleisellä tasolla, mitä historian opettajalta voi edellyttää.

Yliopistojen historioitsijat ovat ainakin yhdessä suhteessa onnellisemmassa asemassa kuin esim. lukioissa opettavat historioitsijat: yliopistoissa voi keskittyä siihen mistä oikeasti tietää, kouluissa (kuten lukioissa) tätä mahdollisuutta ei ole.

Toki olen vuosien mittaan kerryttänyt kotikirjastoani siihen mittaan, että melkein mistä tahansa asiasta löytyy ainakin pintapuolista tietoa (vähintäänkin tietosanakirjoista ja muista yleisteoksista). Julkisista kirjastoista on toki saanut lisäapua…

Mutta onko ollut aikaa lukemiseen?

Nyt sitä on on, eläkeläisenä, mutta silloin kun sitä olisi tarvinnut, sitä ei ollut.

Kotikirjastossani on jo pitkään ollut kaksi suurien kuolonvuosien perusteosta: tämä, ansioituneen historian popularisoijan, Mirkka Lappalaisen teos ja vielä pitempään olen omistanut Seppo Muroman tutkimuksen Suurten kuolonvuosien (1696-1697) väestönmenetys Suomessa (1991).

Nyt, perjantai-iltana heinäkuussa vuonna 2022, tiedän kuolonvuosista enemmän kuin koskaan.

Mirkka Lappalainen toteaa, että nuo vuodet ovat Suomen historian synkimmät.

Väestöstä katosi monin paikoin viidennes, Kainuusta ja Lapista mahdollisesti jopa yli 40 prosenttia. Mutta Käkisalmen läänin kuolleista ei ole vielä tämänkään tutkimuksen jälkeen varmaa tietoa.

Voihan olla, että tutkimus on viime vuosina vielä tarkentanut tietojamme näistä synkeistä vuosista.

Historioitsijan perustyö — lukeminen — ei lopu koskaan.

Ensin täytyy lukea alan tutkimus, sitten lähteet ja vielä kerran uudestaan tutkimus ja lähteet.

Ja voihan käydä niin, että kun olet saanut tutkimuksen tehtyä, huomaat että työsi olikin pahasti keskeneräinen.

Lappalaisenkin teoksessa vilahtelee merkittäviä suomalaisia historiantutkijoita, joiden työ on nyt Lappalaisen työn jälkeen osoittautunut varsin puuttelliseksi.

Ja näin tulee käymään myös Lappalaisen tutkimukselle.

Mirkka Lappalaista pidetään loistavana historian popularisoijana: hän hallitsee sekä sisällöt että tyylin.

Voisiko häntä pitää Topeliuksen manttelinperijänä?

Perustuuhan suomalaisten kuva vanhemmasta historiastaan (ehkä) vieläkin Topeliuksen Välskäreihin. Uudemmasta historiasta tiedämme Väinö Linnan kautta.

Teemu Keskisarja on Mirkka Lappalaisen vakavin kilpailija. Hänen aikaskaalansa on vielä laajempi: hän on kirjoittanut myös uusimmasta Suomen historiasta.

Niin Lappalainen kuin Keskisarjakin ovat tehneet tärkeää työtä: kun historiasta pystyy kirjoittamaan sujuvasti ilman akateemista korukieltä, houkuttelee se kenet tahansa tutustumaan omaan historiaansa.

Jos ei tiedä oman maansa historiasta, ei yleissivistyksestä voi puhua.

1600-luvun Suomi osoittautuu Lappalaisen kuvaamana pieneksi, köyhäksi ja säiden armoilla olevaksi maatilkuksi. Suurimman osan vuotta se oli jäiden saartama, ilmastollisesti tuo aika oli ns. pientä jääkautta; halla vieraili säännöllisesti.

Jotkut vuodet olivat ilmastollisesti pahempia kuin toiset: näihin vuosiin kuuluivat juuri 1690-luvun lopun vuodet.

Sosiaalisia turvaverkostoja ei ollut: köyhät kuolivat ensin, niin nälkään kuin tauteihin.

Vaikka Ruotsin kruunulla olisi ollut halua auttaa, ei sillä ollut siihen resursseja. Tukholmassakin kuoltiin nälkään. Liivinmaan vilja-aitta kärsi kadosta siinä missä muutkin osat suurvalta-Ruotsia.

Voikin kysyä oliko Ruotsi kasvanut liian suureksi 1600-luvulla?

Elettiin ns. merkantilisimin aikakautta, jossa yksittäiset ihmiskohtalot eivät valtion kannalta olleet kovin merkitseviä. Kruunullekin oli tärkeintä pitää oma kassa vahvana: toisaalta Lappalainen ei lähde syyttämään Ruotsin valtiota täydellisestä piittaamattomuudesta.

Mirkka Lappalainen kertoo vuolaasti, innostustaan salaamatta, itsevaltiaan Kaarl XI vatsavaivoista ja hautajaisista.

Onneksi hän on perehtynyt myös tavallisen kansan vaiheisiin.

Kun lähteitä (mm. tuomiokirjoja) lukee tarkkaan, löytyy sieltä myös se arjen historia, joka usein jää kertomatta.

Mirkka Lappalaisen kirja on loistavaa historiantutkmusta; se väkisinkin herättelee lukijan pois omalta mukavuusalueeltaan.

Lukija joutuu väkisinkin pohtimaan myös historiaa laajempia kysymyksiä.

1600-luvun ihminen koki katovuodet ”jumalan ruoskana” — ihminen oli pahoilla teoillaan ansainnut kohtalonsa.

Moderni ihminen ei ehkä usko jumalaan ja kohtaloon: hän saattaa mm. kysyä — eikö omilla valinnoilla olisi voinut selviytyä.

Miksi 1600-luvun ihminen oli laittanut koko elämänsä yhteen koriin: maahan ja sen tuottoon ?

Oliko täällä Pohjolan perukoilla mahdollisesti liikaa ihmisiä?

Hoitaako luonto asiat, jos ihminen ei siihen pysty?

Kuolonvuosien jälkeen Suomessa oli 350 000 ihmistä.

Paradoksaalisesti ihmisiä kuoli kuitenkin eniten harvaanasutuilla seuduilla, kuten Lapissa ja Kainuussa.

Niin, maata harvempaan asumiseen olisi ollut, esim. Kainuussa.

Mutta ympärillä levittäytyvät neliökilometrit eivät paljon auta, jos lopulta koko suku (mahdollisesti myös eläimet) päättää ahtautua yhteen savupirttiin asumaan.

Hygieniasta ja sairauksien syistä ei ollut tietoakaan. Taudit levisivät: viimeistään silloin kun kerjäläiskaravaanit lähtivät liikkeelle.

Mirkka Lappalaisen kirjan luettuani olen saanut moniin kysymyksiin myös vastauksia.

Mutta varhaisen Suomen historian suurin ongelma on lähteiden puuteellisuus.

Ei tämäkään kirja pysty kertomaan sitä miltä ihmisistä oikeasti tuntui kaiken tuon hädän keskellä.

Miltä äidistä tuntui kun perheen vanhimmat lapset olivat jo kuolleet nälkään ja se perheen pienin oli kuolemassa hänen omille rinnoilleen.

Ehkä lukijan vastuulle jääkin jatkaa historioitsijan kertomaa tarinaa oman mielikuvituksensa voimin…

28.7. 2022

Mika Kivelä: Haudattu (2010, 63 s.)

Päivä alkoi huonosti.

Jääkaapissa ei ollutkaan graavisiikaa leivän päälle laitettavaksi.

Olin unohtanut siikani Citymarketin kalatiskille.

Onneksi oli juustoa.

Koko torstaipäiväni, joka neljä minuuttia sitten vaihtui perjantaiksi, olen tiennyt lukevani (sitten kun ilta ehtii) Mika Kivelän runoja.

Omistan kaksi Mika Kivelän runokirjaa.

Valitsin niistä toisen, nimeltään Haudattu (2010).

Kokoelman nimi sopii minulle mainiosti.

Mutta sopivatko runot tunnelmaani?

Kun avaan Haudatun, sen sisältä tipahtaa kirjan sivuille aikanaan hautautunut lehtileike, jossa kerrotaan runoilijasta.

Mika Kivelä on lehtileikkeen mukaan voittanut BOD (Books On Demand):n ja Imagen Indie Books Awards-omakustannekilpailun runoteoksellaan Räkäkännirakkautta.

Lehtileike kertoo myös, että ”Kivelä asuu rivitalossa, käy päivätöissä tavaratalossa, ajaa Opel Astralla ja kirjoittaa selvinpäin.”

Hän on siis kuin kuka tahansa meistä.

Jokamies.

Suurin ero meihin tavallisiin tallaajiin on se, että hän kirjoittaa katu-uskottavaa lavarunoutta Arto Mellerin, Markku Innon, Jarkko Laineen ja ennen kaikkea Tapani Kinnusen hengessä.

Mika Kivelän runous on turkulaista runoutta. Turku elää ja hengittää hänen runoissaan.

Olen järjestänyt aikanaan runotapahtumia ja tiedän, että toimiakseen lavarunoutena, runojen pitää olla mielellään arkikielisiä, jossain määrin kapinallisia, mutta ne eivät missään tapauksessa saa olla pyhäkoulurunoutta.

Mika Kivelä on sanonut, että ”mielenkiinto aihepiiriini on lähtöisin jo lapsuudesta. Isäni oli poliisi, ja olen nähnyt kuvaamaani elämää ja saanut kuulla siitä poliisin työn kautta pienestä saakka. Siksi olen varmaan ruvennut katsomaan, mitä ne deekut hommaa, ja kelailemaan niiden elämää.”

Olisi helppo nyt todeta, että Kivelä, Kinnunen ja yleensä underground-runous on marginaalirunoutta, jota kulttuuripiirit väheksyvät.

Mutta onko näin?

Itse asiassa Kivelä ja Kinnunen ovat saaneet varsin paljon myönteistä julkisuutta, jopa palkintoja.

Kivelä pääsi Jukka Virtasen Runoraatiin 2006.

Toisaalta Virtasen antama todistus Mika Kivelän runoudesta kyseisessä Runoraadissa — ”Tää runoilija luulee itsestään liikoja” — sisältää kyllä kaikuja runoelitismistä.

Ei Jukka Virtasen sukupolvea hevillä saada unohtamaan omia leinojaan, kailaksiaan ja sarkioitaan.

Haudatussa Kivelä kertoo tästä samasta ilmiöstä:

KUSTAVI

Kirjastonhoitaja kertoo

järjestävänsä lukusalissa

kirjailijatapaamisia.

Minäkin voisin tulla kertomaan

runojen kirjoittamisesta

juhannuksen jälkeen kesämökkiläisille.

Kerron käyneeni

Volter Kilpi-päivillä esiintymässä

Likainen tusina- runoryhmän kanssa.

Langan päässä hiljaisuus.

”Oliko ne niitä rumia runoja?

Harvoin on tullut kuntalaisilta

niin paljon negatiivista palautetta.”

Enää ei puhuta kirjailijataapamisista.

Onko tämä runo ruma?

Tai sitten tämä:

Hyvien ihmisten laakso

Kannan muuttolaatikoita

ylläni keikalta ostettu

pimeyden prinssin paita.

Aurinko paistaa pilvettömästi,

hiki tunkee läpi huokosista.

Avaan jääkaapin

ja korkkaan kaljan.

Naapurin tenava

kysyy tyttäreltäni:

”Luetaanko teillä satuja Jeesuksesta?

Löytyy Kivelältä roisoisempiakin runoja ja ehkä ne ovat saaneet kirjallisuuskerhojen sedät ja tädit kimpaantumaan.

Olen toki nähnyt Runojameissa useammankin kerran kun Tapani Kinnunen on vetänyt sukkahousut päähänsä.

Eivät siitä kaikki pidä.

Tosin itselläni oli sukkahousut päässä jo ennen Tapani Kinnusta.

Se tapahtui Klippanin narsistibileissä.

Tosin en ole varma tanssitinko Aira Samulinia sukkahousut päässä?

Me voisimme maailmanlopuntappiin asti kiistellä siitä ”mitä on hyvä runous” eikä asia siitä miksikään muuttuisi.

Jos tähän esseeni loppuun kuitenkin laittaisin jotain ”hyvästä runoudesta”, ennen kuin palkitsen itseni lasillisella valkoviiniä…

Minusta hyvän runon ensimmäinen kriteeri on se, että sen jaksaa lukea loppuun.

Olen lukenut paljon runokirjoja, mutta vielä enemmän olen jättänyt lukematta runokirjoja. Tarkennettuna: olen jättänyt ne kesken.

Ehkä olisikin helpompi kertoa mitä on huono runous.

Siis minusta.

Huono runous ei kosketa eikä kiinnosta.

Valehtelisin jos nyt kertoisin, että kaikki Kivelän runot koskettivat minua.

Mika Kivelän kahdeksas omakustannekokoelma Haudattu kiinnosti minua.

Kivelän runoja voisin lukea enemmänkin…

27.7. 2022

Raymond Chandler: Pikkusisko (1994, 284 s.)

Kesä on ollut perinteisesti minulle dekkarien lukemisen aikaa.

Tämä kesä on ollut poikkeus: olen lukenut hyvin vähän dekkareita.

Nyt oli korkea aika viettää yö vanhan tuttavuuteni, kovaksikeitetyn dekkarin tunnetuimman ja arvostetuimman edustajan Raymond Chandlerln (1888-1959) parissa.

Löysin kirjastostani varsin helposti yhden lukemattoman Chandlerin — Sapo sarjan neljäseiskan Pikkusiskon, joka ilmestyi alunperin nimellä The Little Sister v. 1949. Oma kirjayksilöni on Kalevi Nyytäjän suomennos, jo neljäs painos, vuodelta 1994.

Oliko kirjan omistaja ennen minua Marika Tuppuri, koska hänen ex libriksensä on liimattu kirjan sivuille?

Mikä sai Marikan hankkimaan tämän kirjan?

Ehkä kirjailijan maine: Chandler lienee Agatha Christien jälkeen todennäköisesti koko dekkarigenren ikonisin hahmo.

Yksityisetsivä Philip Marlowe on päähenkilönä lähes kaikissa Chandlerin romaaneissa.

Chandleriä on filmattu ahkerasti ja minullekin Marlowen hahmo tuli tutuksi aluksi elokuvista.

Sille ei mahda mitään (ja kuolenkin siinä uskossa), että ainoa oikea Marlowe on Humprey Bogart. Mitä vahemmaksi tulen sitä enemmän pidän Bogartista.

Mistä minulle löytyisi hautapaikka, jossa voisi katsoa vanhoja Bogart-leffoja?

Ehkä Pörtsämön erämaakalmistosta, jossa urbanisoitunut, Los Angelesin kaduilla viihtynyt Philip Marlowe olisi varmaankin kuollut ikävään.

Niin elävänä kuin kuolleena.

Kalmistoissa ei niin hirveästi tapahdu, mikä onkin niiden paras puoli.

Yöllisen Chandler-lukemiseni jälkeen (kun kirjoitan tätä on jo itse asiassa torstainen aamupäivä; vasta tämän esseen kirjoittamisen jälkeen tulen palkitsemaan itseni gruusialaisella teellä ja paahtoleivälla, jonka päälle tulen asettamaan graavisiikaa…) huomaan kirjoittavani yhtä ironisesti ja satiirisesti kuin Chandler.

Netin uumenista löysin kirjailijan itsensä antaman kuvauksen sankaristaan:

”Minulle Marlowe on yhdysvaltalaisen hengen ruumiillistuma, hänessä on aimo annos karua realismia, hitunen vanhaa kelpo rahvaanomaisuutta, vahva säväys pisteliästä nokkeluutta ja yhtä vahva säväys silkkaa sentimentaalisuutta, roppakaupalla klassista kirjallisuutta ja herkkyyttä.”

Siinä hyviä syitä pitää Bogartista, Chandleristä ja Marlowesta.

Laskin juuri että dekkariseuran lehti Ruumiin kulttuuri täyttää kohta 40 vuotta.

Kuulun lehden perustajiin, alkuperäiseen Murharyhmään.

Idean isänä oli ystäväni Juha Lindström. Oma roolini oli lähinnä kannustaa Juhaa ja muita oikeita dekkari-ihmisiä projektin alkuvaiheissa.

Ehkä vahvimmat muistoni liittyvät lehden ensimmäisen numeron taittamiseen Dorrit Gustaffsonin kotona Brahenkadulla Kalliossa.

Olisihan lehden voinut taittaa paremminkin ja varsinkin omaan juttuuni en ole tyytyväinen. Snobismia sairastaneen nuoren ”älykön” viisasteluja…

Niin, helsinkiläinen nuoruuteni kaikenlaisine puuhasteluineen on nyt kadotettua aikaa, jota nyt eläkeläisenä nostalgisesti muistelen.

Luulenpa että minua ei kutsuta edes lehden nelikymppisiin.

Olen jo off.

Mutta mitä sanoisin tästä dekkarista Pikkusisko?

Ainakin ensimmäinen sivu sai minut murehtimaan pienen viattoman lihakärpäsen kohtaloa.

Kärpänen oli puolihuolimattomasti, ehkä oli boheemi yksilö, lennellyt turhautuneen, mahdollisesti krapulaisen yksistyisetsivän toimistoon.

Tapahtuu romaanin ensimmäinen murha:

”Olin väijynyt lihakärpästä jo viisi minuuttia ja odottanut, että se istahtaisi johonkin. Se ei halunnut. Se tahtoi vain tehdä vaakakierteitä ja laulaa Pajatson alkusoittoa. Minulla oli kärpäslätkä koholla ja olin valmis iskemään.”

Mutta sitten soi puhelin ja kärpänen sai minuutin lisää elinaikaa. Olisi saanut enemmänkin, mutta etsivä ei voinut keskeyttää hyvin alkanutta murhaamistaan…

”Laskin kuulokkeen varovasti ruskealle pöytäimurille. Kärpänen oli vieläkin siinä, kiiltävän ja sinivihreänä ja pirujaan täynnä. Vetäisin syvään henkeä ja iskin. Sen jäännös singahti puoliväliin huonetta ja putosi matolle. Menin ja poimin sen lattialta ehjän siiven varassa ja pudotin sen roskakoriin.”

Sitten puhelu jatkuu:

”Kiitos kun odotitte”.

Tästä alkaa sitten loputon ruumiiden laskeminen, asioiden tutkiminen ja kaikki muukin dekkarigenren vaatima toiminta.

Dekkarien juonta ei saa koskaan paljastaa.

Mutta tiedoksi niille kahdelle, jotka tätä esseetäni ehkä lukevat: Chandlerin lumous ei perustu juoniin, jotka ovat kaiken lisäksi usein niin monimutkaisia, että vaatisi etisvätoimiston (mahdollisesti Marlowen oman) apua, että niiden kaikki kiemurat saisi järjestykseen.

Chandleria kannattaa lukea hänen kielensä takia.

Hän on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden parhaita kielen käyttäjiä.

Ja Kalevi Nyytäjä oli yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia kääntäjiä.

Olenko nyt ansiannut aamuteeni? Kysyn itseltäni.

26.7. 2022

Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus (1991, 253 s.)

Päivän kirjasta tuli taas yön kirja.

Ja myös heinäkuisen pehmeän sateen ja parvekkeelta lukukammiooni puhaltavan tuulen ja havisevien haavanlehtien kirja.

Sarmatian Orfeus on ollut tämän kesäni vaikein ja haastavin kirja.

Jouduinkin etsimään apua kirjallisuudentutkija Pirkko Alhoniemen artikkelista Orfeus toisessa maailmansodassa (Sananjalka 1996).

Kun olin päässyt Rintalan kirjan loppuun jouduin tunnustamaan:

”Tästä kirjasta olen ilmeisesti ymmärtänyt kovin vähän, jos yhtään mitään.”

Kirja päättyy sanoihin IPSE EST REX , jota seuraa G, sitten ankkurin kuva ja lopuksi E.

IPSE EST REX on kyllä selvää latinaa — ”itse on kuningas”.

Mutta mitä tekee ankkuri G:n ja E:n välissä?

Pirkko Alhoniemellä oli mahdollisuus varmistaa asia itse kirjailijalta, joka paljasti typografisen virheen. Ankkurin sijaan tekstissä olisi kuulunut olla omegan merkki.

Niinpä kirja päättyy Alhoniemen tulkitsemana sanoihin: ”Itse on kuningas, maailman luomisen ja maailman lopun Herra.”

Sarmatian Orfeus kuuluu niihin kirjoihin, joita on luettava hitaasti ja mielellään useampaan kertaan. Pahitteeksi ei ole hyvä kotikirjasto.

Minulla on noin 10 000 kirjan kirjasto, mutta sekin joutui (niin kuin lukijakin) nöyrtymään Rintalan romaanin edessä.

Internetistäkin oli vain rajallista hyötyä; tosin löysinhän sieltä Alhoniemen artikkelin, joka auttoi kyllä romaanin ymmärtämisessä. Alhoniemi on lisäksi voinut kysyä vaikeimpia kohtia (kuten romaanin arvoituksellista loppua) itse kirjailijalta.

Romaanin päähenkilö, Sarmatian Orfeus, on saksalainen runoilija Johannes Bobrowski (1917 – 1965). Hänen toinen maailmansotansa kesti kymmenen vuotta. Hän palveli Wehrmachtin viestijoukkoissa itärintamalla: aluksi korpraalin ja myöhemmin ylikorpraalin arvoisena. Vuosina 1945-1949 hän oli sotavankeudessa hiilikaivoksilla Neuvostoliitossa (ilmeisesti nykyisen Ukrainan alueella).

Bobrowski oli kiinnostunut myyttisestä Sarmatian valtakunnasta.

Missä tuo Sarmatia sitten saattoi sijaita?

Bobrowski luonnostelee näin Sarmatiansa rajat:

”Kaakossa ja idässä se ulottui sinne saakka missä hän oli ollut sotavankina, Donin-Volgan väliselle arolle ja Gorkiin-Tomskiin. Pohjoisessa raja kulki Laatokalta Etelä-Suomen halki yli Selkämeren Ruotsiin. Lounaassa ja lännessä siihen kuuluivat samat alueet (Galitsia,Volhynia, Novgorod-Seversk, Grodno, Putivel), jotka kuuluivat ruhtinas Igorin sotaretken aikana hajoamassa olleeseen Kiovan Venäjään ennen tataarien herruutta.” (Sarmatian Orfeus, 15.)

Sarmaattien heimo on todellakin asunut antiikin aikana jossain nykyisen Ukrainan alueella, kunnes se sulautui idästä tulleisiin valloittajiin, ainakin hunneihin.

Mutta oliko olemassa mitään Sarmatiaa?

On sanottu, että Rintalan myöhäistuotanto on faktiota, jossa fiktio yhdistyy dokumentaariseen aineistoon.

Sarmatian Orfeus on täynnä viittauksia niin poliittiseen kuin kulttuuriseenkin historiaan.

Bobrowskin ohella hän tuo romaaninsa näyttämölle varsin sekalaisen seurakunnan: mm. Henri Beylen (paremmin tunnettu kirjailijanimellään Stendahl), Württenbergin herttuan ”hovijuutalaisen” Josef Süss Oppenheimerin, ruhtinas Igorin ja Aleksis Kiven.

Rintalan metodina on tehdä päällekirjoitusta, palimpsestia. Näin dokumentaarisesta tulee fiktiota.

Historia on Rintalalle raaka-ainetta, jota hän kirjoittaa uusiksi.

Tässä suhteessa hän jatkaa Bobrowskin Sarmatia- projektia, jossa historia tärkeytyy henkilökohtaiseksi voimaksi runouden ja mielikuvituksen avulla.

Rintala juoksuttaa hengästyttävällä nopeudella historian hahmoja sivuillaan, Napoleonin sodat muuttuvat salamanopeasti kuvauksiksi ruhtinas Igorin keskiaikaisista sotaretkistä, joista päästään hetkeksi koulupojan tuntemuksiin jatkosodan Ouluun, aivan nurkan takana on 1700-luvun saksalainen hovikulttuuri, kirjailija, upseeri ja konsuli Henri Beylen (Stendahl) naisseikkailut, Aleksis Kiven runoilijan angst tai sitten Vilnan katujen helvetti natsimiehityksen aikaan.

Miksi kirjailija Rintala on nähnyt kaiken tämän vaivan?

Pyydän tähän avukseni Pirkko Alhoniemeä.

” Tarpeettoman tarpeellisuus nousee yhdeksi kirjailijan keskeisistä opeista
hänen kertoessaan siitä, kuinka Bobrowski vankeutensa pimeinä päivinä keräsi
kaivoksen onkaloista talteen jokaisen löytämänsä paperilappusen ja käärepaperin
palasen. Niihin hän tallensi esseiden alkioiksi muistikuvia taideteoksista,
jotka sotaa edeltäneinä opiskeluvuosina olivat käyneet hänelle tutuiksi. Taide
ja inhimilliseen muistiin turvautuminen pelastivat vangitun runoilijan ”muuttumasta hiileksi” kaivoksen hiilien sekaan.”

Oliko Sarmatiaa edes olemassa lienee ollut romaanin päähenkilölle Johannes Bombrowskille sivuseikka: tärkeää oli pikemminkin se, että taide ja muistaminen yhdessä antoivat elämälle merkityksen.

Sotavankeus oli helpommin kestettävissä, kun luovalle muistille annettiin mahdollisuus…

Alhoniemi päätyy tulkinoissaan tähän:

”Koko 1990-luvun tuotannossaan, myös Sarmatian Orfeuksessa, Rintala on
pysähtynyt pohtimaan, voiko mikään maailmassa säästyä kekseliään saatanallisuuden tuhoilta. Hänen päätelmänsä on pelkistettävissä yksinkertaiseksi
sanomaksi: ihmisellä on toivoa niin kauan, kuin hän säilyttää muistinsa sekä
kykynsä aistia ja tuottaa kauneutta. Tämä viesti välittyy siis myös Johannes
Bobrowskin selviytymistarinasta.”

Esseeni lopuksi yritän vielä osallistua Rintalan tulkintalkoisiin.

Voisiko romaanin lopunkin ymmärtää…

”Itse on kuningas, maailman luomisen ja maailman lopun Herra.”

Koko Rintalan tuotannosta huokuu humanistinen ja pasifistinen eetos.

Myös Sarmatian Orfeuksessa (niin kuin myös Alhoniemi on todennut) kaikki sodat päättyvät tuhoon ja kärsimykseen.

Ihmisellä olisi mahdollisuus tehdä myös toisin: Ipse est rex.

25.7. 2022

Vaasan Jaakkoo: Sekaherelmiä. Eteläpohjalaisia murrejuttuja (1925, 103 s.)

Harvalla suomalaisella kirjailijalla on toimivat kotisivut. Yhdellä on.

Lainaanpa tässä päivänkirjailijani Vaasan Jaakkoon (Jaakko Ikola) omia sivuja (tosin ei hän niitä itse enää pysty taivaallisesta majapaikastaan päivittämään…)

”Päätoimittaja, valtiopäivämies, kirjailija, pakinoitsija Jaakko Oskari Ikola syntyi 135 vuotta sitten, vuonna 1887 Alahärmän kunnassa. Suomalaiset ovat sittemmin oppineet tuntemaan miehen paremmin nimellä Vaasan Jaakkoo.

Kymmeniä pakinakirjoja ja satoja sanomalehtikolumneja päätoimittamaansa Vaasa-lehteen kirjoittanut Ikola tunnustetaan nykyään pohjalaismurteen ylivoimaisena taitajana ja kehittäjänä. Jaakko Oskari Ikola kuoli vuonna 1951. ”

Voisin neljänneseteläpohjalaisena liittyä tuohon seuraan.

Vaasan Jaakkoo oli oman murteensa suvereeni taitaja.

Olen jo jonkun aikaa inventoinut kotikirjastoni kirjoja ja naputellut niitä samalla myyntiin; siinä on tullut mietittyä ”mikähän syy tuon tai tuonkin kirjan hankintaan on ollut.”

Vaasaan Jaakkoon kirjoja pilkistää lähes joka pinosta ja huoneen nurkasta. Suurin osa lienee kuitenkin jo luetteloitu.

Niinpä tämänkin Vaasan Jaakkoon paikinakokoelman — Sekaherelmiä (1925) — löysin varsin helposti. Se on päässyt nettidivarinikin listoille. Odottaa ostajaansa.

Olen aikeissa kirjoittaa eteläpohjalaisen isoäitini, Ida Turpeisen (ent. Elo ja sitä ennen Mukkala), elämäkerran. Siitä on tulossa puolidokumentaarinen teos, joka perustuu tositapahtumiin, mutta elämäkertaa tulen elävöittämään fiktiivisellä kerronnalla.

Kirjaa varten aion perehtyä siihen kieleen, jota puhuttiin Jalasjärvellä 1890-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella.

”Kieliopintoni” olen jo aloittanut lukemalla Vaasan Jaakkoon pakinoita.

Sekaherelmilläkin olen jo ehtinyt aikaisemmin herkutella.

Pari tuntia sitten tuli sellainen olo, että nyt tarvitaan taas vaihteeksi mielenpiristystä.

Ja sitähän olen tottunut Vaasan Jaakkoolta samaan.

Olen lueskellut viime päivinä myös Joel Lehtosen Putkinotkoa ja samalla olen pohtinut autenttisen kansankielen käyttäjien lähes olematonta joukkoa kirjallisuudessamme.

Lehtosta olen aina arvostanut kirjailijana, mutta hänellä on suuri puute: hän ei hallinnut kuvattaviensa kieltä.

Pentti Haanpää varmaan hallitsi Piippolan ja jätkiensä kielen, mutta valitsi kirjakielen.

Heikki Turunen on parhaimmillaan silloin kun hän kirjoittaa savokarjalaksi.

Rauman murretta osataan vieläkin; sitä löytyy mm. Tapio Koivukarin kirjoista.

Suomalaisista murrekirjailijoista nostan kuitenkin ensimmäiseksi Vaasan Jaakkoon.

Yksi hurjimmista kokoelman tarinoista on Friijaripoijan hevoone.

Tässä makupaloja Vaasan Jaakkoon tyylistä:

”Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset tulsi sotkemhan. Niin ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti kun siitä ruvettihin puhumhan, niin monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja hiljaane meininki miälehen jotta

— Taitaa olla paras kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä parahultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.”

Tarina (tai pakina) kertoo Ilmajoen Ylisenpään pojan riiureissusta erään Justiinan luo.

Vaasan Jaakkoon eniten hellimä tyylikeino on liioittelu: tässäkin tarinassa sattuu ja tapahtuu. Esimerkiksi kylän pojat valjastavat Ilmajoen pojan polkupyörän hevoseksi…

”Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän asioohi kiinni niinku ainaki orhin. Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yöt. Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta vihtaaki ja pistänhet siitä pyärelle häntää, jotta s´oli justihi niinku elävä hevoone! Heinätukun heittivät viälä etehen. Siihen jättivät ja lähtivät aiva vääränä mahaansa pirellen ja nauraa krakottaa kotia jotta

— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone.”

Tästä Ylisenpään poika ei vielä silloin tiennyt mitään.

Kunnes vasta aamulla.

Rankan yön jälkeen – ( ”friijaripoijan käret oli molemmat aivan turtana, kun s´oon se Justiina sellaane rössikkä.”)

Vaikuttaa siltä, että Justiina oli talon iloluontoinen piika.

Sen voi jo päätellä siitä, että tarinassa on emäntä mainittu erikseen.

Talon emäntä huomaa aamusella tilanteen (kun näkee valjastetun polkupyörän)

”Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n´otta aiva se piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja nii heljä ääni ku sillä emännällä on, niin se paniki vähä komiasti ku se kaikki kaikurat oikee pitkähänsä helisteli.”

24.7. 2022

Voitto I. Eloranta: Poika vallankumouksen jaloissa (2000, 191 s.)

Yleisurheilun maailmanmestaruuksia on nyt viikonpäivät ratkottu Yhdysvaltojen Eugenessä.

Sunnuntaina aamuyöstä, siis eilen (kirjoitan tätä aamyöllä maanantaina), oli vuorossa keihäänheiton finaali.

Kisat oli menossa nauhalle, mutta oman tunnelmansa tuo, kun ne katsoo suorana lähetyksenä.

Yö meni siinä.

Hereillä oli pysyttävä ennen keihäänheiton finaalin alkua ja siihen oli vielä puolenyön aikaan reilut kolme tuntia.

Pysyn parhaiten hereillä lukemalla. Tosin joskus olen nukahtanut kirjan ääreen, varsinkin jos valitsemani kirja on raskaslukuinen.

Vaihtoehtoja oli kaksi: hyvä dekkari (esim. Rex Stoutia) tai sitten helppolukuinen muistelmateos.

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kirjahyllystäni otin esille Voitto I. Elorannan muistelmat Venäjän vallankumouksen(1917) jälkeisiltä vuosilta – Poika vallankumouksen jaloissa.

Ja sitten keitin vahvaa pannukahvia.

Ja melkein onnistuin sinnittelemään hereillä aamukolmeen…

Ehkä hetkeksi taisin nukahtaa, koska koko kirjaa en ehtinyt aamutunneilla lukemaan.

Aamulla luin sen loppuun.

Suomi sai keihäästä yhden kuutos- ja yhden kahdeksannen sijan.

Ne keihäskisat olen jo lähes unohtanut.

Mutta en Elorannan muistelmia.

Kirja teki vaikutuksen. Se on ollut hyllyssäni jo jonkun aikaa, mutta se on jäänyt lukematta.

Ehkä se vaati juuri tuon tietyn hetken. Yön ja aamun tunnit.

Poika vallankumouksen jaloissa on tarina lapsesta, vailla mahdollisuutta vaikuttaa historian kulkuun.

Näissäkin muistelmissa tapahtuu lapsille paljon pahoja asioita.

Kuulostaa itsestäänselvyydeltä.

Mutta täytyykö maailman olla viisi- tai kuusikymppisten miesten narsistinen projekti?

Voitto Ilmari oli isänsä kaima. Hänen isänsä, entinen sosiaalidemokraattien kansanedustaja Voitto Viktor Eloranta (1876-1922), oli paennut kansalaissodan jälkeen monien muiden punaisten tavoin Venäjälle, josta oli muodostumassa maailman ensimmäinen kommunistinen valtio.

Voitto Eloranta kävi punaupseerikoulun ja taisteli Itä-Karjalan heimosodissa punaisten puolella.

Hänen äitinsä oli merkittävä työväenkirjailija, Sorbonnen yliopistossa maisteriksi opiskellut Elvira Willman-Eloranta (1875-1925).

Poika oli lähtöisin sivistyskodista ja osasi jo pikkupoikana auttavasti ainakin saksaa, ranskaa ja venäjää. Hänen äitinsä hallitsi 14 kieltä.

Elivira-äiti saattoi luontevasti keskustella mm. Maxim Gorkin kanssa venäjäksi. Siitä tuttavuudesta olikin aluksi hänelle hyötyä, kun hän seikkaili poikansa kanssa Venäjän sisällissodan pyörteissä.

Kaikenlaiset propuskat, leimat ja tuttavuudet saattoivat Venäjän (tulevan Neuvostoliiton) sekasortoisissa oloissa olla elämän ja kuoleman kysymys.

Arvokkain tuttavuus vaikeuksiin joutuneelle oli varmaankin Lenin, mutta ei Gorki jäänyt arvostuksessa hänestä paljonkaan jälkeen.

Mutta ei edes Maxim Gorkin apu auttanut, kun Elviran mies sotkettiin mukaan SKP:n ”revolveriopposition” toimintaan.

Sitä syytettiin ns. Kuusisen klubin murhista: kahdeksan Suomen kommunistisen puolueen jäsentä murhattiin 31. elokuuta 1920 Pietarissa.

Voitto Elorantaa pidettiin Kuusisen klubin murhien pääorganisaattorina.

Hänen poikansa väittää toista. Voitto Elorannasta kertova wikipedia artikkeli väittää taas, että Eloranta kuului myös ampujiin.

Markku Salomaan teoksessa Punaupseerien nousu ja tuho (2018) on puolestaan maininta, että Eloranta ei ollut paikalla murhien aikaan.

Salomaan mukaan Elorannan todisti syylliseksi hänen oma puolisonsa.

Salomaa kirjoittaa:

— Päätodisteina olivat Elorannan vainoharhaisen vaimon epämääräiset ”todistukset” miehensä yhteyksistä Englannin ja Suomen tiedustelupalveluihin.

Täsmälleen saman tiedon (tosin lähdeviitteiden kera, uudesta painoksesta ne puuttuvat) Salomaa esitti jo teoksensa ensimmäisessä painoksessa 1992.

Otava julkaisi Elorannan muistelmat 2000.

Ilmeisesti arvostettu tutkija ei ole Elorannan pojan muistelmia lukenut ja vaikuttaa myös siltä, että hän ei ollut perehtynyt ollenkaan tämän ”vainoharhaisen” naisen henkilöhistoriaan.

Miksi historioitsijat eivät lue muistelmia?

Joka tapauksessa luettuani Salomaan kirjaa Punaupseereista ja näitä muistelmia, vaikuttaa varsin selvältä, että punaupseeri Voitto Eloranta tuomittiin väärin perustein kuolemaan?

Jos vainoharhaisia etsii, niin ehkä niitäkin olisi ollut löydettävissä.

Esimerkiksi Otto-Wille Kuusisen suunnasta.

Myös Voitto Ilmarin äiti joutui suomalaisten kommunistien uhriksi. Hänet ammuttiin kolme vuotta miehensä jälkeen.

Taas kerran omat koirat purivat.

Onneksi poika pääsi pakenemaan Suomeen.

Teoksen lopussa kerrotaan lyhyesti Voitto Ilmari Elorannan myöhemmistä vaiheista: hänestä tuli suomalaisen radioamatööritoiminnan uranuurtaja ja hän teki päivätyönsä metsäteollisuuden palveluksessa. Siinä auttoi hänen loistava kielitaitonsa.

”Voitto Ilmarin kielitaitoa hämmästeltiin. Todennäköisesti hän oli perinyt lahjansa ja kiinnostuksensa kieliin äidiltään.”

”Ystävät muistavat Voitto Ilmarin armoitettuna tarinankertojana. Omista varhemmista kokemuksistaan tai vanhemmistaan hän kertoi kuitenkin ani harvoin ja ani harvoille.”

Onneksi on tämä kirja.

En yhtään ihmettele Voitto Ilmarin vaitonaisuutta poikavuosistaan.

Hänellä oli rakastavat vanhemmat, jotka hän menetti aivan liian nuorena.

Muistelmissa kuva isästä jää ehkä jonkin verran etäiseksi; isähän oli johtavia suomalaisia kommunisteja ja kaiken lisäksi punaupseeri.

Venäjän vuosina 1918-1922 hän oli lähinnä poissaoleva isä, vaikka välillä kutsuikin poikansa mukaan rintamalle ”adjutantikseen”.

Voitto Ilmari lienee ollut silloin vasta 12-vuotias. Hän sairastui kuitenkin espanjantautiin ja palasi äitinsä luo Pietariin, josta Maxim Gorki oli järjestänyt hänelle töitä.

Pojan kuvaukset äidistä ovat tavattoman lämpimiä.

Mutta kodin lämpöä ei Neuvosto-Venäjä pystynyt pitkäksi aikaa tarjoamaan…

Olipa sellainenkin jakso pojan elämässä, että hän joutui viettämään yönsä Pietarin kaduilla.

Voiton kohtalona oli lopulta joutua sotaorvoille tarkoitettuun lastenkotiin; samaan aikaan kun SKP:n johto järjesteli hänen vanhempiensa kuolemantuomioita.

Muuan rautatieläinen Sormunen auttoi pojan (joka oli silloin ehkä 13-vuotias) Suomen puolelle.

Tutustuin noin 20 vuotta sitten Karl Ahoon, Stalinin vainojen uhriin.

Hän asui silloin Oulunkylässä, jossa oppilaideni kanssa kävin häntä haastattelemassa.

Hän tuli vierailemaan myös Hyrylän koulukeskukseen.

Kun soitin hänelle ensimmäisen kerran, oli hän varsin epäluuloinen. Kohta puheluni jälkeen soi myös lukion rehtorin puhelin.

Karl Aho halusi tietää miten luotettava henkilö on se Turpeinen, joka oli juuri soittanut hänelle.

Ilmeisesti rehtori antoi hyvät suositukset.

Mutta aivan sekään ei riittänyt: Karl Aho tenttasi puhelimessa myös suoraan minulta poliittista kantaani.

Vastaukseni ”en kannata mitään puoluetta” oli ainoa mahdollinen oikea vastaus.

Vietettyään täysin syyttömästi 12-13 vuotta Stalinin vankilerien saaristossa, hän oli saanut tarpeekseen kaikesta poliitiikasta.

Lapuan liike oli vainonnut hänen perhettään Suomessa: mutta täystuhon sai aikaan näennäisesti vastakkain ideologia – kommunismi. Kaikki muut perheen jäsenet likvidoitiin.

Ehkä Voitto Ilmari ajatteli samalla tavalla kuin Karl Aho; hiljaisuus (ennen näitä muistelmia) oli hänen valintansa.

23.7. 2022

Seppo Lappalainen: Ihmisen ääni (1978)

Nälkä kasvaa syödessä.

Tai lukiessa Seppo Lappalaista; olenhan juuri lukenut hänen romaaninsa Kapinantekijät.

Jo aamusta, jo ennen perinteistä aamuteetäni, valitsin päivän luku-urakseni Seppo Lappalaisen Ihmisen äänen (1978).

Kun parvekkeen oven avaa, tulee sängylleni, jossa luen, raikas tuulenviri, joka herättelee hellästi päivän askareisiin.

Siinä oli mukava lukea Lappalaisen Ihmisen ääntä.

Tosin tunnustettava on, että varsin vähän sain tänään mitään hyödyllistä tehtyä.

Ajattelin pestä keittiön lattian, mutta en jaksanut.

Mutta onko mikään lukemista tärkeämpää?

Kapinantekijöiden ja Ihmisen ääni-sarjaan kuuluvan puheenvuoron välillä on 13 vuotta.

Ihmisen äänen Seppo Lappalainen eroaa melkoisesti Kapinantekijöiden Seppo Lappalaisesta.

Ihmisen äänestä ei tule enää mieleen Franz Kafka, vaan pikemminkin ehkä Veikko Huovinen.

Lappalainen tarkastelee rauhallisesti maailmanmenoa, ei ota jyrkästi kantaa mihinkään.

Lappalainen kirjoittaa jonkin verran matkoistaankin, mutta pysyttelee yleensä Höytiäisenniemellä, Polvijärven Kinahmon kylässä.

Ennen Höytiäisen laskua Kinahmo oli saari.

Ei Lappalainen ole Pohjois-Karjalan Pentti Linkola, ei hän arvostele järven laskua, mikä lienee kuitenkin Pohjois-Karjalan historian suurin ihmisen aiheuttama alkuperäisen luonnon korjaus.

Lappalaiselle, kuten monelle muullekin kotimaakuntani asukkaalle, talonpoikainen ideologia on ylitse muiden. Se mikä edistää perinteisiä elinkeinoja, on ihmiselle hyväksi.

Järven lasku tuotti lisää viljelykelpoista maata. Ja maatahan talonpoika aina tarvitsee.

Mutta Kinahmo ei ollut sen jälkeen enää saari. Toki sekin saattoi olla monelle kinahmolaiselle hyvä asia.

Saarelta on vaikeampi päästä pois kuin mantereelta.

Toisaalta pitkiin aikoihin ei ollut vielä kunnon maantietä, joten vene lienee ollut Lappalaisen esi-isillä ahkerasti käytössä.

Olen itsekin elänyt Lappalaisen tavoin pienellä tilalla. Minun oli helppo samastua Lappalaisen kuvaamaan polvijärveläiseen elämään.

Ja sitä leppoisaa pohjoiskarjalaisuutta olen tänä kesänä kaivannut. En ole vielä päässyt Ilomantsissa käymään.

Erojakin on.

Luulen että Lappalaisilla elämä oli huomattavasti seesteisempää kuin Putkelan Turpeisilla.

Kaikesta huomaa, että Kinahmossa ei tapahtunut mitään suurempia tragedioita…

Niin, jos ei oteta sotavuosia huomioon.

Lappalainen toteaa, että Kinahmossa aikaa jäsensi sotaa.

Olivat vuodet ennen sotaa; ja vuodet sodan jälkeen.

Isä-Lappalainen selvisi sodasta.

Siitä poika-Lappalainen ei kuitenkaan kerro, minkälaiset jäljet sota oli isään jättänyt.

Pojasta se tuntuu tehneen pasifistin.

En voi olla ihailematta Lappalaisen zeniläistä maailmankuvaa:

”Maailma on semmoinen kuin on, ei niin kuin haluaisimme, ja meidän on aloitettava sen muuttaminen itsestämme.”

22.7. 2022

John Steinbeck: Routakuun aika (2016, 149 s.)

Nobel-kirjailija John Steinbeckin (1902-1968) romaani Routakuun aika on keltaisen kirjaston kirja nro 468.

Jo silloin kun minulla ei ollut varaa ostaa kirjoja, suunnittelin tulevaisuuden kirjaostojani.

Jos minulla olisi varaa, keräisin koko sarjan keltaista kirjastoa.

Kyllähän köyhälläkin saa olla unelmia…

Kun minulla myöhemmin oli varaa, ryhdyin hankkimaan niitä kirjastooni.

Nyt niitä minulla lienee pari sataa. Ja kaikki ovat myynnissä QualityBooksissa, tämäkin kirja.

Yhdessä niistä on Paul Austerin nimmari, sekin on myynnissä.

Onko enää mikään pyhää?

Toisaalta, kirjakauppiaan tulee tietää mitä kansa tahtoo.

Ja aika moni tahtoo näitä Keltaisen kirjaston kirjoja.

Joskus kaukaisuudessa olin hankkimassa tänne radanvarteen pankkilainan avulla mahdollistuvaa kotia.

Järvenpään ns. ”Sähkön alueelta” sellainen olikin tarjolla.

Se oli palanen rivitaloa, hyvällä paikalla.

Minua miellytti tässä potentiaalisessa porvarillisessa idyllissä kaksi asiaa: takapihan hieno terijoen salava ja olohuoneen kirjahyllyt, jotka notkuivat keltaisen kirjaston kirjoista.

Porvarillista elämää vasta aloittelevana tuumin: tuossa minunkin elämälleni tarkoitus.

Täyttää joskus lundiat keltaisen kirjaston kirjoilla.

Ja nyt olen täytellyt niitä kerrostalohuoneistossa, vähemmän arvostetulla alueella.

Ja nyt on jo kiire päästä niistä eroon…

Pentti Haanpää olisi todennut, ja samalla ehkä vähän tavoilleen uskollisena virnuillutkin: ”Onpahan nyt elämälläsi tarkoitusta.”

Onhan niitä Tammen keltaisia kirjoja jonkin verran tullut luettuakin.

Steinbeckejä olen lukenut kuitenkin harvakseltaan.

Viimeisin lukemani Steinbeck, Matkalla Charleyn kanssa, ei ollut edes Tammen keltaisia. Se ei todellisuuspohjaisena koiratarinana olisi sopinutkaan tuon elitistisen sarjan profiiliin.

Se on kuitenkin ainoa Steinbeck, jonka olen QualityBooksista onnistunut myymään.

Se oli mukava kirja. Nautinnollista lomalukemista.

Routakuun aika ei kirjallisesti ole Steinbcekin parhaita. Ehkä siitä syystä se käännettinkin suomeksi ensimmäisen kerran vasta 1989.

Sillä on kuitenkin mielenkiintoinen historia.

Steinbeck julkaisi sen isänmaallisessä hengessä, juuri kun Yhdysvallat oli saatu taas kerran osaksi maailmansotia.

Siihen aikaan koko Amerikka valjastettiin natsisminvastaiseen taisteluun. Talkoisiin osallistuivat niin Walt Disney kuin John Steinbeck.

Jalon kansan parhaat voimat olivat yhteisessä rintamassa.

Routakuun aika kuvaa pikkukaupunkia, joka joutuu miehitetyksi.

Ei vaatinut lukijalta kummoistakaan mielikuvitusta hoksata, että miehittäjät olivat natseja ja miehitetyt natsien vihollisia.

Missään kohtaa romaanissa ei kerrota minkä valtion kimppuun vihollinen olisi hyökännyt.

Mutta mitä ilmeisimmin vihollisen valtaama ja miehittämä pikkukaupunki oli osa Amerikkaa.

Kun Rotakuun aika (The Moon is Dawn) saatiin käännetyksi sopiville eurooppalaisille kielille, siitä tuli propaganda-ase, jonka vaarallisuutta kuvaa se, että Italiassa sen halussapidosta saattoi saada kuolemantuomion.

Nyt tätä romaania voisi levittää ainakin Venäjälle, Valko-Venäjälle ja Kiinaan.

Steinbeckin missio oli osoittaa v. 1942, että väkivaltainen miehitys ei tulisi koskaan onnistumaan.

Romaani ei ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta sen sanoma on edelleen ajankohtainen: diktaattoreilla on aina paskainen loppu.

21.7. 2022

Kari E. Turunen: Ihmisenpojan kiusaukset (2013, 197 s.)

Kari E. Turunen (1948 – 2020 ) oli filosofi, joka liikkui mielellään myös psykologiankin puolella.

Häntä voisi luonnehtia kasvatusfilosofiksi, jota kiinnosti erityisesti ihmisyyteen liittyvät kysymykset.

Lähes aina kun olen nähnyt divarissa Turusen teoksen, olen ostanut sen.

Tämän kirjayksilön löysin Järvenpään kirjaston kierrätyshyllystä, minne sen oli mitä ilmeisimmin laittanut kirjasto itse, koska teoksessa on Järvenpään kirjaston poistoleima.

Taas kerran jouduin ihmettelemään syytä hyväkuntoisen kirjan poistopäätökseen.

Eikö kukaan lainannut tätä kirjaa?

Suomessa on maan kokoonkin nähden hyvin suppea älymystö, joka saa juosta haastattelusta (tai sitten tietovisasta tai vastaavasta) toiseen.

Jos tähän kerhoon ei kuulu, joutuu helposti pimentoon.

Ja seurauksena tästä — lukijat eivät edes osaa etsiä näiden maan hiljaisten teoksia.

Turusella oli tosin Liisa Veenkiven kanssa hieno radio-ohjelma Vuorisaarna filosofin silmin (1998), jota aikanaan seurasin innostuneesti. Mutta nyt se ei ole enää kuunneltavissa. Onneksi tulin nauhoittaneeksi siitä yhden jakson.

Turunen oli varhaistuotannossaan steinerilainen eikä siis edustanut suomalaisen filosofian mainstreamia.

Olihan tosin steinerilainen Reijo Wilenius Jyväskylässä filosofian professorina ja Sven Krohnkin opetti Turussa. He olivat kuitenkin piikkejä analyyttisen filosofian lihassa ja kyllähän varsinkin Helsingin yliopiston filosofian laitoksella heitä pidettiin outoina lintuina suomalaisen filosofian kentällä.

Erik Ahlman, jota voisi ehkä pitää Turusen lähimpänä esikuvana, oli myös innostunut filosofisesta antropologiasta. Hän kuitenkin kuoli jo 1950-luvun alussa.

Tieteen termipankissa määritellään filosofinen antropologia ytimekkäästi:

”Filosofinen antropologia on ihmisyyden ja ihmisen ominaispiirteiden tutkimusta, ja siinä aihetta lähestytään filosofisesta näkökulmasta käsin.”

Minulla on ollut iloa opettaa monia oppiaineita ja olen huomannut juuri filosofisen antropologian lähestymistavan hedelmälliseksi niin filosofian, psykologian, uskonnon, elämänkatsomustiedon kuin uskonnonkin tunneillani.

Ahlmania ja Turusta kiinnosti sama kysymys kuin minuakin: mikä on ihminen?

Ihmisenpojan kiusaukset on niin rikas ja syvällinen teos, että se vaatisi huomattavasti enemmän rivejä kuin pystyn tässä esseessäni käyttämään.

Siksi keskityn vain yhteen Turusen kirjan esseistä — Vuorisaarnan kahdeksan ensimmäistä autuaaksi julistusta.

Turunen aloittaa esseensä:

”Minua on kiinnostanut ennen kaikkea ihmisen kokemuksen tunnistaminen ja tiedostaminen. Jossain vaiheessa innostuin psykodynamiikasta. Oli ehkä sattumaa, että ryhdyin lukemaan Paavalin tekstejä, joihin en ollut aikaisemmin perehtynyt. Yllätyksekseni havaitsin että hänen ihmiskäsityksessään oli jotain hyvin yhteneväistä sen kanssa, mitä olin itse psykodynaamisessa tutkimuksessani löytänyt. Tutkiessani narsistisia voimia huomasin, että Paavalin käsitys on sukua nykyaikaiselle psykodynaamiselle ihmiskuvalle. Psykodynamiikassa ajatellaan, että ihmisessä on psyykkisiä voimia, joista hän ei ole tietoinen. Nämä voimat saattavat määrätä hyvin pitkälle hänen elämästään, elämänkulustaan, kokemuksistaan, ongelmistaan ja kärsimyksistään. Psykodynamiikan ydin ovat narsistiset voimat, jotka saavat yksilön yrittämään kunnostautumista toisten silmissä.”

Turunen innostui ensin Paavalista ja myöhemmin erityisesti Vuorisaarnasta.

Turusen mukaan ihmisessä on kolme narsistista energiaa: pyyde, valta ja ahneus.

Nämä kolme seikkaa määrittelevät ihmisen elämää; ovat hänen valintojensa taustamotiiveinena.

”Paavali oivalsi ihmisessä pyrkimyksiä, jotka ovat häneltä kätkössä ja jotka toimivat vastoin hänen parempaa tahtoansa. Hän näki ihmisen kaksijakoisena: toisaalta meissä on ikään kuin parempi ja tietoisempi tahto ja toisaalta pimeämpi tahto.”

Turunen tunnustaa, että tämä Paavalin oivallus on ”avain”, jonka avulla hän on lähtenyt tulkitsemaan Vuorisaarnaa.

Turusen mukaan ei vain Vuorisaarnassa, vaan koko Uudessa testamentissa on näkyvissä tämä kaksijakoinen todellisuus: ”Ihmisessä on kyseenalaisten yllykkeiden keskus, joka osallistuu kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Toisin sanoen synti on kaikessa toiminnassa mukana.”

Kuin luin tätä kohtaa tänään ilta-auringossa parvekkeellani — hätkähdin.

Eiväthän filosofit käytä sanaa ”synti”; eikö se ole pikemminkin teologien heiniä…

Ehkä tietoisena tästä mahdollisesta reaktiosta, Turunen palaakin ”synnin” etymologisille alkulähteille.

Alkujaan, siis kreikankielisessä Uudessa testamentissa, ”synti” oli hamartia, joka voidaan kääntää myös ”erehdykseksi”, ”harhaksi” tai ”ohilaukaukseksi.”

Suomenkielinen ”synti” ei ole tavoittanut käsitteen alkuperäistä syvyyttä.

Hamartia (”synti”) on Turusen tulkinnassa ” se tekijä, joka tekee meidän elämämme vaikeaksi ja ristiriitaiseksi.”

Hamartia sävyttää ”kaikkea meidän tekemistämme ja vie meitä mukanaan.”

Kyse ei ole siis yksittäisistä teoista (”synneistä”).

Turusen analyysit Vuorisaarnan autuaaksijulistuksista todistivat jo 1998 minulle (kun kuuntelin radiota), että Vuorisaarnaa oli ennen Turusta tulkittu varsin pinnallisesti.

Luettuani tänä iltana Turusen teosta Ihmisenpojan kiusaukset, tulin entistä innostuneemmaksi Vuorisaarnan tarjoamista huikeista ulottuvuuksista; kysehän oli juuri siitä mitä filosofinen antropologia tutkii:

— Mikä on ihminen?

— Mitkä voimat meissä jylläävät?

Otan nyt esimerkiksi Turusen tulkinnan tästä jakeesta: ”Autuaita ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä jumalan.” (Matteus 5:8)

Mitä sitten on ”puhdassydämisyys” ?

Turunen: ”Puhdassydämisyys tarkoittaa sitä, että me onnistumme työntämään sivuun mieltämme ahdistavat ja kiusaavat yllykkeet, jotka sumentavat näköalaamme.”

Helpommin sanottu kuin tehty.

Kukaan meistä kuolevaisista tuskin saavuttaa täydellistä puhdassydämisyyttä, mutta se kannattaa ottaa tavoitteeksi.

Mikä sitten on ”hyvää”, jota pitäisi tavoitella ?

Asia ei ole ollenkaan selvä.

Uuden testamentin mukaan ”paha on kätkeytynyt syvälle ihmisen olemukseen ja ohjailee sieltä tiedottomasti meidän toimintaamme.”

”Meillä on ikäviä ajatuksia ja mielteitä: koston, tuomitsemisen ja arvostelun mielikuvia. Mielemme on arjen keskellä aika tuhruinen.”

Erityisesti pelot ja huolet luonnehtivat elämäämme.

Turunen kysyy: ”Näkisimmekö jumalan, jos sydämemme olisi todella puhdas?”

Mutta onko jumalaa edes olemassa?

Toisaalta.

”Onko usko sinänsä tärkeää.”

Ja Turunen jatkaa: ”Emme ehkä haluakaan puhdassydämisiksi. Se on paradoksi. Me emme halua luopua meissä olevista yllykkeistä, koska maailma lupaa niin paljon.”

Paavalin mukaan ihmisen tulisi tulla pieneksi…

Mutta kuka meistä haluaisi luopua maailman tarjoamista lupauksista?

Kaikkein vakavin este matkalla puhdasydämisyyteen on voittaa ylpeytemme:

”Ylpeys on erittäin syvä yllyke. Ortodoksiset mystikot ajattelevat, että ylpeys on viimeinen synti, joka on voitettva. Se tulee meitä vastaan, kun kaikki muu on selvitetty.”

Mutta ehkä rakkaus toisi meille puhtaan sydämen?

”Ongelma on, että rakkaudeksi kutsuttu sielunilmiö on hyvin hautautunut muun sielunelämän paineiden alle. Me emme kykene aktivoimaan sitä, se on kuin sumun peitossa.”

Mutta on vielä yksi mahdollisuus.

Armo (kharis), joka on käänettävissä myös lahjaksi.

”Saatamme saada lahjana jotain, jos me itse olemme voimattomia oikeamielisyyden tai puhdassydämisyyden tavoittelussa.”

Turunen lisää: meidän täytyy ponnistella myös itse.

Pelkkä mekaaninen usko ei riitä:

”Kysymys on myös tunnistamisesta, tiedostamisesta ja ymmärtämisestä.”

20.7. 2022

Pentti Haanpää: Hota-Leenan poika. Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat (1929, 180 s.)

Pentti Haanpää on suomalaisista kirjailijoista merkinnyt minulle aina eniten, jo lukiovuosista. Ehkä Ilomantsin lukion äidinkielenopetuksellakin oli tähän vaikutusta.

Haanpää on kirjoittanut niin hienoja kirjoja, että niitä ei raaskisi edes lukea. Haluaisi jättää siivuja Haanpäästä pahimpien päivien varalle.

Ja nyt viime päivinä on ollut niitä kohtuullisen pahoja päiviä.

Haanpää taas auttoi.

Ja sinapiksi tämän kirjallisen käristyksen ja gourmeen päälle laitoin vielä vähän Veijo Merta ja Jouko Turkkaa.

Kuuntelin juuri puolisen tuntia heidän keskusteluaan Haanpäästä; sen suurin anti oli kuulla juuri Merta ja Turkkaa; Haanpäästä on ehkä kenenkään vaikea sanoa mitään selkeää. Edes kahden neron, Meren ja Turkan.

Haanpää on Suomen kirjallisuuden historian kummallisin otus. Jätkä, joka oli laajasti lukenut. Mies, joka löntysteli omia pitkospuitaan…

Hota-Leenan pojassa Haanpää yritti epiikkaa, mikä ei ollut hänelle ollenkaan se luontevin tapa kirjoittaa.

Vajaalla kahdella sadalla sivulla hän kuitenkin pystyy kertomaan sen mihin Väinö Linna tarvitsi kolme paksua kirjaa.

Siinä missä Linna luo lineaarista historiankirjoitusta, niin Haanpää pyörittää syklistä tahkoa.

Ei sortovuodet, maailmansodat ja Linnalle niin tärkeä kapinavuosi 1918, paljonkaan muuta Haanpään ihmisten elämää.

Ei Haanpää ole myöskään suomalaisen romaanin valtavirran, psykologisen realismin edustaja.

Tutkin aikanaan Juha Siltalan porukoissa suomalaista kansankirjallisuutta ja eksyin sitten (ehkä ei olisi pitänyt…) pohtimaan koko suomalaisen kirjallisuuden ja ilmaisun suuria linjoja.

Tuosta, ehkä tosiaankin turhasta ja vain aikaani vieneestä tutkimisesta, jäi ehkä sen verran käteen, että luulen nyt ymmärtäväni jollain tasolla ilmaisun ja sille asetettujen rautahäkkien vahvan sidoksen.

Haanpäältä ehkä odotettiin ”kansankirjallisuutta”, kyläsnellmannilaisuutta, pitäytymistä kansallisessa suuressa kertomuksessa, jossa kansalle täytyi kertoa sen identiteetti. Hikoileva graniitti piti saada kuriin.

Tähän völjyyn ei Piippolan mies lähtenyt mukaan. Hänestä tuli kirjallisuuden irtolainen, joka ei noudattanut myöskään toisen merkittävän kansallisen ilmaisuhäkin — proletaarikirjallisuuden — kutsua.

Samoin hän hylkäsi psykorealismin.

Olen kohtuullisen paljon lukenut Haanpään tekstejä, olen jopa kirjoittanut ja ohjannut näytelmän, josta minun täytyy kiittää juuri Haanpäätä.

Vaatimaton aikaansaannokseni Katso suurta suomalaista, Teatterikorkeakoulun ilmaisutaidon opettajille tarkoitetun kurssin lopputyö, perustui Haanpään luomaan hahmoon Iisakki Vähäpuheinen.

Minun on vaikea sijoittaa Haanpäätä mihinkään kirjallisuushistorialliseen lokeroon.

Luin juuri, että Veijo Meri olisi kutsunut Haanpäätä Suomen Bertol Brechtiksi.

Ideologisesti hän tuskin oli Brechtin linjoilla, mutta ehkä siinä, että niin omassa elämässään kuin teksteissäänkin, Haanpää viritteli koko ajan absurdeja näytöksiä, joissa juuri mainitsemani syklisyys, toisto, mutta toisaalta myös onnen ja epäonnen lähes satunnainen vuorottelu ovat läsnä.

Hota-Leenan poikakin on laitettu jauhautumaan tuohon myllyyn.

Mutta miksi asettaa nerokasta kirjailijaa edes tähän tulkintahäkkiin?

Lopultakin Haanpää elää kielessään, ei niinkään juonissa.

Näin hän kertoo Hota-Leenan pojan syntymästä:

”Hänen tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään.”

Onko tämä realismia, naturalismia vai mitä ismiä?

Ei siinä ole edes huumoria.

Onpahan vain täsmällistä ilmaisua, jossa ilmaistaan vain se mikä kaipaa ilmaisua.

19.7. 2022

Iris Uurto: Timanttilakien alla (1938, 129 s.)

Luin äskettäin Valan 30-luvun esseitä enkä voinut olla huomaamatta, että 1930-luvun suomalaisista prosaisteista hän seurasi innostuneimmin juuri Iris Uurron tuotantoa.

Minulle hän on jäänyt vieraaksi, vaikka kirjahyllyyni onkin kertynyt joukko hänen teoksiaan.

Oli siis korkea aika ottaa yksi hänen kirjoistaan lukuohjelmaani.

Katri Vala kehui vuolaasti Tulenkantajat-lehdessä (48/1938) Iris Uurron (1905-1994) pienoisromaania Timanttilakien alla.

Vala kirjoittaa:

”Iris Uurto on tämän hetken kirjailijoistamme se, joka täydellisimmin on irroittunut vallitsevasta, leveästä epiikastamme. Hänen kirjoissaan on enemmän pohdintaa, enemmän polttavaa eetillistä jännittyneisyyttä kuin ainoankaan nykyisen kirjailijamme. Hänen ulottuvaisuutensa ovat syvyys ja korkeus. Timanttilakien alla, tämä suppea, tiivis kirjanen sisältää useampia ajatuksia, enemmän sanottavaa kuin monet ulkonaiselta painavuudeltaan ylivoimaiset opukset. Rakenteellisesti ja sanonnallisesti siinä on harvinaista kirkkautta, se on kuulas ja korkea kuin kristallipikari.”

Kun näitä Valan rivejä lukee, en kaipaa ainoastaan Iris Uurron inkarnaatiota nykykirjallisuuteemme, vaan myös Katri Valan jälleensyntymää kriitikkokuntaamme.

Jos ajan pyörää voisi fiksata mieleisekseen, olisin voinut laittaa itseni paluumuuttajaksi 1920-luvun Ilomantsiin, jolloin Vala toimi kansankoulunopettajana synnyinpitäjässäni.

Ja millainen oli nuori Iris Uurto asuessaan maaniviljelijän tyttärenä Kerimäellä tai myöhemmin aloittelevana kirjailijana Helsingissä?

Meillä olisi ollut paljon yhteisiä jutunaiheita.

Jälkimaailma muistaa Uurron hieman hankalana ihmisenä, jonka mielenterveyskin välillä järkkyi. Oman poikansa (tuleva kirjailija Aku-Kimmo Ripatti) hän antoi muille hoidettavaksi.

Nyt on liian myöhäistä kysyä näitä asioita suoraan kirjailijalta.

Eikä hän varsin epäsosiaalisena ihmisenä olisi edes vastannut kysymyksiini.

Tekstit puhuvat puolestaan.

Timanttilakien alla on tiivis paketti psykologista realismia. Taitavaa kerrontaa, rohkeaa elämänfilosofiaa.

Ja ilman pienintäkään pyrkimystä olla mieliksi 30-luvun porvarilliselle kritiikille!

Uurrolla oli rohkean, jopa ”moraalittoman ”kirjailijan maine; hän ei kaikkia miellyttänyt.

Aikansa estetiikan (ja samalla tekopyhyyden) tulkki, K.S. Laurila, kirjoitti Uurron romaanista Kypsyminen (1935)

” Kun näistä päähenkilöistä ei romaanissa tosiasiallisesti paljastu muuta kuin heidän sairaalloinen viettielämänsä ja keskinäinen kiimailunsa, ei varsinaisesta luonnekuvauksesta ainakaan heihin nähden voi puhua. — Tämä on niin inhottavaa saastaa ja mätää ja samalla niin pöyristyttävää pyhäinpilkkaa, että sitä ei voi kyllin ankarin sanoin tuomita.”

Kirjallisuuslehden joulunumerossa 1935 samasta romaanista kirjoitti legendaarinen Maiju Savutie:

”Sen elämä kulkee ajan yhteiskunnallisen liikunnan eturintamilla, koskettaa siellä täällä kaikkein ratkaisevimpia etappikohtia, tunkeutuu joskus hyvinkin syvälle kuvastaen takahäämöittävää uutta maailmaa.”

30-luvulla oli kirjallisuudessakin kaksi rintamaa:

— V.A. Koskenniemen, K.S. Laurilan ja Eino Railon konservatiivinen Suomi

— Tulenkantajien, Kirjallisuuslehden ja vasemmistoälyn vaihtoehto- Suomi

Uurto ei saanut näytelmiään julki niiden pasifistisuuden vuoksi.

Hänen rohkea proosansa pääsi kuitenkin sensuurista läpi, jopa helpommin kuin Haanpään proosa.

Oliko niin, että Uurron radikalismia ei huomattu?

Ehkä siitä ei välitetty.

Kuten Uurron muutkin romaanit, myös Timanttilakien alla kyseenalaista ydinperheen ympärillä pyörivän porvarillisuuden ja konservatiivisen seksuaalietiikan.

Ehkä siinä on kaikuja myös feministisestä filosofiasta, jo vuosia ennen de Beauvoiria…

Jo lyhyt googlettaminen osoittaa, että kirjallisuudentutkijat ovat löytäneet Iris Uurron.

Toivotaan, että myös lukijat löytävät tämän originellin, omaäänisen kirjailijan.

18.7. 2022

Seppo Lappalainen: Kapinantekijät (1965, 175 s.)

Olen kuluttanut hyvän joukon heinäkuun kalliita tuntejani polvijärveläisen kirjailijan Seppo Lappalaisen romaanin kimpussa.

Kapinantekijät (1965) on humoristinen romaani Mäntsälän kapinasta, joka tapahtui herrojen ja rouvien vuonna 1932.

Olen istunut vuodenpäivät (1994-1995) sota-arkistossa ja tutkinut kirjaani Tapaus Into Auer (Tammi 1995) varten myös Mäntsälän kapinaan liittyviä tapahtumia.

Auer oli valtion palkkaama kapinanvastustaja, kalterijääkäri, majuri ja silloinen Hesarin toimittaja.

Kirjani ei synnyttänyt minkäänlaista keskustelua.

Suurinta huomiota herätti ehkä majuri Auerin homoseksuaalisuus.

Kaivoin kirjani tuohon tietokoneen viereen, kaiken sotkun keskelle; olenhan myös kirjakauppias, joka laittelee päivät pitkät (välillä yötkin) kirjoja netin syövereistä löytyville myyntialustoille.

Päivän kirjakin — Lappalaisen Kapinatekijät — on kirjakaupassani myytävänä muutamalla eurolla. Juuri sen enempää en pyydä omastakaan kirjasta.

Eniten julkisuutta sai kirjani siitä, että Veijo Meri hyödynsi sitä omaan Suomen historiaansa, jonka historiasarjan neljäs osa oli otsikoitu Suurta olla pieni kansa (1996).

Olinhan minä tietenkin vähän tohkeissani tuosta kunniasta (kun Meri oli jostain löytänyt kirjani) ja soitinkin asian tiimoilta kirjailijalle, joka kertoi olevansa varsin kiinnostunut kalterijääkärien historiasta.

Paljon muuta en puhelusta muista.

Tämä oli toinen kerta kun soitin Merelle. Ensimmäinen kerta oli kun kutsuin hänet dekkarikirjallisuutta käsittelevään tapahtumaan Hotelli Helsinkiin.

Ei tullut, vaikka oli luvannut myös Pentti Kirstilälle tulla paikalle.

Lupaus oli annettu Kosmoksen vessassa.

Lainaanpa tässä näitä kolmea kirjaa.

Aloitan ensin omastani (Tapaus Into Auer):

— Kapinan ainoa uhri oli maanviljelijä Matti Jääskeläinen. Kun Jyväskylässä pidettiin laillisuuskokousta, marssi tapahtumapaikalle kaksi suojeluskuntaosastoa kiväärit mukana. Asiasta kiihtynyt Jääskeläinen huudahti: ”Aikoihin on eletty!” ja kaatui sydänkohtauksen saaneena maahan. Jyväskylän lapualaiset olivat kapinan aikaan sotatuulella, sieltä käsin jopa lennettiin Mänsälään.”

Lähteeksi olen laittanut kansallisarkiston (silloisen valtionarkiston) ILP:n arkiston.

ILP oli kokonaiselta nimeltään Isänmaan ja lain puolesta-järjestö. Sitä voisi luonnehtia edistyksellisen porvariston ideologiseksi VPK:ksi, joka koki tärkeimmäksi ideologiseksi palonsammutustyökseen äärioikeiston mahdollisen kapinan tukahduttamisen.

Ja kapinaahan Lapuan liike, Suomen äärioikeiston tunnetuin ryhmittymä, yritti Mäntsälässä lopputalvesta 1932.

Kapinasta vaan ei tahtonut tulla mitään, se kuivui ryyppyreissuksi.

Seuraavaksi lainaan Veijo Meren popularisoitua Suomen historiaa Suurta olla pieni kansa:

”Mäntsälän kapinapäivinä Itsenäisyyden ja lain-puolesta järjestön johto oli Hotelli Tornin huoneessa 310. Puhelimet kuumina se yötä päivää hankki tietoja luotetuilta asiamiehiltä ympäri maata. Tiedot välitettiin valtioneuvoston tiedotuskeskukseen, joka kirjoitti niiden pohjalta tilannekatsauksia hallitukselle. Svinhufvud itse oli muuttanut yleisesikunnan huoneisiin.”

Meren lähteenä on ollut oma kirjani.

Nyt päästän ääneen kirjailija Seppo Lappalaisen:

”Liikkeen johdon keskuudessa oli ollut kahdenlaista ilmaa. Toisten mielestä olisi pitänyt tyytyä pieneen näpsäykseen työväentalossa. Toiset olivat taas sitä mieltä, että rähinä päälle ja selvä peli. Kahden jyrkästi toisistaan eroavan mielipidesuunnan painostus oli kohdistunut häneen. Hän oli ollut kuten ennenkin ankarassa ristitulessa ja taipunut viimein vahvemman, kertaleikkausta vaativan ryhmän edessä. Hän oli taipunut vitkastellen, vastahakoisesti, kaikkia miettien.”

Tässä puhuu kapinapäällikkö Kosola, josta Lappalainen tosin käyttää vain titteliä ”Johtaja”.

Lappalainen ei mainitse lähdettään.

Romaaneihin ei ole tapana laittaa lähdeviitteitä; ehkä pitäisi — tämän olen ennenkin todennut.

Lainasin siis kolmea kirjaa, joista yksi oli omani.

Jo nämä lainaukset osoittavat, että Mäntsälän kapinaan liittyy monta tarinaa.

Into Auerin ja liberaalin porvariston tarina. He pelkäsivät uutta sisällissotaa.

Valtakunnallinen tarina, johon liittyy suuressa roolissa presidentti Svinhufvud. Toisaalta hän ymmärsi kapinallisia, mutta toisaalta myös pelkäsi kapinan seurauksia.

Ja sitten lapuan liikkeen oma narratiivi. Mikä oli esimerkiksi Vihtori Kosolan motiivi kokeilla kepillä jäätä alkutalvesta 1932…

Lainasin Kapinantekijöistä sitä ainoaa kohtaa, jossa kirjailija Lappalainen yrittää päästä kapinan johtajien nahkoihin.

Enemmän kuin kapinan johtajat, kiinnostaa kirjailijaa kuitenkin ne syyt, mitkä saivat tavalliset suojeluskuntalaiset lähtemään Mäntsälään.

Romaanin keskeinen hahmo on vaivaiskodin työnjohtaja, reservinupseeri ja ainakin jonkin sortin lapualainen Kaarlo Heimola.

Hän ottaa völjyynsä neljä vaivaistalon asukkia. Seurueeseen liittyy mukaan myös lapualaishenkinen pappi.

Miesten kapinareissusta tulee absurdi karnevaali.

Ja osittainhan Mäntsälän kapina sitä olikin…

Ja onneksi.

17.7. 2022

Jenny Pajunen: Espanja, sinä nuoruutemme (1976, 161 s.)

Ensiksi.

Jo esteettisesti Gummeruksen julkaisema Jenny Pajusen muistelmateos Espanja, sinä nuoruutemme, on kaunis kirja.

Kansipaperissa ovat vierekkäin Jenny (”Jenkka”) Pajunen (1907-1978) ja Paavo Pajunen (1904-1940).

Mieleeni tulee etsimättä Romeo ja Julia — suomalainen rakkaustarina.

Kahden suomalaisen työläisnuoren love story, joka meni pilalle maailmanpolitiikan, historian sattumanleikin takia.

Jenny ja Paavo kuuluivat 30-luvun vasemmistoälymystöön, jolle kulttuuri (kirjallisuus, teatteri, lausuntakuorot, elokuvat ym.) oli osa elämää, ei vain ”harrastus.”

Raskaan työpäivän jälkeen jaksettiin vielä lähteä Työväen näyttämön harjoituksiin. Kirjoja ja lehtiä luettiin ahkerasti.

Kun Jenny menetti asuntonsa hän sai Jarno Pennaselta luvalla yöpyä Kirjallisuuslehden toimituksessa.

Olen aina arvostanut Kirjallisuuslehteä yhtenä suomalaisen kulttuurilehdistön helmenä.

On helppo heittää ensimmäinen kivi ja sanoa: ”Kaikki tuo vasemmistopropaganda tuotettiin kommunisten ja viime kädessä Neuvostoliiton rahoilla.”

1930-luvun vasemmistoälymystön suurta miestä, Jarno Pennasta, on kuitenkin vaikea pitää dogmaattisena kommunistina.

Varmasti osa Suomen vasemmistosta uskoi kaiken sen mitä neuvostoliittolainen kommunistinen propanda syötti heille, mutta ei tämä koskenut koko vasemmistolaista liikettä.

Molemmat, niin Jenny kuin Paavokin, halusivat lähteä Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolelle. SKP (30-luvulla vielä maan alla) oli kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen, että vain miehet pääsivät tappelemaan Espanjan fasisteja vastaan. Ja olihan ”Jenkka” myös raskaana.

Lopulta Jenkka Pajunen menetti niin lapsensa kuin miehensäkin.

Lapsi kuoli keskosena; miehen tappellessa silloin Francon joukkoja vastaan Espanjassa.

Paavo Pajunen kuoli talvisodan aikaan venäläisen teloituskomppanian edessä. Ennen tuomiotaan alikersantti Pajunen oli mahdollisesti loikannut Neuvostoliiton puolelle (toinen tulkinta: hän oli jäänyt vangiksi).

Kirjassaan Jenny Pajunen ei kuitenkaan ota esille miehensä kuolemaa, josta voi sanoa, että omat koirat purivat.

Paavo oli vakaumuksellinen kommunisti, mutta mm. Tuure Lehen (Terijoen hallituksen poliisiministeri) epäili häntä vakoojaksi.

Niin Lehen kuin Pajunenkin taistelivat Espanjassa: oliko Lehen jo Espanjan sisällissodan aikana epäillyt Pajusen uskoa yhteen ja ainoaan kommunistiseen totuuteen?

Se, että Jenny vaikenee tästä, on itse asiassa teoksen Espanja, sinä nuoruutemme, yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä.

Kun Paavon loikkaus (jos se oli loikkaus?) tuli Valpon tietoon, myös puoliso pidätettiin.

Teos sisältää runsaasti Jennyn ja Paavon kirjeenvaihtoa niiltä vuosilta, jolloin Paavo taisteli Espanjassa.

Kirjeenvaihto tarjoaa ikkunan suomalaisten sotaan tasavaltalaisten riveissä ja sitä on hyödynnetty myös dramatisoidussa dokumentissa Espanjankävijät.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Espanjank%C3%A4vij%C3%A4t

Kun dokumentti esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa huhtikuussa 1918, sen näki peräti 724 000 katsojaa.

Minullakin on ollut mahdollisuus katsoa tuo dokumentti.

Espanjan sisällissotaa voi verrata käynnissä olevaan Ukrainaan sotaan, monessakin suhteessa.

Itse tulkitsen putinismin olevan hyvin lähellä fasisimia.

Suomalaisten suhtautuminen Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla oli kuitenkin aivan jotain muuta kuin nykysuomalaisten suhtautuminen Ukrainan sotaan.

Pajunen lainaa teoksessaan Väinö Tanneria, joka olisi lausunut joskus 30-luvulla, että kommunismi on pahempi asia kuin fasismi.

Suomalaiset demarit olivatkin varsin varovaisia suhteessaan Espanjan sisällissotaan.

Pidettiinkö Espanjan tasavaltalaisarmeijaa kommunistisena?

Kommunismin pelko oli viisauden alku 30-luvun suomalaisessa politiikassa.

Kuuntelin tänään YLE:n elävästä arkistosta joitakin Espanjan sisällissotaan liittyviä tallenteita. Yhdessä niistä väitettiin, että Espanjan sisällissota oli ensimmäinen totaalinen sota.

Espanjassa sodan uhreiksi valikoituivat niin sotilaat kuin siviilitkin.

Samanlaista valikoimatonta sotaa harrastetaan nyt Ukrainassa. Siviilit eivät ole missään turvassa tämän päivän Ukrainassa.

Siviileihin kohdistuvat terroripommitukset olivat sodan arkea niin Espanjassa kuin nyt Ukrainassakin.

Mutta johtuuko se enemmän venäläisten tavasta käydä sotaa kuin siitä, että se olisi fasistien tapa käydä sotaa?

16.7. 2022

Erkki Palolampi: Viimeinen vastaisku (1941, 220 s.)

Erkki Palolammin Kollaa kestää (1940) lienee talvisotakirjallisuuden kestävin teos.

Teos teki minuun vaikutuksen.

Palolampi kirjoittaa lähes yhtä hyvin kuin Haanpää ja osaa kuvata sotaa.

Miten sitten sotaa pitäisi kuvata?

En halua tässä olla fundamentalisti, mutta minusta tärkeintä on olla totuudellinen. Ei tarvita mitään romantisointia tai muuta, joka hämärtää kuvaa siitä mitä on.

Eniten Palolammin teoksissa, niin kuin tässä Kollaa kestää täydennysteoksessa Viimeinen vastaisku , minua häiritsee Finland über alles- ajattelu.

Mutta nyt kun Ukraina taistelee olemassaolostaan tai ylipäänssä suhteutettuna ajatukseen, että pienemällä (niin kuin Suomella ja Ukrainalla) pitäisi olla oikeus omaan puolustussotaansa — pieni itsekeskeisyys saattaa ollaa paikallaan…

Kahdeksan kuukauden armeijan reissuni jälkeen, jolloin oltiin keväässä 1977, olin pesunkestävä pasifisti, joka ei voinut unohtaa sotahullun vänrikin huutoja sotaharjoituksissa — ”maksat oksalle” — ja jälkeenkinpäin ajatteltuna — ”hullu mies”…

Mutta leikkiähän se oli.

Vänrikit haluavat luutnanteiksi ja luutnantit kapteeneiksi. Se on sitä armeijan peliä, jossa päävoittona on olla täysi kenraali.

Maailma on absurdi paikka; tämä kaikki on Sisyfoksen kivenpyöritystä.

Nyt ajattelen toisin.

En ole enää idealistinen pasfisti, vaan realistinen pasifisti.

Erkki Palolammin kirjat Kollaa kestää (1940) ja sen täydennysosa Viimein vastaisku (1941) eivät ole jättäneet minua kylmäksi.

Juuri tässä ja nyt, siviilissä, jossa ei ole muuta pelättävää kuin seitsemän prosentin inflaatio, omat huolet suhteutettuna talvisodan veteraanien huoliin, ovat täysi ympäripyöreä nolla.

Olisinko itse ollut valmis niihin tekoihin, joihin nuoret vänrikit ja sotamiehet olivat valmiita 1939-1940?

Tuskin olisin ollut valmis, jos miettii asiaa tämän kaiken mukavuuden keskeltä.

Olen juuri katsellut televisiota ja nauttinut pikarillisen likööriä.

On niin helppo olla ja ihmetellä maailmanmenoa — osallistumatta siihen…

15.7. 2022

Ensimmäinen Mooseksen kirja. Johdanto Tuomas Nevanlinna (2007, 189 s.)

Pitkästä aikaa luin Raamattua, tosin vain Ensimmäistä Mooseksen kirjaa.

Oppaanani tässä lukemisessa oli filosofi Tuomas Nevanlinna.

Raamattua voi lukea monella tapaa. Sitä voi lukea myös filosofisesti, ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Mutta lukeeko Nevanlinna sitä täysin ilman valmiita tulkintakehikkoja?

Tuskin.

Jo filosofian (oppiaineena) tuottama puhemaailmaa vaikuttaa tulkinnan tapaan.

Nevanlinna tuntuu ajatteleva niin, että etiikka syntyy syntiinlankemuskertomuksen kaksoisnegaatiosta.

Siis kaikki etiikka.

Jumala asettaa kiellon ja tämän kiellon jumalan luomus kieltää.

Lopputuloksena on karkotus paratiisista ja perisynti.

Nevanlinna kirjoittaa: ” Tässä opissa synnistä tulee ihmisen perinnöllinen tunnusmerkki, jonka hän luontojaan perii vanhemmiltaan. Ihminen on syntinen, syyllinen, vaikkei olisi koskaan tehnyt syntiä.”

Ehkä näin…

Mutta miten selität tämän alakoululaiselle uskonnontunnilla?

Tee niin tai näin, teet aina väärinpän.

Paitsi yhdessä tapauksessa: jos luotat jumalalliseen auktoriteettiin, valitset uskon tien ja hyväksyt että ”oma” on synonyymi ”synnille.”

Palkintona on paikka taivaassa.

Kuulostaa jotenkin luterilaiselta dogmatiikalta.

Nevanlinna on löytänyt Augustinuksen suhteen toisinajattelijaksi mm. pelagiolaiset, jotka kysyivät:

”Eikö jokainen ihminen ole samassa tilanteessa kuin Adam? Jos näin on, jokainen yksilö kykenee aloittamaan puhtaalta pöydältä ja valitsemaan pahan sijasta hyvän.”

Moraalifosofia joutuu mielestäni aina ongelmiin, jos se aloittaa analyysinsä normeista eikä arvoista.

Jos lähdemme liikkeelle jumalallista normeista (jotka siis esi-isämme kyseenalaistivat syntiinlankemustarinassa), on lopputuloksena aina sama paradoksi: sinulle on annettu mahdollisuus valita arvosi, mutta jos valitset ne, sinut heitetään sivuun. Raamatun tarinassa vapauden palkkana on karkotus paratiisista ja erinäiset vitsaudet.

Mutta jos tätä vapaata valintaa ei ole, ei edes kannata puhua moraalista…

14.7. 2022

Matti Klinge: Luen ja matkustan. Päiväkirjastani 2000-2001 (2001, 319 s.)

Minulla on joitakin tapoja tyynnytellä itseäni, kun huomaan kyllästyneeni oman aikani pinnallisuuteen.

Tässä niistä kolme:

1. Katsoa taas kerran uudestaan Treme-sarjaa dvd:ltä. Minulla on kaikki tuotantokaudet enkä niistä luovu.

Tremessä New Orleansin asukkaat yrittävät kaikin tavoin selviytyä hurrikaani Katriinan aiheuttamista fyysistä ja henkisistä tuhoista ja traumoista.

New Orleansin Treme-korttelin asukkaat selviävät niistä hyvän musiikin, hyvän ruoan ja hyvien ihmisten avulla.

2. Lukea Jarno Pennasen 1930-luvulla toimittamaa Kirjallisuuslehteä.

Olen onnistunut hankkimaan lehden vuosikertoja divareista.

Sitä jaettiin Helsingissä satamatyöläisillekin…

Kirjallisuuslehti luo ainakin minulle hetkeksi uskoa siihen, että Suomessakin voi harjoittaa tieteitä, taiteita ja vieläpä olla solidaarisia maailman hädälle.

Jos se oli 1930-luvulla mahdollista, eikö se voisi olla mahdollista myös 2020-luvulla?

3. Lukea Matti Klingen päiväkirjoja.

Viime päivinä olen lukenut päiväkirjaa ajalta 1.7. 2000 – 30.6. 2001.

Se on saanut nimekseen Luen ja matkustan.

Pisin lukurupeamani oli eilen/tänään klo 22.00 – 01.00.

Täytyy tunnustaa, että silmät alkoivat jo lumpsimaan kiinni, viimeistään puolenyön aikoihin.

Mutta päätin urheasti hoitaa urakkani loppuun.

On pakko tunnustaa sekin, että jokaista riviä en jaksanut lukea.

Mutta Klingen päiväkirjat ovatkin flanöörin, boheemin nautiskelijan ja kuljeskelijan älyllistä viihdettä. Jokaista sanaa ei tarvitse lukea. Juoni ei siitä kärsi, koska sitä ei ole.

Klinge tarjoilee polkuja sinne ja tänne ja useimmat niistä ovat mielenkiintoisia.

Historian emeritusprofessori Klinge lukee koko ajan ja jos ei lue niin matkustaa tai keskustelee oppineessa seurassa.

Kun perustin nettidivari QB QualityBooksin, ajattelin että se olisi hyvä väylä edustaa lukemisen kulttuuria; tarjota lukemisen iloa muillekin.

Klingen päiväkirjat, ainakin toivon niin, edistänevät myös omalla tavallaan hakeutumista kirjojen pariin. Hänen mielenkiinnon kohteensa ovat lähes rajattomat, kielitaito laaja, yleissivistys käsittämätön.

Olen laskenut, että jos elän satavuotiaaksi ja luen kirjan päivässä, ehdin lukemaan 10 000 kirjaa.

Klinge varmaan (jos hän tämän tekstini lukisi) huomauttaisi minulle: etkö ole jo tähän asti lukenut kirjaa päivässä? Klingelle se olisi vähän.

Veikkaan, että hän itse lukee 2-3 kirjaa päivässä.

Tämän kaiken sähkön, kiireen, kilpailemisen ja muun sähläämisen sotkussa on ainakin yksi viimeinen mohikaani — Matti Klinge — onnistunut pysyttelemään henkisesti vireänä, uteliaana.

Muodit eivät ole häntä tappaneet.

Klingen päiväkirjasta voisin ottaa lukuisia hyviä esimerkkejä ja tarjota niitä moninaisiin tarkoituksiin ja keskustelujen aloituksiin.

Voisin esim. etsiä kohtia, joissa Klinge esittää arvostavia näkemyksiään Urho Kekkosesta.

Ja olisihan niiden esiin nostaminen tervetullutta, juuri nyt kun etsitään syyllisiä ”suomettumiselle” ja Suomen (ainakin entiselle) ”sinisilmäiselle” (oliko se sitä?) idän poliitikalle.

Kekkosen asiamiehenä ja monessa muussakin politiikkaan liittyvässä kysymyksessä Klinge osoittautuu realistiksi ja pragmaatikoksi.

Paradoksi — koska useimmissa kysymyksissä hän on idealisti.

Itsekin pidin, olisikohan ollut juuri Kekkosen satavuotisjuhlan yhteydessä, omassa koulussani hyvin myönteisen päivänavauksen Kekkosesta.

Mutta ei enempää Kekkosesta.

Siirryn tarkastelemaan Klingen päiväkirjamerkintöjä 23.4. 2001.

Klinge aloittaa merkintänsä toteamalla, että Yrjön päivää ei vietetä enää partiolaisten päivänä, vaan kirjan ja ruusun päivänä.

Kohta tämän todettuaan hän kirjoittaa rivejä, joista toivoisi esim. opettajien keskustelevan kehittämisiltapäivissään:

”Pojat ohjataan jo pienestä pitäen yhtäältä urheilun ja pallopelien pariin, toisaalta leikkimään tietokoneella, siis pois kirjojen maailmasta. Kun pojat ovat muutenkin vähemmän verbaalisia, juuri he tarvitsisivat kirjojen ja lukemisen, kunnollisten, pitkien lauseiden ja sanastollisesti virikkeellisen kielen maailmaa, oppiakseen kirjoittamaan, puhumaan ja ajattelemaan muuten kuin katkelmallisesti ja hyvin hyvin lyhytjänteisesti.”

Meillä on Liikkuva lukio, mutta onko meillä lukeva lukio?

13.7. 2022

Robert Louis Stevenson (1850-1894) : Kävelyretkistä (1997, 61 s.)

R.L. Stevenson. Miten paljon olenkaan sinulle velkaa Aarresaarestasi (The Treasure Island, 1883).

Ensimmäinen Aarresaareni oli Nuorten toivekirjaston kappale. Se kannessa lymyili mystinen eläköitynyt merirosvo Long John Silver.

Upeimpia kirjan kansia tällä planeetalla?

Ja missä olet Ex Libris, joka kustansit reilut 50 vuotta sitten klassikkosarjan tyylikkyydellä, joka hakee vertaistaan.

Ex librisin klassikoihin kuului mm. Aarresaari. Vieläpä mestarismies Jukka Kemppisen kääntämänä.

Sama yleisnero on kääntänyt myös Catullusta ja on Suomen johtavia Bach-asiantuntijoita.

Tänä yönä ajattelin lukea Aarresaaren taas uudestaan. Kuinkahan mones kerta.

Valitsen Jukka Kemppisen käännöksen. Saattaa olla, että muita käännöksiä minulla ei edes ole.

Stevensonin pieni kirjanen kävelyn filosofiasta Kävelyretkistä (1997) ei liene yleisesti tunnettu. Se koostuu kolmesta esseestä, jotka ilmestyivät brittiläisissä aikakauslehdissä 1873-1876.

Siis joitakin vuosia ennen Aarresaarta.

Ja ennen Stevensonin Samoan vuosia.

On taidekriitikko (jo tuonilmaisiin siirtyneen) Otso Kantokorven kulttuuriteko, että Stevensonin Kävelyretkistä on tuossa vieressäni, kirjarääpäleenä, todistettavissa olemassa, vieläpä suomeksi käännettynä.

Otson jack-in-the-boxc kustansi kaikkiaan 15 kirjaa. Stevensonin Kävelyretkistä on yksi niistä.

Oma kirjayksilöni on Järvenpään kaupunginkirjaston varsin hyväkuntoinen poistokirja?

Miksi kirja on poistettu?

Eivät kirjastotädit aina tiedä mitä he tekevät aivan liian monille näistä pienimmistä! (vrt. Matt. 25:40) 

Ei se ainakaan paljon tilaa olisi vienyt.

Sitten kirjaan aiheeseen.

Minulle kävely on luontaisin tapa liikkua.

Kävellessä näkee aina enemmän kuin autolla, pyörällä tai esim. junalla liikkuessa.

Olen harrastanut niin maalais- kuin kaupunkikävelyitäkin.

Puhtaassa luonnossa kävely maisemineen on ehkä kokonaisvaltaisempi kokemus.

Toisaalta nykyisin olen Helsinki-kävelyihini liittänyt aina myös divarikierroksen ja hyvä ruoan viineineen. Viimeksi söin kohtuullisen hyvää kampelaa Zinnkellerissä.

Stevensonin esseet huokuvat ennen kaikkea kiirettömyyttä.

Niissä maisemat tulevat ja menevät, ja mitä tavanomaisempia ne ovat, sitä parempi:

”Tälläisen maiseman äärellä tunnistaa itsessään sen mielialan, joka herättää pienen rajallisen sulouden kaipuun. Alati samankaltaisina toistuvat värien ja ääriviivojen yhdistelmät vaikuttavat katsojan siitä miten niiden sopusointu on muodostunut, ja hän pääsee tekemään tuttavuutta luonnon maneerien kanssa.”

Stevenson kävelee mielellään yksin:

”Jotta kävelyretkestä saisi kaiken irti, matkaan pitäisi lähteä yksin. Jos lähdetään joukolla tai vaikka vain kahteen pekkaan, kävelyretkestä ei enää ole jäljellä kuin nimi; siitä on tullut jotakin muuta, se alkaa muistuttaa piknikkiä. Kävelyretkelle tulisi lähteä yksin, koska sen henki ja elämä on vapaus; koska tulisi voida pysähtyä ja jatkaa matkaa ja poiketa milloin millekin polulle sen mukaan, miten mieleen juolahtaa; ja koska on saatava pitää oma vauhtinsa, ei laukta mestarikävelijän rinnalla sen enempää kuin sipsutella tyttölapsen tahtiin.”

Introvertille nämä toteamukset ovat kuin mannaa taivaasta.

Polut odottavat…

12.7. 2022

Mervi Naakka-Korhonen, Maiju Keynäs: Halpa hinta, pitkä mitta. Vienankarjalainen laukkukauppa (1988, 294 s.)

Tänään oli Helsinki-päiväni. Sää suosi. Vieno kesätuuli helli Itämeren rantakaupunkia. Vietin erityisesti aikaa mielikaupunginosassani Kruunuhaassa.

Helsinki-päivät ovat myös junapäiviä, mikä taas merkitsee hyvän junalukemisen etsintää kotikirjastostani.

Tällä kertaa oli hyllyssä tultu käytyä jo hyvissä ajoin ja junalukemisen etsintä ei tuottanut vaikeuksia.

Olen jo jonkin aika kerännyt kareliaa: Karjalasta kertovaa kirjallisuutta.

Mervi Naakka-Korhosen ja Maiju Keynäsin tutkimus vienakarjalaisesta laukkukaupasta on odottanut ainakin 15 vuotta sopivaa lukuhetkeä.

Nyt se oli tullut.

Miksi juuri nyt?

Tuskinpa sille kummempaa selitystä löytyy kuin se, että yritän sivistää itseäni mahdollisimman monipuolisella kirjallisuudella.

Karjalan historia on tietenkin karjalaiselle (joka olen) suorastaan identiteettikysymys.

Vienan Karjalassa olen käynytkin kesällä 2007. Tuo matka on jäänyt osaksi sielunmaisemaani.

Omistan vienalaisen, Taito Malisen Jyskyjärvellä nikkaroiman jokiveneen.

Kun auskultoin Helsingin Norssissa 1997-1998, piti minun kirjoittaa esseentapainen omista pedagogisista aatteistani. Tuskin tehtävänanto juuri tuo oli, jos olen rehellinen, mutta kirjasinpa paperille (ehkäpä pienessä kapinahengessä…), että suuri pedagoginen esikuvani oli vienankarjalainen runonlaulaja Miihkali Perttunen (1815-1899).

Tämä sokea Vienan Homeros hallitsi valtavan määrän katoavaa kansanperinnettä, jota hän välitti kotikylänsä Latvajärven lapsille, jotka kokoontuivat iltaisin kuuntelemaan hänen tarinoitaan.

Kirjoitin (muistaakseni 1998), että opettajan tärkein tehtävä on välittää kulttuuriperintöä.

”Ideaali historianopettaja on tarinankertoja”, väitin silloin. Ja uskon siihen vieläkin — nyt entisenä historianopettajana.

Harvasta asiasta olen eläissäni ollut niin ylpeä kuin luokkani oveen laitetusta lapusta (joka oli tarkoitettu uusien opiskelijoiden infoksi, että tietävät mikä heitä luokassa odottaa): ”Tarinankerrontaa.”

Tähän kohtaan voisin vielä laittaa isänmaallisia rivejä kalevalaisen kulttuurin vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin…

Niin Vienan saloiltahan merkittävä osa Kalevalasta on kerätty; tämän tunnustan ilomantsilaisena, vähättelemättä Simana Sissosen merkitystä kalevalaisten runojen muistajana ja esittäjänä.

Sissola on perustellusti Ilomantsin kulttuurisesti merkittävin paikka.

Mutta mitä kulttuurista ja historiallista merkitystä oli vienalaisten laukkukaupalla?

Mervi Naakka-Korhonen on voinut tukeutua vienalaissukuisen Maiju Keynäsin laajaan tutkimusaineistoon.

Halpa hinta, pitkä mitta on tärkeä kirja jo pelkästään siksi, että siihen on tallennettu valtava määrä vienankarjalaista traditiota.

Teos esittelee tarkasti ja informatiivisesti lähes kaiken mahdollisen itse laukkukaupasta, mutta sen merkitys ei pysähdy siihen.

Se luo samalla elävän kuvan suomalaisten ja vienalaisten keskinäisestä kulttuurivaihdosta.

”Laukkuryssät” kulkivat Suomea laidasta laitaan ja samalla elävöittivät agraarin Suomen harmautta.

Laukkukauppa merkitsi köyhille vienalaiskylille merkittävää elinkeinoa: huomattava osa 14-70 vuotiaista vienalaismiehistä otti syyskyntöjen jälkeen repun selkäänsä ja lähti Suomen puolelle myymään milloin mitäkin tavaraa.

Naiset, lapset ja vanhukset saivat huolehtia jo viljan puinnista, perunoiden nostosta, ehkä kalastuksestakin. Toki lastenhoitokin oli täysin heidän vastuullaan.

Miesten oli pakko lähteä. Oma kotiseutu ei soveltunut maatalouteen, valtio omisti metsät, joten niistäkään ei ollut tuloa.

Ilman rikkaita kalavesiään vienalaiset olisivat kuolleet nälkään.

Jonkin verran laukkukauppaa harrastivat myös Pohjois-Aunuksen miehet, mutta etelämpää, viljavammilta mailta ei ollut samanlaista tarvetta lähteä kaupantekoon kuin karummilta mailta.

Periaatteessa laukkukauppa oli kiellettyä, mutta sitä valvottiin yhtä huonosti kuin pontikankeittoa.

Vaikka virkavalta joskus puuttuikin asiaan, enimmäkseen se hyväksyi kaupustelun.

Tavallinen kansa suorastaan odotti ”laukkuryssiään”.

Halpa hinta, pitkä mitta on hyvä kirjan nimi. Mutta voisipa se olla perustellusti myös Halpa hinta, pitkä matka.

Kaupasta saatu tulo oli varsin vaatimatonta suhteutettuna työn raskauteen. Kun rataverkkoa saatiin rakennettua (varsinkin Oulun rata oli tärkeä), oli liikkuminen ehkä helpompaa.

Mutta kyllä se Vienan perukoilta aina Ahvenanmaalle ja Inkeriinkin asti kulkeminenkin, raskaat kuormat mukana, oli kovaa työtä.

Mutta se työ oli tarpeellista. Monin paikoin laukkuryssän reppu oli se ainoa lähde, josta syrjäseutujen mökkiläiset (ja väliin talollisetkin) saattoivat ostaa kankaita ja muuta taloudessa tarvittavaa.

Nykykielellä laukkukauppiailla oli hyvä ”imago”.

Vienan miehet olivat luotettavia, kohteliaita, siistejä ja keskimäärin raittiita.

Heidän käyntejään odotettiin.

”Reppurit kuuluivat elämään ja aikakauteen. He tulivatkin vuosittaisten matkojensa myötä niin tutuiksi, että heitä pidettiin lähes paikalliseen väestöön kuuluvina.”

Kaupankäynti sujui jopa niin hyvin, että varallisuuttakin saattoi kertyä. Monet reppureista perustivat kauppoja Suomeen ja niistä tuli samalla tukikohtia vielä uraansa aloitteleville laukkukauppiaille.

Vienalaismiehet olivat myös naisten suosiossa. Liittoja solmittiin. Useimmiten heistä tuli kotivävyjä, mutta liikettä oli myös toiseen suuntaan. Vienan Karjala sai geeniperimäänsä suomalaista verta, jota se oli toki saanut jo vuosisatojen ajan muutenkin.

11.7. 2022

Dalia Kuodyté, Rokas Tracevskis: Tuntematon sota. Liettuan neuvostovastainen aseistettu vastarinta vuosina 1944-1953 (2007, 54 s.)

Viimeisin ulkomaanmatkani suuntatui Vilnaan, Liettuan pääkaupunkiin kesällä 2016.

Sitten tuli korona.

Nyt minulla ei ole edes voimassaolevaa passia.

Vilnassa minua kiinnosti kuusi vuotta sitten lähinnä sen juutalainen menneisyys.

Juuri Vilnassa holocaust toteutettiin lähes sataprosenttisesti. Ja kansanmurhaan osallistuivat myös liettualaiset.

Kuodyoten ja Tracevskisin kirja ei mainitse holocaustista yhtään mitään, mutta mitäpä 54 sivulla ehtii kertomaan…

Juuri nyt Liettua vastustaa maailman kaikista valtioista tiukimmin autoritäärisiä hallintoja, myös Kiinaa.

Kun puna-armeija ”vapautti” toisen maailmansodan jälkimainingeissa Liettuan, päättyi yksi sota ja alkoi toinen.

Tämä toinen sota käytiin liettualaisten partisaanien ja Neuvostoliiton välillä.

Sitä kesti yhdeksän vuotta ja se merkitsi Liettualle lähes yhtä suuria menetyksiä kuin talvisota Suomelle.

Suomi sai omasta sodastaan muistoksi ”talvisodan hengen” ja Liettua ehkä nykyisen hengensä, jossa ei anneta piiruakaan periksi valtioterrorismille, mitä Venäjä nykyään edustaa.

Liettuan vapaaehtoisarmeija sai taistella yksin.

Kyyninen suurvaltapolitiikka sai monumentikseen Jaltan sopimuksen helmikuussa 1945, jossa Stalin, Churchill ja Roosevelt käytännössä sopivat Baltian maiden miehityksen.

Länsi oli hiljaa kun Liettuaa tuhottiin.

Kuodyté ja Tracevskis:

”Liettualaisten mahdollisuudet voittoon olivat parhaimmillaankin vähäiset. He kuitenkin yrittivät armottomasti hankaloittaa miehittäjien elämää. Partisaanit häiritsivät neuvostovallan järjestämiä farssinomaisia vaaleja tekemällä iskuja äänestyspaikkoihin ja tuhoamalla vaalilippuja. Sissisodan ensimmäisinä vuosina partisaanit valtasivat äkkirynnäköllä maaseutukaupunkeja ja pitivät niitä vallassaan useita päiviä. He halusivat näin osoittaa, että Liettualla oli vielä voimaa vastustaa miehitysjoukkoja.”

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto kohtasi eniten vastarintaa Länsi-Ukrainassa ja Liettuassa.

Vuoden 1947 tilastoja: Länsi-Ukrainan vastarintaliike teki 1603 sissihyökkäystä miehittäjiä vastaan, Liettuassa päästiin lukuun 1333.

Väkilukuun suhteutettuna liettualaisten vastarinta oli suurinta.

Onko mikään muuttunut, kun eletään vuotta 2022?

10.7. 2022

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään (2007, 201 s.)

Tässä kirjoitan enkä muuta voi.

Mutta ennen kirjoitustani oli lukemiseni.

En kirjoittaisi, jos en lukisi.

Lauantai-iltani ja sunnuntaipäiväni tärkein asiani on ollut lukeminen.

Olen tehnyt muutakin, esimerkiksi pessyt pyykkiä ja käynyt kaupassa.

Mutta ilman lukemista en olisi jaksanut pestä pyykkiä enkä käydä kaupassa.

Kuusivuotiaasta asti lukeminen on ollut osa hengitystäni.

Meinasin laittaa ”terapiaani”; mutta mitä pieni lapsi ymmärtää terapiasta.

Tunnustan: lukeminen on myös terapiaani.

Joskus lukeminen kuitenkin maistuu työnteolta.

Tänään ei maistunut; lukeminen oli yhtä suurta iloa ja siitä kiitokset raumalaiselle (Islannissakin piipahtaneelle) Tapio Koivukarille.

Olen tiennyt jo pitkään Koivukarin maineesta Raumalla. Samanlainen maine lienee Päätalolla Taivalkoskella.

Koivukaria voisi lukea pelkästään nautinnollisena kielikylpynä. Jos Rauma olisi itsenäinen valtio, niin Koivukarin kirjojen tuntemus olisi mielestäni ehdoton vaatimus kansalaisuuden saamiseksi.

Toki Koivukarin lisäksi pitäisi hallita myös Nortamo ja ehkä myös molemmat Koskelat (Unto ja Tauno).

Olen jo vuosia kerännyt Raumaan liittyvää kirjallisuutta, mutta itse kaupungissa en ole vielä päässyt käymään.

Oma Raumani on tähän asti ollut Hjalmar Nortamon Rauma, nyt se on myös Koivukarin Rauma.

Mistä sitten olen eilen ja tänään iloinnut (kaiken innostukseni keskellä meinasi tärkein unohtua) — Koivukarin teoksesta Meren yli, Kiven sisään (2007), joka kertoo raumalaisten kalastajien avunannosta karkotuspäätöksen saaneille inkeriläisille.

”Kiven sisään” romaanin nimessä on viittaus siihen, että oli rikos auttaa inkeriläisiä Pohjanlahden yli Ruotsin rannikolle.

Koivukari ei kaunistele kalastajiensa motiiveja. Kyllä he itsekin hyötyivät siitä, että kuljettivat veneillään inkeriläisiä (jotka olivat vielä neuvostokansalaisia) Suomesta Ruotsiin.

Mutta hyötyivät siitä inkeriläisetkin.

Kaikkiaan noin 4000 inkeriläistä onnistui välttämään pakkokarkotuksen Suomesta Neuvostoliittoon pakenemalla Ruotsiin. Suomeen onnistui jäämään ehkä 5000. Loput 55 000 karkotettiin Neuvostoliittoon.

Valtaosa tästä joukosta oli naisia ja lapsia.

Toivo Flink on tehnyt laajan tutkimuksen inkeriläisten karkotuksista (Kotiin karkotettavaksi, 2010).

Flink:

”Inkerinsuomalaisille oli varattu palautusoperaatiossa häviäjän osa. Se liittyi Neuvostoliiton kansallispolitiikkaan ja samalla siihen rangaistukseen, joka kuului vihollisvaltion kanssa yhetistyössä oleville.”

Noita onnettomia, 55 000 inkeriläistä, odotti matka kohti suurta tuntematonta.

Viisi vuotta sitten tammikuussa tein yhden elämäni merkittävimmistä pyhiinvaelluksista — Aushcwitziin.

Tai oliko se pikemmin vaellus pahuuteen.

Matkalukemiseksi ostin lentokentältä Jari Tervon Matriarkan (2016).

Vaikuttava lukukokemus!

Romaani kertoo inkeriläisten Via Dolorosasta.

Jo lentokoneessa saatoin aloittaa matkani kohti pahuutta…

Palaan vielä Koivukarin romaaniin aiheuttamaan iloon:

Iloa ei tuottanut ainoastaan Koivukarin nerokas kielenkäyttö.

Vai pitäisikö puhua kanssailosta…

Tunsin kanssailoa niiden inkeriläisten kanssa, jotka pääsivät — kiitos raumalaisten kalastajien – vapauteen.

Myötäelin myös surua; menetettyjä koteja, läheisiä…

Myötäelin 55 000 pakkokarkotetun inkeriläisen kohtaloita stalinistisessa diktatuurissa.

Kirjallisuuden taikasauva oli taas toiminut.

9.7. 2022

Leena Krohn: Valeikkuna (2009, 156 s.)

Helle on hieman hellittänyt. On satanut vähän.

Ehkä otollinen hetki viimeinkin tarttua Leena Krohnin kummalliseen proosataiteeseen.

Vai onko se niin kummallista?

Krohnin romaanissa on kaksi komponenttia, jotka fiktiona vaikuttavat oudoilta, mutta todellisuudessa perin tavallisilta.

Useinhan juuri kaunokirjallisuus esittää maailman nimensä mukaan ”kaunosti”; siis kauniimpana kuin se onkaan.

Romaanin päähenkilö on erään sortin filosofi (ehkä opintonsa keskeyttänyt, jäikö logiikan kurssi mahdollisesti suorittamatta?), joka elää kuusi päivää viikossa suolaliuoksessa, joka mahdollistaa kellumisen. Torstaisin hänen kelluntatankkiaan huolletaan, silloin hän käy esim. hammaslääkärissä.

Hän on perustanut filosofisen vastaanoton, jossa käy häntä itseäänkin omituisempia ihmisiä.

Romaanin nimi Valeikkuna on tullut kelluntatankin yläpuolelle asetetusta illuusiomaisemasta.

Kaduilla terrorisoi Harppi-liika, joka sarjamurhaa ihmisiä omalla omituisella logiikallaan.

Eräässä mielessä romaanin kuvaamassa kaupungissa kisailevat keskenään filosofia ja matematiikka.

Mutta onko tämä sittenkin kaunisteltua todellisuutta?

Otetaan esimerkiksi Suomi.

Yli puolimiljoonaa ihmistä ei pääse minkäänlaiseen terapiaan, vaan siirtää masennustaan seuraavaan päivään onnellisuuspillerin avulla.

Jos olisi edes näitä kellunta-altaan filosofeja, jotka saattaisivat olla jopa halvempia kuin pitkän psykoanalyysin läpikäyneet psykiatrit.

Otetaan esimerkiksi Venäjä.

Paikallinen Harppi-liiga ei tarvitse sarjamurhiinsa edes matematiikkaa; tapetaan ohjuksilla kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta.

Romaanissa Harppi-liigaa johtaa Metamaatti, josta tulee väkisinkin mieleen facebookin uusin nimi.

Filosofin tytär Aava ei juuri käy ”muualla” (tarkoittaa reaalimaailmaa), hän viihtyy paremmin Mukamukamaassa.

Kun Krohn kirjoitti romaaniaan ei tämä digitaalinen illuusiomaailma, jossa esim. oppilaani viihtyvät paremmin kuin reaalimaailmassa, ollut vielä arkea.

Nyt se on.

Kuinka moni Mukamukamaan kansalaista jaksaisi lukea Krohnin Valeikkunaa?

Ei kovin moni.

Koska se vaatisi pysähtymistä. Mutta ehkä tämä on liian hyväuskoinen tulkinta.

Onko pääsyyllinen näihin Mukamukamatkoihin kuitenkin se, että mielet vaativat jatkuvaa voitelua?

Ei Orwellkaan nähnyt tarpeeksi pitkälle?

Minulla on ollut tapana kerätä lehtileikkeitä. Avasin tänään yhden lehtileikepussini. Olen kohta muuttamassa pois omasta kelluntatankistani seuraavaan ja pitäisi harventaa omistamieni asioiden määrää.

Tämän leikkeen säästin ja laitoin Valeikkunan sivujen väliin:

Hesarin mielisivujani on tiedepalsta, jossa asiantuntijat vastaavat lasten kysymyksiin.

Nelivuotias Maija kysyy ”Mistä rosvot tulevat”(HS 13.4. 2018)

Hänelle vastaavat kimpassa rikosoikeuden ja kriminologian professori ja lastentarhanopettaja.

”Kun vauva syntyy, hän on aina pieni ja kiltti. Joskus käy niin surullisesti, että vauva ei saa tarpeeksi huolenpitoa, sopivia leluja, kivoja leikkitovereita, vanhempien rakkautta ja neuvoja. Jos lapselle ei anneta kaikkea sitä, mitä hän tarvitsee, hän muuttuu surulliseksi eikä opi leikkimään ja olemaan toisten kanssa oikein. Tämä voi johtaa siihen, että se sama kiltti vauva ottaa aikuisena väksin toiselta ihmisiltä tavaroita ja rahaa tai tekee toiselle ihmiselle pahaa. Lapsen pitää saada kasvaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka neuvovat pienelle lapselle, mikä on oikein ja mikä väärin. Jos lapselle ei tätä kerrota, lapsi voi isompana tehdä vääriä asioita ja vääriä tekoja. Rosvokin voi aikuisena oppia käyttäytymään oikein: pyytää anteeksi ja lopettaa pahan tekemisen. Sitten hän ei enää ole rosvo.”

Näinkö meille opettavat rosvoista professori ja lastentarhanopettaja?

Kun lapsi ei saa tarpeeksi asioita hänestä tulee surullinen ja hän ottaa toisilta.

Näin muuten tekevät myös Harppi-liigan Putin ja Lavrov.

Mutta ”aikuisena” voi oppia tekemään oikein…

Taitavat vankilat olla kuitenkin täytettyinä pikemminkin aikuisilla kuin lapsilla…

Ja entäpäs jos rosvo onkin yhteiskunta?

Krohnin fantasia & scifiromaanin kuvaamassa maailmassa lähes kaikki asiat ovat pielessä.

Mutta en usko, että kirjailijan motiivina on ollut esitellä tätä totaalista vinksallaanoloa.

Krohnin intentiot ovat syvemmällä.

Se pyrkii näyttämään, että filosofien rakastama käsite ”totuus” on varsin suhteellinen.

Mahdollisia maailmoja on useita.

Romaania voi lukea myös moraalifilosofisena kannaottona.

Tiedän, että Leena Krohn on osallistunut moniin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Juuri hän piti julkisuudessa esillä tapausta Teemu Mäki ja kissat.

Kissojen ystävänä (ja muutenkin) en voinut nähdä Teemu Mäen kissantappovideossa mitään muuta kuin julmuutta.

Tarvittiin yksi selväjärkinen kirjailija kertomaan tuokin asia koko kansalle.

Valeikkuna kertoo toki tekijänsä uskomattomasta mielikuvituksesta, mutta se kertoo (ainakin rivien väleissä) myös vahvasta, ihmisiä ja eläimiä puolustavasta etiikasta.

Muuan Maire opettaa romaanimme filosofia:

— Ihmiset luulevat tuntevansa eläimet ja pitävät niitä itsestään selvästi alempiarvoisempina ja tyhmempinä. Sinä olet filosofi ja sinun pitäisi ymmärtää paremmin. Luuletko sinä, että vain ihmisillä on päämääriä ja arvoja? Luuletko sinä, että vain ihminen osaa rakastaa?

8.7. 2022

Katri Vala: Suorasanaista 30-luvulta ja luvusta (1981, 257)

Tämän kirjoitin Katri Valasta Sadan ja yhden vuoden runoissani (18.5. 2020).

” Jotain poikkeuksellista oli ilmiössä Tulenkantajat. Tuskin olen yksin ajatuksissani kun ilmaisen tämän; 1920-luvun Eurooppa tanssi charlestonia, ikävät sotavuodet haluttiin unohtaa niin meillä kuin muuallakin. Etsittiin uutta elämäntapaa, uutta ilmaisua. Suomessa tämä merkitsi kaikkien ovien ja räppänöiden avaamista Eurooppaan. Meillä eturintamassa oli Tulenkantajien ryhmä, joukko tulisieluja.

Yksi heistä oli vuoden 1924 runoilijaksi valitsemani kansakoulunopettaja Katri Vala (oik. Karin Heikel, os. Wadenström). Hän syntyi Muoniossa, vietti ensimmäiset vuotensa Porvoossa, varhaislapsuuden Ilomantsissa, kävi lukion Porvoossa, seminaarin Heinolassa. Sen jälkeen hän oli kansakoulunopettajana eri paikkakunnilla, vuodet 1925-1929 kotipitäjässäni Ilomantsissa.

1944 hän kuoli keuhkotautiin Ruotsissa. Katri Valan muisto elää edelleen Ilomantsissa. Hänen nimeään kantaa kulttuurikeskus. Ilomantsi on syystäkin ylpeä Valasta. Katri Valan tie löytyy sekä Ilomantsista että Espoosta. Katri Valan puisto on Helsingin Sörnäisissä Vilhonvuorella. Marjatanmäen puisto nimettiin runoilija Katri Valan mukaan vuonna 1953. Vala asui vuosina 1931–1933 miehensä Armas Heikelin kanssa puiston lähellä Vilhovuorenkujalla.

Valan uurna on muurattu puiston Hämeentien puoleisen rinteen kivivalliin. Kivivallissa on laatta, jonka suunnittelijana pidetään Tapio Tapiovaaraa.

Laatassa lukee: ”Runoilija Katri Vala 11.X.1901–28.V.1944.”

Syntymäkuukausi on siinä virheellisesti lokakuu, kun sen pitäisi olla syyskuu. Hautajaiset, miten ne on järjestetty, ketkä kantavat arkun tai uurnan, miten nekrologit on kirjoitettu, paljastavat yllättävän paljon ihmisestä.

Mutta vielä enemmän niistä ihmisistä, joilla on täysi valta olla mitä mieltä tahansa tuonilmaisiin siirtyneestä ja kohdella hänen muistoaan juuri niin kuin oikeaksi näkee.”

Kun kirjoitin tätä runoesseetäni koronan keskellä toukokuussa 2020, en huomioinut Valan merkitystä esseistinä.

Tätä vahinkoa yritin korjata 23.5. 2021 Päivän kirjoissani, kun esittelin Valan teoksen Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita (Kansankulttuuri, 1945).

Tämän teoksen olen jo ehtinyt myymään, kuten suurimman osan kotikirjastoni Katri Vala-kokoelmasta.

Toivotaan, että kirjani ovat saaneet hyvän kodin.

Näin kirjoitin reilu vuosi sitten:

”Jotenkin sopii että Katri Valan taistelevat pakinat, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, on painettu Varkaudessa. Tehtaiden ja työläisten kaupungissa. Kaupungissa joka oli 17 kesää kesäkaupunkini.

Merkitystä on myös sillä, että tämä teos on ensimmäinen Kansankulttuurin kustantama teos. Luulenpa että kustantamossa mietittiin tarkoin, mikä teos saisi tämän kunnian.

Esseet on (yhtä lukuunottamatta) julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933 – 1937.

Tulenkantajat ja Kirjallisuuslehti olivat 1930-luvun merkittävimmät kulttuurilehdet.

Olen valinnut tähän satunnaisotannalla Valan lauseita kokoelmasta Henki ja aine:

”Meillä on nämä viisitoista vuotta istuttu niin sanoaksemme pistimillä. Kansamme on ollut kuin vainoamismaniaa poteva talonpitäjä, joka lakkaamatta rakentaa ympärilleen rauta-aitaa, myy taulunsa, myy kirjansa, myy kanteleensa, myy leivän lastensa suista, jotta vain saisi varoja tämän rauta-aidan rakentamiseen.” (esseestä Kantele vai puukko, ilm. Tulenkantajat 34/1933)

”Kun kävin koulua ja kahlailin läpi loputtomia sotatapahtumia historiassa, tulin aina kuin vihreälle keitaalle, kun lomassa kerrottiin jotakin kansojen elintavoista, työstä, tieteestä ja taiteesta. Kuinka usein toivoin silloin, että verinen ja surullinen tarina ihmiskunnan murhaajalahjakkuudesta jäisi vähemmälle osalle ja kerrottaisiin enemmän kaikesta valoisasta, elävästä, mitä ihmiskunta sentään on aikojen kuluessa tehnyt, muuten tulee ihminen omaan sukuunsa nähden liian synkkämieliseksi. ” (esseestä Sankarillisia peruukkeja, ilm. Tulenkantajat 1/1934)

”Kuinka kauhistuneina kertovat sanomalehdet silloin tällöin eräistä sairaista, julmista rikollisista, himomurhaajista. Miltei yksimielisesti vaatii julkinen mielipide kuolemanrangaistusta näille pedoille. Heidän uhriensa lukumäärä nousee kuitenkin korkeintaan kahteenkymmeneen. Mutto onko vaadittu koskaan (paitsi ehkä Venäjällä) edesvastuuseen niitä himomurhaajia, jotka maailmansodassa tuhosivat 12 miljoonaa nuorukaista? ” (esseestä Ihmissuvun barbaarinen kausi, ilm. Tulenkantajat 22/1934).

Katri Vala on tunnetumpi runoilijana kuin esseistinä.

Valan runot ovat edelleenkin lausuntailtojen suosikkeja, mutta myös esseet ovat kestäneet aikaa. ”

Nyt olen pari päivää lukenut Raoul Palmgrenin toimittamaa kokoelmaa Suorasanaista 30-luvulta ja luvusta, johon on koottu lähinnä Valan Tulenkantajat-lehteen kirjoittamia esseitä ja kirja-arvosteluita.

Siinä on paljon samaa kuin heti sodan jälkeen julkaistussa kokoelmassa.

Valan Henki ja aine aloitti 1945 Kansankulttuurin toiminnan kirjankustantamona. Vuonna 1981, kun Suorasanaista ilmestyi, oli Kansankulttuuri jo väistyvä kustantamo. 1984 se lopetti kirjakauppansa ja 1986 sen kustannustoiminta siirtyi Suomi-Neuvostoliíttoseuran SN-kirjoille.

Tuo ajanjakso Valasta Valaan: vuodet 1945 – 1981 voidaan nähdä monella tavalla.

Se oli aikaa Paasikivestä Kekkoseen.

Se oli suomettumisen aikaa.

Ja aikaa, jolloin meillä oli vielä vasemmistolaista kustannustoimintaa.

Meskenvaaran mummolaani tuli Neuvostoliitto-lehti ja Putkelan mummolaan Maailma ja me-lehti.

Molemmat mummolat olivat vahvasti vasemmistolaisia.

(Itse en ole koskaan hankkinut minkään puolueen jäsenkirjaa…)

1930-luvulla, jos ajatteli menestystä työmarkkinoilla ja pysyttäytymistä valtiollisen poliisin mielenkiinnon ulkopuolella, ei kannattanut kannattaa vasemmistoa.

Luettuani taas vuoden tauon jälkeen Valan esseitä, en ole täysin varma oliko Valallakaan jäsenkirjaa. Ehkä sen voisi tarkistaa. Kommunisti hän tuskin oli, vaikka tunsi myös sen suunnan edustajia.

Kun Valan syntymästä tuli kuluneeksi 110 vuotta (14.9.2011) kirjoitti SKP:n Tiedonanantajat juhlan merkeissä mm. näin:

” Katri Vala oli mukana perustamassa Hiilet-yhdistystä ja Neuvostoliiton ystävät -seuraa. Avioliittonsa vuoksi hän joutui välittömästi mukaan poliittiseen elämään. Valan tärkeitä viiteryhmiä olivat Tulenkantajat-lehden ja Kirjallisuuslehden ympärille ryhmittyneet marxilaiset ja vasemmistoliberaalit kirjailijat ja taiteilijat, jotka lähestyivät työväkeä ja joista osa oli läheisissä tekemisissä myös Suomen kommunistisen puolueen kanssa. Koko Kiilan ryhmä syntyi Maiju Savutien mukaan Katri Valan Paluu-kokoelman merkeissä.

Katri Valan nimi oli taantumuksen Toivo Antikaisen pään menoksi puuhaamaa kuolemanrangaistusta vastustaneen joukkoadressin nimien joukossa. Hän kuului komiteaan, joka ylläpiti yhteyttä eri fasisminvastaisten kulttuurijärjestöjen välillä.”

Mutta tuskin hän oli kommunisti.

Runo Pajupilli saattaa paljastaa jotakin Valan ideologiasta:

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallanne aamun maahan.

Olen virran partaalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaaksensa sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta.

Olen lukenut Valan esseitä pari päivää.

Lumoutuneena esseiden vahvasta kielestä, niiden taistelevasta humanismista.

Täytynee tunnustaa, että olen nukkunut huonosti viime aikoina.

Olen ollut väsynyt.

Miettinyt ehkä liikaa asioita.

Seurannut liikaa Ukrainan sotaa…

Miten suuresti tämä meidän pölvästi aikamme tarvitsisi nyt Katri Valaa.

Runoilijaa ja esseistiä.

7.7. 2022

Jaan Kaplinski, Johannes Salminen: Vieläkö Tartossa laulaa satakieli (1990, 166 s.)

Tämä kirja on ollut jo joitakin vuosia hyllyssäni.

Aloitin sen lukemisen Eino Leinon päivänä.

Kaunis proosa voi olla kuin runoa.

Esseet lyriikkaa.

Ajatusten syvyys ei katso kirjoittamisen tapaa.

Annus mirabilis 1989. Elämäni vuosi. Ensimmäisen lapseni synnyinvuosi. Ensimmäinen vuosi, jolloin opetin Tuusulassa. Vuosi, jolloin Berliinin muuri murtui.

Ehkä se oli vielä nuoruuttani; vuosi, johon nyt eläköityneenä minulla on erityinen suhde.

Maailmani muuttui — mutta olisihan se muuttunut ilman minuakin…

Mutta omaa tahkoamme kaikki väännämme. Jokainen vääntää omaansa…

Luin virolaisen Kapliskin ja suomalaisen Salmisen kirjeenvaihtoa vuoden 2022 perspektiivistä.

Se mitä runoilija Kaplinski ja esseisti Salminen kirjoittivat vuosina 1989 ja 1990 Neuvostoliitosta, voisi kirjoittaa nyt Venäjästä.

Kaplinski eli, kuten suurin osa virolaisista, vapauden kevättä 1989. Parin vuoden päästä unelma toteutui.

On ilo lukea tekstejä kirjoittajilta, jotka ovat lukeneet kirjoja — laidasta laitaan. Maailma käy pieneksi heidän käsittelyssään.

Heti kirjan alussa, Jaan Kaplinsi, lataa rivejä, joita olen nyt miettinyt pari päivää putkeen:

— Tämä Baltian ja Viron arkipäivä on tehnyt minusta vakavammin toisinajattelevan kuin ehkä muutoin olisin.Se on opettanut minua tietoisesti halveksimaan epäjumalia nimeltään ”Historia”, ”Valtio”, ”Edistys”, ”Kehitys”, ”Läntinen sivistys”, ”Kristinusko”, ”Sosialismi” ja mitä niitä vielä onkaan. Niiden nimissä on aina tuhotty sitä, mikä on suurvaltojen, suuryhtiöiden ja suurkirkkojen johtajien mielestä vanhentunutta, epätarkoituksenmukaista, vihamielistä, kerettiläistä.”

Kaplinski tunnustaa nuorempana olleensa radikaali maailmanparantaja.

Kuulosta tutulta.

Niin olin minäkin. Jossain määrin nytkin…

Kaplinsi jatkaa:

”Enää minä en usko radikaaliin maailmanparannukseen. En kai liioin vallankumoukseen tai vastavallankumoukseen. Vallankumouksen toimeenpano, suuren valtion perustaminen, suuren sodan voittaminen — kaikki ne ovat kuin poikamaisia kujeita. Eiköhän monikin nuorimies haluaisi rynnistää panssarivaunulla metsän läpi. Mutta se joka metsän tuntee ja tietää kasvit, linnunpesät ja eläinten suojakolot, se ei haluaisi lainkaan jyristellä metsässä vaan kulkea vain hiljaa ollakseen häiritsemättä metsää. Ollakseen tuhoamatta akatemiaa.”

Mitä Virossa itse asiassa tapahtui Kaplinskin ja Salmisen kirjeenvaihdon aikana?

Oliko se ”poikamainen kuje”, oliko se ”vallankumous” vai ”jyristelyä metsässä?”

Vai oliko se ihmisketju?

Viroksi Balti kett.

Latviaksi Baltijas ceļš.

Liettuaksi Baltijos kelias.

600 kilometriä pitkä ihmisketju 23.8. 1989. Baltian maiden itsenäisyyden puolesta.

Vai saatiinko itsenäisyys laulamalla?

Baltian mailla oli varmaan samanlaista onnea kuin Suomella loppuvuodesta 1917.

”Historia” (kaikkihan periaatteessa muutuu hetkessä historiaksi), joka yleensä on armoton, säröili.

1917.

1989.

Baltian maat käyttivät tätä historiallista säröä hyväkseen.

Niin kuin Suomikin. Aikanaan.

Sitä käytti hyväkseen myös Ukraina, joka itsenäistyi Viron tavoin 1991.

Neuvostoliitto hajosi virallisesti 25.12. 1991.

Ukrainan menetystä Venäjä ei ilmeisesti koskaan täysin hyväksynyt. Nyt tätä velkaa historialle maksetaan.

Salmisen ja Kaplinskin kirja sai minut ajattelemaan juuri näitä historian himmeleitä.

Miksi juuri tiettyinä aikoina tapahtuu tiettyjä asioita?

Miksi juuri vuonna 1989 Berliinin muuri murtui?

Mikä mahdollisti Baltian maiden vapauden juuri noina kummallisina vuosina

1989 – 1991?

Samaan aikaan minusta tuli isä ja opettaja.

Jo elokuussa 1989 pohdin yhdessä oppilaideni kanssa — mikä pojalle nimeksi.

Ehkä jo ennen pojan syntymää.

Minulla oli upeita oppilaita Hyrylän yläasteella ja ehkä juuri siksi minusta leipoitui opettaja.

Ihmeellisiä vuosia.

6.7. 2022

Viljo Tuomela: Punainen pursi (1927)

Tällä viikolla vietetään Juuan Ahmovaarassa Viljo Tuomelan (1895-1977) aikanaan asuttamalla mökillä soitannollista viikkoa.

Juuka-seura on pitänyt muutenkin hyvin esillä kotiseuturunoilijansa muistoa.

Oman Punaisen purteni on julkaissut juuri Juuka-Seura (1972). Mystinen Merkur-kustantamo julkaisi kokoelman ensimmäisen kerran jo 1927.

1920-luvulla elettiin jonkinlaista suomalaisen runouden uudistumisen aikaa. Toisaalta, ruotsinkieliset, kuten Södegran ja Diktonius, ehtivät tässäkin asiassa ennen suomenkielisiä.

Tosin vähemmän tunnetuista suomalaisista runoilijoista Iivo Härkönen, Huugo Jalkanen ja Viljo Kojo olivat jo 1910-luvulla ehtineet kokeilla vapaamittaista runoa.

Viljo Tuomela kirjoitti elinaikanaan noin 10 000 runoa. Tarkkaa lukua on mahdotonta tietää. Hän oli oikealtaan nimeltään Matti Hyttinen, runoilijanimiä oli useitakin. Viljo Tuomelan nimellä hän kirjoitti ehkä suurimman osan tuotantoaan.

Tuomela tuskin piti itseään edes ”runoilijana”. Hän oli itseoppinut kirjailija eikä edes välittänyt runouden muodeista.

Nyt, kun eletään vuotta 2022, runoilijuudesta on tullut status-kysymys. Sinun on kirjoitettava tietenkin mitattomasti, mutta juuri oikealla tavalla mitattomasti.

Esimerkiksi omat ”runoni” eivät todennäköisesti ylittäisi julkaisukynnystä, koska ne eivät edustane modernin runon mainstreamia.

Esitin aikanaan Runojameissa joitakin omia runojani; viimeksi uskaltauduin tuohon riskialttiiseen puuhaan muutama vuosi sitten Ilomantsissa.

Katri Vala-kulttuurikeskuksessa esitin mitattomia runoja, Turpeilan aitassa taas vahvasti mitallista kertovaa runoa.

Viljo Tuomelan olisin voinut kutsua Ilomantsiinkin. Mutta olisiko hän saanut aplodeita Kallio-Kuninkalan Runojameissa, joissa esillä oli mitaton nykyrunous?

Halosenniemessä, Heikki Turusen seurassa, Viljo Tuomela olisi varmasti viihtynyt.

Olihan Turusella ja Tuomelalla yhteinen julkaisualustakin, Karjalan Maa-sanomalehti, joka valitettavasti ei enää ilmesty.

Olen tutkinut jonkin verran talonpoikaisrunoutta. Pohjois-Karjalassa, Viljo Tuomelan kotimaakunnassa, runous kuului elävään kyläkulttuuriin.

Ehkä vielä 1950-luvulla.

Nyt runoutta kuulee sitä varten järjestetyissä tapahtumissa ja mahdollisesti vielä ”juhlarunoina” . Mutta tuskinpa koulujen perustajaisissa, joissa niitä ennen kuultiin. Pohjois-Karjalan kouluverkosto on supistunut minimiin. On vain lakkauttajaisia.

Runoutta muistetaan todennäköisimmin Eino Leinon päivänä. Siis tänään.

Heinäkuun 7. päivä.

Onhan se parempi kuin ei mitään.

Edes silloin.

Mutta on runokulttuurimme köyhtynyt. Ei riitä, että karjalaisissa perinnejuhlissa soitetaan kannelta ja lauletaan kalevalaisia lauluja, välillä itketäänkin.

Toki arvostan sitä, että kalevalaista kulttuuria pidetään hengissä.

Valitsin muutaman säkeen Viljo Tuomelan runosta Laulu kauniista myllärin tyttärestä ilahduttamaan Eino Leinon päivääni, jota on vielä kuusi minuuttia jäljellä:

Kaunis ja tyyni on kesäyö

ja viileä virran juoksu.

Myllärin Hildan hymy on

kuin kevättuomen tuoksu.

5.7. 2022

Felix Salten: Uusia uurtajia vanhassa maailmassa. Matkalla Palestiiinassa (2016, 226 s.)

Juutalainen kulttuuri on kiehtonut minua aina.

Palestiinaan asti en ole vielä päässyt, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa.

Olen lähes varma siitä, että minussa on juutalaista verta; seitsemän vuotta sitten vietin illan Krakovan juutalaiskaupunginosassa, Kaziermizissa. Tunsin olevani kotonani.

Sama tunne on minulla ollut kuunnellessani klezmer-musiikkia.

Felix Salten on tunnettu lähinnä Bambi-kirjastaan (Bambi: Eine Lebensgeschichte aus dem Walde ,1923). Harvat ovat lukeneet kirjaa (en minäkään ole), mutta se lienee tunnetuimpia Walt Disneyn elokuvia.

Saltenia voisi luonnehtia sekulaariksi juutalaiseksi, joka arvostaa juutalaista kulttuuria. Omia juuriaan.

Uusia uurtajia vanhassa maassa kertoo hänen matkastaan Palestiinaan neitseellisellä 1920-luvulla, kun ei vielä ollut Israelin valtiota.

Salten raportoi lähinnä juutalaisten mielialoja, Palestiinan arabiväestö jää taustalle.

Itse en samaista Israelin valtiota ja juutalaisuutta. Ne ihmisoikeusrikkomukset, joihin Israelin valtio on syyllistynyt, eivät mielestäni kuulu sen enempää etniseen kuin uskonnolliseenkaan juutalaisuuteen.

Ymmärrän hyvin pitkään diasporassa eläneiden juutalaisten kaipuun myyttiseen luvattuun maahansa. Olihan se eräänlainen lupaus siitä, että olisi paikka, jossa ei olisi juutalaisvihaa, ei pogromeja, vaan mahdollisuus elää turvallista elämää.

Saltenin teoksen XXIV luku kertoo Safadin ylängön siirokunnasta. Tämä kirjan luku on kuin itkuvirsi Venäjän pogromeista, joista kerrotaan aivan liian vähän.

Siellä missä jo voi aavistaa ”Hermonin lumihuippuisen huipun kajastavan usvan keskeltä ja alhaalla syvyydessä nähdä Semachontisjärven sinisen pinnan”  — siellä Salten näki puolikasvuisten juutalaislasten ”ylhäällä yksinään kyntämässä, kylvämässä, uurastamassa.”

Salten kirjoittaa näistä lapsista:

 — Vastavallankumouksellisten kenraalien ja heidän joukkojensa ”voittoisa” eteneminen kulki Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Odessan seuduilla näiden lasten yli. Maailma ei tiedä ilkitöitä, joita tsaarille uskolliset sotilaat ja sankarilliset upseerit siellä juutalaisille tekivät; tai sodan julmuuksien näännyttämä maailma ei halunnut näistä konnantöistä olla tietääkseenkään. Mutta kaikista nykyajan kauhuista ja raakuuksista ne olivat kauheimpia ja raaimpia. Laupiaimpiin kuului se, kun poloiset juutalaiset kaivoivat itse hautansa, asettuivat niihin elävinä ja sitten heidät peitettiin elävältä. Rikkaat isät, jotka olivat piilottaneet kultansa, luovuttivat kaiken, jotta heidän poikansa ammuttiin saman tien heidän silmiensä edessä eikä vasta pitkän kidutuksen päätteeksi. Sitten nuo isät, koska heillä ei ollut enää varaa maksaa vapauttavasta luodista, saivat kuolla hitaan kidutuskuoleman. Sittemmin näitä lapsia löydettiin hävitetyiltä paikkakunnilta villiytyneinä, nälkiintyneinä ja järkytyksestä puolittain mielettöminä. Kauhukokemukset pitivät heitä vielä täällä Palestiinassakin niin kourissaan, että pelko purkautui ilmoille, että he alkoivat huutaa kovaa, kun joku lähestyi, lankesivat polvilleen ja kerjäsivät kädet ristissä: ”Tappakaa heti  — ei rääkkäämällä!”

Kuulostanee varsin tutulta. Kevät ja kuluva kesä Ukrainassa 2022.

4.7. 2022

Kristinusko ja moraali. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuussseuran vuosikirja 1994. Toim. Petri Järveläinen (1994, 111 s.)

Valitsin teoksesta Kristinusko ja moraali vain yhden artikkelin, Jaana Hallamaan (myös teoksen itsensä kannalta keskeisen) puheenvuoron Kristillinen etiikka — jotakin erityistä?

Artikkelissaan Hallamaa yrittää löytää kristillistä etiikkaa paavillisesta kietokirjeestä Veritas splendor (1993) ja kenttäpiispa Jorma Laulajan käsikirjoituksesta luterilaisesta etiikasta (ilmestyi nimellä Elämän oikea ja väärä: eettiset valinnat tänään, 1994).

Ortodoksisen kirkon etiikan lähteeksi olen valinnut Johannes Seppälän teoksen Puupalasta jumalan kuvaksi (1990).

Lopuksi esittelen tuoreen Aamun Koitto-lehden (3/2022) jutun Heikompia saa puolustaa, jossa Seppo Simola haastattelee luterilaisen kirkon kenttäpiispaa Pekka Särkiötä ja ortodoksista sotilaspastori Mikko Sidoroffia, joka on myös Ortodoksisen seminaarin johtaja.

Siinäpä puuhaa kesähelteellä…

Nuoruudessani näihin aikoihin heinätykset olivat hyvässä vauhdissa. Ei ollut puhettakaan siitä, että olisi joutanut pohtimaan kristillistä etiikkaa.

Ja vielä arkena.

Ja todennäköisesti tätä ei edes kukaan lue, koska lopetin esseideni mainostuksen facebookissa.

Ihmisillä on varmaankin parempaakin tekemistä. Kuin lukea näitä…

Aihe on kuitenkin tärkeä, koska arvioni mukaan huomattava osa tämän planeetan asukeista yrittää elämässään tavalla tai toisella noudattaa (kristillistä+) etiikkaa.

Mitä se sitten on?

Itse opetin vuosikausia, silloin aikanaan, peräti pakollista, uskonnollisen etiikan kurssia koodinimellä UE3.

Nyt sen on korvannut pakollinen filosofisen etiikan kurssi FI2.

Filosofian opettajat hyppäsivät riemusta kattoon, kun muutos tapahtui.

Uskonnon lehtorit taas eivät, jos eivät olleet myös filosofian opettajia kuten minä.

Itse pidin molempien kurssien opettamisesta, vaikka UE3 oli opetussuunnitelmaaltaan huomattavasti maanläheisempi.

Filosofeillahan on tunnetusti taipumusta tehdä asiat vaikeammaksi kuin ne ovatkaan.

Kristinusko ja moraali -teos ei ole pahimmasta päästä tässä asioiden vaikeuttamisessa. Esimerkiksi sosiaalietiikan professori Hallamaa syyllistyy vain kerran käyttämään mielestäni lähes turhaa käsitettä.

Supererogatiivinen!

Varsinainen supertähti turhien käsitteiden joukossa.

Käsite tulee latinan sanasta supererogatio ja tarkoittaa ”maksaa ylimääräistä.”

Sen filosofit ovat itse asiassa lainanneet katolisesta teologiasta. Sillä tarkoitetaan kaikkia niitä tekoja, joita jumala ei vaadi, mutta joita pidetään suotavina. Yksi niistä voisi olla hyväntekeväisyys.

Miksi tätä tekoa ei voisi kutsua ”suositeltavaksi teoksi.”

Olisihan se samalla neutraalimpi käsite, ilman sidosta katoliseen etiikkaan.

Olen tässä jo mennyt tapahtumien edelle. Mihin Hallamaa itse asiassa tuota käsitemörköään tarvitsi?

Hän tarvitsisi sitä mielestäni varsin kyseenalaiseen yritykseen selittää, mitä etiikka on.

Hän ei muistaakseni käytä kertaakaan käsitettä arvo, josta omat etiikan esitykseni lähes aina lähtevät liikkeelle.

Hallamaan etiikka (ainakin tässä artikkelissa) koostuu normeista, faktoista ja taustaoletuksista.

Normit voivat olla negatiivisia kieltoja tai positiivisia kehotuksia. Hallamaan mielestä ”negatiiviset normit ovat moraalin kannalta ensisijaisia.”

Hallamaa jatkaa:

”Kaikissa ihmisyhteisöissä on muodoltaan kielteinen moraalinormisto, joka säätelee ainakin elämän riistämistä, omaisuuden hallussapitoa, lupausinstituutiota ja seksuaalisuuden toteuttamista.”

Kristittyjen ei tarvitse mennä tämän asian ymmärtämiseksi merta edemmäs kalaan: onhan meillä ne Kymmenen käskyä. Esim. ”Älä tapa.”

Positiiviset normit ovat taas käsitemörkökielellä supererogatiivisia.

Vertaillessaan negatiivisia ja positiivisia normeja, Hallamaa päätyy varsin mielenkiintoiseen tilastolliseen johtopäätökseen:

”Negatiivisia kieltoja on aina rajallinen, pieni määrä, kun taas positiivisten normien luku on rajaton: hyvän tekemisen tapojahan on määrättömästi.”

Hallamaa kirjoittaa faktoista yllättävän vähän.

Ehkä olisi riittänyt vieläkin vähempi. Yksi lause: kaikki asiat eivät kuulu etiikan piiriin.

Kolmas etiikan aspekti liittyy Hallamaalla eettisiin taustaoletuksiin.

”Eettisillä taustaoletuksilla tarkoitan tapaa, jolla moraalin luonne, sen justifioiminen sekä sen liittyminen laajempaan maailman- tai elämänkatsomukseen ymmärretään.”

Taustaoletukset auttavat mm. vastaamaan kysymykseen: miksi olla moraalinen?

Kristillisen etiikan näkökulmasta tämä viimeinen aspekti onkin jo äärimmäisen kiinnostava. Esimerkiksi voisimme kysyä (kuten Hallamaa). ”Kuinka dogmatiikka ja etiikka ovat sidoksissa keskenään.”

Siis!

Onko kristillisellä etiikalla mitään tarjottavanaan. Riittäisikö etiikan yleissivistykseksi pelkästään perehtyminen filosofiseen etiikkaan?

Näinhän lukioissamme on käynyt: uskonnollinen etiikka vaihdettiin filosofiseen etiikkaan.

Hallamaa, ja se filosofille suotakoon, tarkastelee kriittisesti paavillista kierokirjettä Veritas splendor.

Kiertokirje paljastuu kehotukseksi uskoa myös eettisissä kysymyksissä paavillista auktoriteettia.

”Kärjistäen voidaan sanoa, että kuuliaisuusvaatimuksen saaman aseman vuoksi moraalisten ratkaisujen perusteleminen ei ole tarpeenkaan: kun paavi on sanonut, mikä on oikein, muille riittää, että he tottelevat.”

Itsekin nyt kärjistän: paavillinen moraalimonopoli johtaa siihen, että koko moraalin käsite menettää merkityksensä katolisessa teologiassa.

Jos yksilöltä viedään mahdollisuus omaan ajatteluun moraalikysymyksissä, jää jäljelle vain dogmatiikkaa.

Kenttäpiispa Jorma Laulajan luterilaista etiikkaa Hallamaa tulkitsee näin:

”Siinä ei oleteta, että kirkolla olisi erityistä moraaliauktoriteettia pelkästään sen perusteella, että se on kirkko. Kirkon haltuun on uskottu tehtävä saarnata Jumalan tahtoa, mutta tämä saarna kohdistuu yhtä hyvin kirkkoon itseensä kuin kaikkiin muihinkin.”

Kirkkokin voi siis erehtyä.

Lisäksi luterilainen etiikka antaa mahdollisuuden jonkinasteiseen moraaliseen autonomiaan, sitähän ei katolinen kirkko haluaisi (Hallamaan mielestä) antaa.

Johannes Seppälän teos Puupalasta jumalan kuvaksi (1990) tutustuttaa lukijansa ortodoksisen uskon perusteisiin.

On mielenkiintoista havaita, että Seppälä ei ole tarjonnut ortodoksiselle etiikalle edes omaa lukua kirjastaan.

Hänen eettiset pohdintansa ovat kuitenkin löydettävissä teoksen luvusta Kanoneista ja niitten luonteesta.

Hallamaan tulkinta katolisesta etiikasta ja Seppälän tulkinta ortodoksisesta etiikasta muistuttavat suuresti toisiaan.

Seppälä toteaa, että ortodoksisessa kirkossa etiikka on alistettu dogmatiikalle.

Kaikessa (siis ortodoksisen tulkinnan mukaan) vallitsee periaate:

”Oikea usko — oikea elämä.”

”Se, joka uskoo oikein, elää (tai ainakin pyrkii elämään) oikein, ja kääntäen, se joka elää oikein, oletettavasti myös uskoo oikein.”

Seppälän tulkinta vaikuttaa ehkä liiankin selvältä: pölkyt poikki ja pinoon!

Onneksi Seppälä lieventää näkemystään ja saldoksi jääkin yllättävän liberaali näkemys. Riittää, että ihminen tekee parhaansa, koska muuhun hän ei pysty.

Eikä mikään kuitenkaan ole koskaan tarpeeksi. Vain Kristus on tehnyt tarpeeksi: ”Kaikki muut ovat velkaa, ovatpa tehneet kuinka paljon hyvänsä. Siitä syystä myöskin on mahdollista, että voidaan pitää pyhänä sellaistakin ihmistä, joka ei ulkonaisesti ottaen ole tehnyt mitään muuta kuin katunut, niin kuin ryöväri ristillä, viime hetkellä.”

Aina on joka tapauksessa pyrittävä parempaan.

Olen ortodoksi. Ja ehkä pysynkin ortodoksina, jos sen ”etiikka” on näin käytännöllistä.

Aamun Koitto-lehdessä (3/2022) pohditaan luterilaisen ja ortodoksisen kirkon suhdetta sotimiseen.

Näin asiaa kommentoi luterilainen kenttäpiispa Pekka Särkiö:

— Sodassa vastakkain ovat suurempi paha ja pienempi paha. Puolustussota oman maan alueella ja heikompien puolustaminen on oikeutettu syy tarttua aseeseen. Tavoitteena on rauhan palauttaminen.

Särkiö jatkaa:

— Syntiin langenneessa maailmassa kristitty voi joutua tilanteeseen, jossa hänen on puolustauduttava.

Mikko Sidoroff, Suomen ortdoksisen kirkon johtava sotilaspastori taas toteaa:

— Me ortodoksit emme tunne oikeutetun sodan käsitettä, mutta heikompia on lupa puolustaa.

— Sotilas ja poliisi ovat kunniallisia ammatteja, vaikka tehtävissä ei aina voida välttää väkivaltaa. Heidän tehtävänään on olla oikeuden puolella.

— Sotatilanteessa me sotilaspapit huolehtisimme ihmisistä, jotka ovat joutuneet sekä kohtaamaan väkivaltaa että käyttämään sotä.

Mutta jos ortodoksi joutuu sodassa surmaamaan toisen ihmisen, toimitaan näin:

— Silloin ortodoksin on syytä pitää katumusaika ja erota ehtoollisyhteydestä tietyksi ajaksi.

Ortodoksipappi voi siunata sotaan lähtevän sotilaan, mutta ei aseita.

Sidoroff toteaa: ” Siunaaminen on hyväksi sanomista. Aseet eivät tuota siunausta.”

Juuri nyt nämä sotaan ja rauhaan liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia.

Juuri nyt ja toisaalta — taas kerran.

En ole varma siitä, että tarvitsemmeko me erillistä kristillistä etiikkaa.

Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että ihmisyyteen kuuluu eettisten kysymysten vakava pohtiminen.

Tekeekö se meidät paremmiksi ihmisiksi on jo eri kysymys.

Tässä syntiin langenneessä maailmassa.

3.7. 2022

Elina Grundström: Malminetsijät (2016, 283 s.)

Omasta kirjahyllystäni löytyy useita Elina Grundströmin kirjoja. Olin jonkin aikaa myös Vihreä Lanka-lehden tilaaja hänen päätoimittajakaudellaan. Hyvin toimitettu lehti.

Malminetsijät-teos kiinnosti myös paluuna omaan nuoruuteeni. Lähetin itsekin malminäytteitä tutkittavaksi Geologiseen tutkimuslaitokseen. Oli ilo saada paluupostissa asiantuntijoiden tekemien analyysien tulokset.

Mitään kaivoksia ei löytöjeni pohjalta kuitenkaan perustettu.

Ehkä hyvä niin.

Vaikka kotiseutuni Ilomantsi nykyisin ehkä jossain määrin hyötyykin Pampalon kultakaivoksestaan, on vaakakupissa aina se toinenkin puoli: luonto arvoineen.

Malminetsijät kertoo sujuvalla suomen kielellä kahden australialaisen malminetsijän, Mark Saxonin ja Michael Hudsonin tarinan. Merkittäviin sivurooleihin pääsevät teoksessa myös geologi Erkki Vanhanen ja ehkä maailman onnekkaimpana pidetty maliminetsijälegenda Jim Coppard.

Grundström on toiminut mm. journalistiikan professorina Tampeeen yliopistossa 2013-2014. Hän lienee arvostetuimpia narratiivisen journalistiikan edustajia Suomessa.

Tarinat eivät kuitenkaan synny itsestään.

Grundströmin journalistiikalle on tyypillistä vuosia kestävä taustatyö, jossa maiden ja mantereiden rajat vilahtelevat.

Varmasti kulujakin reissaamisesta ja muusta on, mutta ehkä apurahojakin saa kun mainetta kertyy.

Malminetsijöiden globaalina taustatarinana on pula harvinaisista maametalleista, jotka saattavat olla kultaakin arvokkaampia.

Niitä kannattaa siis etsiä.

Suomen vanha ja vakaa kallioperä sisältää runsaasti erilaisia metalleja, myös niitä harvinaisia ja siksi nuoret australialaiset Mark ja Mike ovatkin olleet yhtiöineen Suomesta kiinnostuneita.

Tai olivat, kunnes he joutuivat tukkanuottasille luonnosuojelijoiden kanssa.

Mark Saxonin ja Michael Hudson lisäksi monet muutkin ovat tulleet tänne malmien perässä. Englantilainen Jim Coppard onnistui löytämään Sodankylästä yhden kaikkien aikojen rikkaimmista nikkelikuparisuonista; Grundström vertaa sitä Petsamon esiintymään.

Kuten tunnettua, Petsamon nikkeli saattoi vaikuttaa 1900-luvun maailmanpolitiikkaan.

Voisiko Sodankylän malmi kiinnostaa esim. Venäjää?

Olisiko siitä pitänyt olla hiljaa?

Sodankylän löytö on luonnosuojelualueella. Vuoden 2012 jälkeen kairauksia ei Viiankiaavalla ole tehty.

Melkoinen ristiriita: talouselämän pyörittäminen tarvitsee näitä metalleja, mutta ihminen tarvitsee myös puhdasta luontoa.

Ovatko vastakkainen aineellinen ja henkinen hyvinvointi?

Jos Talvivaaran esimerkki toistuu, on se kallista myös taloudelle.

Grundström esittääkin aiheellisen kysymyksen: ”Ovatko malminetsijät sankareita vai ryöstäjiä.”

Erityisesti ns. raskaat harvinaiset maametallit ovat saaneet malminetsijät liikkeelle, koska niistä on tullut, kuten Grundström toteaa ”vihreän talouden pulllonkaula.”

Kiinan resurssinationalismi ei helpota yhtään asiaa. Se pystyy pelaamaan omaa poliittista peliään rajoittamalla näiden maametallien vientiä.

Kaiken lisäksi Kiinalla on lähes monopoliasema joidenkin harvinaisimpien metallien tuotannossa. Grundström väittää että Kiina tuottaa niistä jopa 95 prosenttia.

Suomessakin niitä ehkä olisi, mutta huomattava osa malmirikkaista alueista on suojeltu.

Varsinainen Gordionin solmu.

Kukaan ei halua kaivoksia omalle maalleen, en minäkään.

Mutta sähköautoja haluavat kaikki.

Mistä tarvittavat raaka-aineet vihreälle teknologialle?

2.7. 2022

Tuure Vierros: Komeetta. Andreas Thuroniuksen tarina (1972, 124 s.)

Heinäkuu on mielestäni kuukausista kaunein. Tänään se alkoi.

Puistometsässä, parin metrin päässä, mustarastas piti minulle konsertin. Kuunteliko myös kissani?

Tänään olisi ehkä pitänyt käydä Helsingissä katselemassa Pride-kuluetta tai sitten täällä Järvenpäässä olla bluesfestareilla.

Vaihdoin ne mustarastaaseen, Tuure Vierroksen romaaniin Komeetta (1972) ja SYK:n historiikkiin vuodelta 2011.

Suomalainen yhteiskoulu (SYK) ei ole vain koulu, se on myös instituutio.

Kirjailija Tuure Vierros (alkuaan Vidbäck, 1927-2012 ) opetti siellä historiaa 27 vuoden ajan, vuodesta 1962 vuoteen 1989. Sitä ennen hän oli opettanut historiaa jo 8 vuoden ajan Äänekoskella, Haminassa ja Porissa.

35 vuotta opettajana.

Maailma ennen ja nyt (1967), jonka ykkösosan Vierros kirjoitti yhdessä Heikki Kirkisen ja Esko Häklin kanssa ja kakkososan Juhani Paasivirran ja Reino Riikosen kanssa, oli pitkään lukioiden suosituin historian oppikirja. Oli myös oma kirjani.

Kirjahyllyssäni on ainakin kolme Vierroksen historiallista romaania. Olisi neljäkin, mutta Porilaiseni (1965) saatoin viedä rahapulassa divariin…

Komeetta ei ole QualityBooksissa myynnissä, koska olen lukenut sitä samaan aikaan kun olen syönyt jäätelöä. Sen kuntoluokka olisi K1 (huono).

Tänään oli taas hellepäivä. Otin pakastimesta suklaatuutin, kirjahyllystä Vierroksen Komeetan, istahdin parvekkeen tuolille ja aloin lukea.

Kirjaan tuli lisää jäätelön jälkiä.

Ohuen kirjan luki nopeasti.

Vierroksen historiallinen romaani Komeetta kertoo 1600-luvulla Turun yliopistossa mm. filosofiaa opettaneen Andreas Thuroniuksen (1632-1655) tarinan.

Hän oli 15 vuotiaana ylioppilas ja 23 vuotiaana logiikan ja metafyysikan professori Turun yliopistossa.

Hän oli syntynyt samana vuonna kuin John Locke ja Baruch Sponoza. Jos hän olisi saanut elämäänsä lisää vuosia, olisiko hän jäänyt filosofian historiaan merkittävänä suomalaisena filosofina?

Vierroksen romaani ei käsittele Thuroniuksen tieteellistä tuotantoa. Sen sijaan se antaa elävän kuvan puhdasoppisuuden ajan Suomesta, jossa luterilaisen uskon puhtaus oli tärkeämpi kuin uuden, tieteelliseen tiedon tuottaminen.

Thuronius, lapsinero, oli ilmeisesti myös aikuisnero. Jos hän olisi saanut elää jollakin muulla vuosisadalla kuin tiukkapipoisella 1600-luvulla, olisi hän mahdollisesti saattanut edistää useampiakin tieteenaloja.

Mikä jäi sitten käteen Thuroniuksen tieteellisestä toiminnasta?

Näin sen näkee Vierros:

(Ääni on tässä katkelmassa itse Andreas Thuroniuksen):

”En lopultakaan tiedä, mikä merkitys, meidän opillamme ja tieteellämme on. Saman, minkä me tiedämme, tiesi Aristoteles jo kaksi tuhatta vuotta sitten. Sen sijaan, että me ohjaisimme oppilaitamme tekemään havaintoja ja etsimään tietoa sieltä, mistä sitä todella on saatavissa, elävästä ja kuolleesta luonnosta, me pakotamme heidät nuuskimaan koinsyömiä kirjoja ja pölyttyneita pergamentteja. Teemme näin, koska me itsekin olemme kaiken sen, minkä tiedämme, oppineet kirjoista. Se on myös helpointa ja turvallisinta. Emme uskallakaan muuta.”

Vaikka tieteelliset meriitit (siis vuoden 2022 näkökulmasta!) olivat vähäiset, oli Andreas Thuronius merkittävä vaikuttaja Turun yliopistossa.

Rohkea mies.

Rohkeutensa Thuronius osoittikin siinä, että hän oli valmis puolustamaan niitä, joita ankara aika (erityisesti piispa ja yliopiston varakansleri Johannes Terserus) oli valikoinut uhreikseen. Hän saattoi jopa pelastaa lahjakkaan oppilaansa Henrik Eoleniuksen hengen Terseruksen kynsistä.

Thuroniuksen tukena ja turvana oli yliopiston kansleri Pietari Brahe, joka ei erityisesti suosinut ahdasmielistä Terserusta.

Tänään on ollut pride-kulkueiden päivä. Pride-liike pyrkii vahvistamaan sukupuoli-ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Ehkä Andreas Thuroniuskin olisi ollut marssilla?

Näissä merkeissä on helppo jatkaa toiseen parvekekirjaani.

Jäätelön olin jo tosin ehtinyt vaihtaa valkoviiniin, kun lähdin etsimään Tuure Vierrosta teoksesta Rohkea koulu. SYK Nervaderinkadulta Isonnevantielle (2011).

Anja-Liisa Alanko, Irmeli Hietanen, Jukka Niiranen ja Tuula Uusi-Hallila ovat tehneet teoksen toimittajina hyvää työtä.

Itse asiassa juuri kirjan nimi  – ”Rohkea koulu”  – sai minut ottamaan esille tämän teoksen.

Ja löytyihän sieltä Tuure Vierros muutamasta kohtaa.

Hesarin toimittajana tutuksi tullut Seija Sartti antaa harvinaisen rohkean lausunnon SYK:n historian tunneista. Useinhan nämä koulujen juhlateokset ovat yhtä sisäpiirin hymistelyä.

Sartti oli lukion matematiikkalinjalla, jossa historiaa oli tarjolla vain yksi tunti viikossa.

Ilmeisesti matikkalinjalaisilla oli ollut pari vuotta yhtä hauskaa kuin virtahevolla lammikossaan. He olivat saaneet vapaasti käyttää mielikuvitustaan oman oppimisensa suhteen. Eräs syyslukukausi oli ilmeisesti mennyt pelkästään sarkajaon opettelun merkeissä: ”Teimme yhä uusia ja uusia kysymyksiä ja piirsimme liitutaululle yhä uusia ja uusia vaihtoehtoja sarkajaon järjestämiseksi:”

”Vasta joululoman alkaessa opettajajapolo tajusi, että hän oli täydellisesti munannut opetussuunnitelman.”

Mutta mikä parasta: kaikki oppivat sarkajaon.

Sitten ilonpilaajaksi kouluun saapui Tuure Vierros – suoraan Porista.

”Kaikki hauskuus loppuu aikanaan- Thure Vidbäckiä (Tuure Vierrosta) oli ilmiselvästi varoitettu meistä. Kun performanssimme käynnistyi hänen ensimmäisellä oppitunnillaan, Thure ei aikaillut. Hän karjaisi täysillä ja löi karttakepin pulpettiin sellaisella voimalla, ettei turhia selittelyjä tarvittu. Hän siirtyi päivän teemaan ja pysyi asiassa lukion loppuun.”

”Mutta historiaa en koulussa oppinut koskaan. Tunti viikossa on liian vähän, eikä Thurekaan kyennyt hetkessä paikkaamaaan edellisvuosien ammottavia aukkoja.”

Mutta tulipahan sarkajako opittua…

Elokuvaohjaaja Saara Cantell muistaa Vierroksesta taas aivan muita juttuja.

Hänelle oli jäänyt mieleen Vierroksen teoria, joka ilmeisesti jotenkin liittyi Kalevalan Lemminkäiseen.

Vierroksen mukaan niissä tilanteissa, joissa ”ein” sanominen on ainoa vaihtoehto, turvaudutaan usein kiertoilmaisuihin. Tytärtä kosimaan saattaa tulla epämieluisa vieras, jolle voidaan kertoa, että asia on ok, kunhan ensin käyt hiihtämässä Hiiden hirven.

Ehkä joku lähtikin sitten jahtaamaan tuota hirveä.

Cantell toteaakin: ”Tämän ajatteluleikin logiikka on kiehtonut minua koko aikuisikäni ja olen käyttänyt metodia niin luodessani henkilöhahmoja elokuvakäsikirjoituksiini kuin tehdessäni väitöstutkimusta.”

Ehtiköhän Tuure Vierros lukemaan nämä muistelukset? SYK:n historiikki ilmestyi 2011 ja Vierros kuoli 2012.

1.7. 2022

Shinso Hamai: Atomipommipormestari. Kuinka rakensimme Hiroshiman uudelleen (2015, 300 s.)

Sodan ja rauhan kysymykset ovat minua kiinnostaneet lähes aina.

Ehkä jo keskikoulun (peruskoulua en ole käynyt) viimeisillä luokilla aloin kunnolla pohtimaan asiaa syvällisemällä tasolla.

Ensimmäisiä kurssejani Helsingin yliopistossa oli Ilkka Huovion rauhan- ja konfliktintutkimuksen kurssi. Nyt en edes muista mitä oppiainetta se korvasi.

Ilkan kurssilla näin elämäni ensimmäisen videon. Se oli Tommya ja Jerrya. Ehkä kurssin pitäjä halusi näyttää meille rauhan ja sodan kysymyksen koskevan koko ihmisyyttämme; ja kyllähän populaarikulttuuri on eräänlainen peili, josta voimme katsoa itseämme.

Amerikkalaiset käytännössä lopettivat toisen maailmansodan Hiroshiman (6.8. 1945) ja Nagasakin (9.8. 1945) atomipommeilla.

Nämä ikävät tapahtumat ovat tarjoneet minulle opetusmateriaalia vuodesta 1978, jolloin ensimmäistä kertaa opetin koulussa historiaa ja yhteiskuntaoppia. Aivan noviisina, lähes tietämättömänä, sain tuurata Osmo Hyytiää Kirkkonummen lukiossa.

44 vuotta sitten.

Mitä olen sen jälkeen oppinut sodan ja rauhan kysymyksestä?

Maailmankatsomuksen tasolla sen verran, että 1978 olin idealistinen pasifisti, nyt 2022 olen realistinen pasifisti.

Atomipommit tappoivat heti Hiroshimassa 70 000 ihmistä ja huomattavasti enemmän myöhemmin (esim. säteilyn aiheuttamiin sairauksiin). Yhteensä Hiroshimassa kuoli atomipommiin vähintään 200 000 ihmistä. Nagasaki pääsi lähes samoihin lukuihin.

Valtavaa tuhoa ja kärsimystä.

Miksi?

Siitä olen vuosikymmenet keskustellut milloin historian, milloin yhteiskuntaopin, milloin filosofian, milloin uskonnon, milloin elämänkatsomustiedon tunneilla, ehkä myös sosiaalipsykologian kursseilla.

Ilmeisesti asia on ollut minulle tärkeä ja olen huomannut, että tässä aihepiirissä myös opiskelijani ovat vakavoituneet.

Atomipommimestari kertoo Hiroshiman sodanjälkeisestä pormestarista, Shinso Hamaista ja hänen ponnisteluistaan kaupungin jälleenrakentamiseksi.

Löysin tämän kirjan Paasitonista, Nufitin (Nuorten filosofiatapahtuma) kirjapöydältä, jonne rauhanaktivisti Ilkka Taipale on vuosien mittaan lahjoittanut satamäärin yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Kiitos Ilkka Taipaleen minulla on huomattava kokoelma rauhan ja sodan kysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Toki olen hankkinut sitä myös itse.

Hiroshima on nyt kukoistava kaupunki, josta on tullut myös kansainvälisen rauhanliikkeen symboli.

Koko maailman pitäisi pysähtyä 6.8. miettimään näitä asioita. Ja lähes poikkeuksetta Hiroshiman muistojuhlat ylittävätkin uutiskynnyksen.

Hamain elämäkerrassa on paljon yksityiskohtia, ehkä liiankin tarkkaa paneutumista joihinkin byrokraattisiin yksityiskohtiin.

Ne kohdat ohitin hyvällä omallatunnolla.

Pysäyttävimmät kirjan rivit löytyvät heti kirjan alusta, kun Hamai kertoo omista kokemuksistaan atomipommin juuri tuhoamassa kaupungissa.

Jotain japanilaisesta yhteisöllisyydestä kertoo se, että kaupungin hallinnossa työskennellyt Hamai alkoi välittömästi tehdä työtä ihmisten totaalisen hädän lievittämiseksi.

Oma etu oli hänelle sivuseikka.

Useimmat ensimmäisistä avunantajista menehtyivät Hiroshimassa itsekin. Sama tapahtui 1986 Tsernobylissä.

Hamai hyvällä onnella selvisi hengissä.

Hänen tarmokkuutensa, ja ehkä uskallan sanoa sen suoraankin, vaikka tämä sana on kärsinyt inflaation  – hyvyytensä  – palkittiin pormestarin viralla.

Se mitä Hamai oikeasti teki oli parasta mahdollista vaalityötä.

Pormestarina hänellä oli suuri vastuu kaupungin jälleenrakentamisesta.

Kaikki piti aloittaa tyhjästä.

Kuka on Mariupolin Hamai?

Kaksi tuhottua kaupunkia: toinen tuhansilla tykeillä, toinen yhdellä pommilla.

Toisen tuhosivat venäläiset, toisen amerikkalaiset.

Ehkä juuri Hamaita meidän pitää kiittää siitä, että Hiroshimasta rakennettiin rauhankaupunki. Siitä tuli pysyvä muistomerkki sodan helvetistä, mutta toisaalta myös toivon symboli. Vaikka historiassa on tehty vääryyksiä, ei historian virheitä tarvitse toistaa…

Toistettu on. Sen me tiedämme kaikki.

Mutta tulevaisuutta voisimme rakentaa myös tosin.

Hiroshiman rauhanmuistomerkkiin on kaiverrettu teksti:

”Levätkää rauhassa, sillä me emme toista tätä pahuutta.”

30.6. 2022

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus (2009, 238 s.)

Muumit kuuluvat pikemminkin omaan aikuisuuteeni kuin lapsuuteeni. Ei minulle lapsena luettu Muumi-kirjoja enkä nähnyt muumivideoita. Eihän lapsuudessani edes ollut videoita. Vanhempani eivät tietääkseni olleet lukeneet yhtään Tove Janssonin kirjaa.

Omille lapsilleni luin varsinkin Vaarallista juhannusta (1954), ehkä muitakin Muumi-kirjoja.

Onnistuin löytämään yhden ensimmäisen painoksenkin. Se oli Näkymätön lapsi (1962). Annoin Hyrylässä sen eräälle lukiolaiselle kotona luettavaksi. Sillä reissulla se on vieläkin. Nyt minulla on hyllyssäni teoksen 17. painos.

Ehkä juuri Näkymätöntä lasta olen eniten hyödyntänyt opetuksessani, varsinkin kehityspsykologian tunneilla.

Filosofian tunneilla saimme aikaiseksi ryhmätyön aiheesta Muumien filosofiaa. Se on vieläkin luokkani seinällä.

Voisin toki lukea muutaman esirukouksen tuon tarkoituksella keltaiselle jättikartongille tehdyn työn puolesta, mutta pahoin pelkään että se tulee katoamaan seinältä.

Itse jaksoin tuijottaa tuota kirkuvankeltaista jättityötä noin kymmenen vuoden ajan enkä edes kyllästynyt opiskelijoiden piirtämiin Muumilaakson hahmoihin ja niitä luonnehtiviin filosofisiin lauselmiin.

Ehkä käyn tuon työn vielä kuvaamassa. Onhan minulla vielä koulun avain.

Miksi lähes kaikki tuntemani ihmiset rakastavat muumeja?

Muumilaakso tuntuu olevan loputon keidas kaikenlaisille ihmisille ja jos ötökätkin osaisivat lukea, varmaan nekin nauttisivat siitä.

Kun lapseni olivat pieniä, tulimme koko perheen voimin katsoneeksi Dennis Livsonin vuosina 1990-1992 tuottaman Muumi tv-sarjan kaikki 101 Suomessa esitettyä osaa.

Vähintään kymmeneen kertaan. Osaan ne ulkoa.

En liioittele, jos sanon että lapseni kasvoivat Livsonin muumien tahtiin.

Ehkä minä itsekin kasvoin siinä sivussa.

Myöhemmät muumeista tehdyt animaatiot ovat minusta olleet varsin steriilejä ja elokuvat suorastaan surkeita.

Muumit toimivat parhaiten kirjallisuutena.

Mainitsemani ryhmätyö liittyi aikaan, jolloin olin saanut käsiini (ainakin omasta mielestäni) muumeja parhaiten ymmärtävän kirjan, Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus (2009). Laajarinteen omaksuma filosofinen leiri on eksistentialismi. Olihan se minunkin filosofinen kehykseni pitkään ja ehkä jollain tasolla vieläkin olen ”sartrelainen.” Mutta tuskin oikeaoppinen.

Ryhmätyössä monet opiskelijoistani hyödynsivät ahkerasti Laajarinteen kirjaa. Taisipa se olla yölainassakin muutamalla opiskelijalla.

Sain Laajarinteen puhumaan muumeista myös Platonin Akatemiaan toukokuussa 2014. Silloin Akatemian aiheena oli Suuret tunteet.

Jukka Laajarinne esiintyy 21 sekunnin ajan kahdeksan vuotta vanhalla Platonin Akatemian esittelyvideolla (kohdassa 0.55 – 1.16) https://www.platoninakatemia.fi/home/esittelyvideo

Laajarinteen teokseen palaan vuosittain. Viimeksi tänään.

Keskityn esseessäni Laajarinteen tulkintaan Janssonin kertomuksesta Kevätlaulu.

Tämä kertomus sisältyi Janssonin kokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962).

Laajarinne paljastaa:

”Juuri Kevätlaulu on se kertomus, joka innoitti minut alun perin tämän kirjan kirjoittamisen.”

En ihmettele yhtään. Minustakin tuo kertomus on yksi Janssonin syvällisimmistä teksteistä. Se on myös kielellisesti hieno.

Lainaan kertomuksen alun kokonaisuudessaan, koska ei sitä voi lyhentää, rikkomatta tunnelmaa:

”Tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella Nuuskamuikkunen tuli niin kauas pohjoiseen, että varjonpuoleisilla rinteillä oli vielä lumiläikkiä.

Hän oli vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja kuullut koko ajan muuttolintujen huutelevan päänsä yläpuolella.

Nekin olivat tulossa etelästä kotiin.

Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa. ”

Laajarinne kommentoi: ”Riemu on samaa, jota eräs Kierkegaardin romaanihahmo kokee metsässä: humaltumista yksinäisyydestä; siitä, etteivät muut häiritse; siitä, että metsä ei vaadi mitään.”

Ehkä pohjoiskarjalaisen nuoruuteni parhaat muistot liittyivät vastaaviin tuntemuksiin. Kun sai olla yksin. Tai pikemminkin kahden: luonnon kanssa.

Laajarinne kuitenkin toteaa, että ”yksinäisyys on mahdollista vain olennolle, joka on yhteydessä muihin. Nuuskamuikkunen on osa yhteisöä silloinkin, kun hän on yksin, sillä toisten katseet, odotukset ja vaatimukset ovat syvällä hänen sisällään.”

Laajarinne saattaa olla oikeassa, mutta eikö meidän pitäisi pystyä edes hetkeksi sulkeistamaan nämä ympäristön paineet?

Tässä lisätään vielä kierroksia:

”Erilaisuuden mallit ovat valmiiksi annettuja, ja niitä vain pikkuriikkisen varioidaan.”

Ei olisi siis mitään aitoa.

Ei mitään autenttista.

Kaikki olisi kopiota ja vieläpä kopion kopiota.

Nuuskamuikkunen odottaa jo ennakkoon, että muumipeikko kehuisi hänen lauluaan:

”Sanoisi heti, että jopa on hieno laulu. Aivan hirveän hieno.”

Laajarinne väittää, että minuutta voi olla olemassa vasta yhteydessä toiseen.

Kertomuksen toinen on nimetön mönkiäinen, joka tuntuu rajattomasti ihailevan kaikkea mitä Nuuskamuikkunen edustaa.

Mönkiäinen kertoo muidenkin, kuten juuri talviunestaan heränneen Muumipeikonkin, kuuluvan samaan ihailijakerhoon.

Mutta tuo oli jo vapauttaan rakastavalle kulkijalle liikaa:

 — Minä tulen milloin minulle sopii, puuskahti Nuuskamuikkunen kiivaasti. Ehkä en tule ollenkaan. Ehkä menen aivan toiselle suunnalle.

Mutta arpa oli jo heitetty.

Mönkiäinen toivoi Nuuskamuikkuselta kahta asiaa:

 — Tarinoita

”En, sanoi Nuuskamuikkunen. En nyt.”

Toinen toivomus oli nimi. Mönkiäisellä ei ollut nimeä.

Nimen Nuuskamuikkunen suostuu antamaan. Se oli Ti-ti-uu.

”Käsitätkö, iloinen alku ja monta surullista uuta lopussa.”

Kun tuo pieni otus on saanut nimen, tapahtuukin ihme: Ti-ti-uu ei enää suhtaudu Nuuskamuikkuseen pelonsekaisella ihailulla.

 — Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän, mitä tarkoitan.

Tämä kohtaaminen auttaa myös Nuuskamuikkusta.

”Kevätlaulu on valmis soitettavaksi.”

29.6. 2022

Elvi Sinervo: Toveri älä petä (1947)

Elvi Sinervon yksi merkittävimmistä teoksista Toveri älä petä ilmestyi kohta sodan jälkeen v. 1947.

Oma kirjayksilöni on teoksen kolmas painos vuodelta 1978.

Pitkään se odotti lukemistaan.

Kirjan koko, vaivaiset 109 sivua tekivät siitä ihanteellisen hellepäivän lukemiston.

Luin sen tänään kolmessa erässä. Noin 30 sivua kerrallaan.

Siihen pystyy vaikka aurinko paahtaa ja sisälämpätila on kuin saunassa.

Lievennetään.

Kuin saunan eteisessä.

Olen enemmän lukenut Sinervon runoa kuin proosaa.

Kirjahyllystäni kaivoin esille ehkä vaikuttavimman poeettiseen muotoon puetun vankilaelämän kuvauksen suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Elvi Sinervon kokoelman Pilvet (1944).

Sen tunnetuin runo lienee Natalia.

Maa vieras on ja kylmä kevät sen
Natalia, sua paleltaa
Niin kaukana on ikäväsi maa
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia

Taas kerro mulle maasta nuoruutes
Natalia, sua kuuntelen
Ja tunnen veres virran lämpöisen
Kun hehkuun jähmettyneen sydämes saa Ukraina!

Maa vieras on ja vieras kansa sen
Natalia, sua tunne en
Jaan osas vain, ja sellin kivisen
Ja unes kerran tuoksuu sullekin akasia

Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas
On vieras hävittänyt armaan maas
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon
Natalia, oi kuuletko?
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Elämme nyt kesää 2022. Laulu on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Lähikaupassani on laatikko, jonne voi lahjoittaa ruokaa Ukrainan kärsiville eläimille (”vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!”).

Milloin on Ukraina vapaa?

Tämä kysymys mahdollisesti esitettiin Hämeenlinnan naisvankilan sellissä jatkosodan vuosina.

Elvi Sinervo oli poliittinen vanki, niin kuin myös Toveri älä petä kertomuksen Marja.

Toveri älä petä on monologi. Hämeenlinnan naisvankilan poliittisen vangin Marjan yksinpuhelu.

Se on kirkas, syvältä riipaiseva hymni ihmisyyden puolesta.

Sinervo aloittaa kirjansa näin:

”En enää muista, kuinka monena vankilailtana ja yönä sellitoverini Marja kertoi minulle sen, minkä nyt kerron teille. Tiedän vain sen että se tapahtui kevättalvella 1944, jolloin hänestä sellinvaihdossa tuli asuontoverini.”

Sinervo jatkaa:

”Marja puhui minulle sen, minkä nyt puhun teille. Hän makasi vankilasängyssä, joka oli saranoin kiinni seinässä. Minun telttasänkyni oli aivan hänen sänkynsä vieressä, mutta me makasimme eri suuntiin. Hänen päänsä oli oviseinän, minun ikkunaseinän puolella. Kun kohosin kyynärpääni varaan, näin hyvin hänen kasvonsa.”

”Oman itseni lävitse ja omalla äänelläni puhun sen, minkä hän minulle kertoi. Tuntuu kuin ympärilläni nyt olisi sama sininen tummentuva kevätyö, jossa kaikki liikkuu ja virtaa. Siihen suureen virtaan heitän tarinani.”

Toveri älä petä on suomalaista maailmankirjallisuutta.

Pettäisin Elvi Sinervon, jos peittäisin tämän esseeni turhilla sanoilla.

28.6. 2022

Paavo Alkio: Sotatuomarinpäiväkirjat. Katkelmia hänen päiväkirjoistaan. Toimittanut Erkki Rintala (2003, 510 s.)

Paavo Alkio toimi jatkosodan aikana 11.divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtajana 1941-1943. Myöhemmin hän jatkoi tuomarina Äänislinnassa (Petroskoissa), Itä-Karjalan ylioikeudessa sodan loppuun asti.

Paavo Alkion ura huipentui Vaasan hovioikeuden presidentin tehtäviin (1970-1972).

Poikaa huomattavasti tunnetumpi on hänen isänsä Santeri Alkio, jonka nimi on kirjoitettu niin Suomeen poliittiseen kuin kirjalliseenkin historiaan. Keskustapuolueen taustaideologiana pidetään juuri alkiolaisuutta, joka wikipedian artikkelissa on tiivistetty ”edistyksen kannattamiseksi.”

Tuo nyt ei paljoa kerro. Ehkä enemmän kertoisivat Santeri Alkion sidokset nuorisoseuraliikkeeseen ja yleensäkin hänen ajatuksensa siitä, miten tärkeää oli edistää maaseudun kulttuurista kehittämistä.

Santeri Alkiota on pidetty ”kansankirjailijana”, mikä on yksi suomalaisen kirjallisuushistorian kummajaisista. Eikö sitten Aleksis Kivi ollut kansankirjailija. Itse olen jonkin verran tutkinut tätä genreä; nykyään en ehkä käyttäisi koko käsitettä. Santeri Alkion pääteos Puukkojunkkarit (1894) edustaa suomalaista kansalliskirjallisuutta siinä missä Aleksis Kiven, Juhani Ahon, Joel Lehtosen, Väinö Linnan tai vaikkapa Heikki Turusen teokset.

Puukkojunkkarit vilahtaa myös Alkion sota-ajan päiväkirjoissa. Jatkosodan aikana Santeri Alkion teosten oikeuksien omistajalle (Paavo Alkiolle ja mahdollisesti myös hänen sisarelleen) tarjottiin teoksen filmausoikeuksista 30 000 markkaa. Paavo piti sitä liian vähäisenä korvauksena.

Paavo ei lähtenyt seuraamaan kuuluisan isänsä jalanjälkiä sen enempää kirjailijana kuin poliitikkonakaan. Sen sijaan hänestä tuli arvostettu lakimies.

Paavo Alkio on tullut minulle läheiseksi henkilöksi varsin erikoisella tavalla. Kiertelen mielelläni kirpputoreja. Ehkä parikymmentä vuotta sitten Paavo Alkion jäämistöä alkoi näkymään pääkaupunkiseudun kirpputoreilla, ainakin Keravalla ja Helsingissä. Toki tiesin jäämistön arvon ja ostin siitä sen minkä pystyin. En siis kovin paljoa. Nyt jälkiviisaana on helppo sanoa: olisi pitänyt ostaa kaikki.

Nyt hallussani on mm. Paavo Alkiolle kuuluneita valokuva-albumeja. Nämä kirpputoriostokseni tulen lahjoittamaan Vaasan maakunta-arkistolle.

Miten on sitten mahdollista, että arvokasta arkistoaineistoa joutuu kirpputoreille?

Siihen sain vastauksen kun kyselin lähes kaikilta Suomen arkistoilta, kiinnostaisiko niitä saada haltuunsa 13 kelaa hyväkuntoisia (itse asiassa YLE:n tekemiä) nauhoja, joissa työväenliikkeen veteraanit kertoivat Edvard Gyllingistä (äänessä mm. Tuure Lehen ja Arvo Poika Tuominen).

Nuo nauhat olivat myytävänä netissä, samalla alustalla missä on oma nettidivarini. Ostin ne nettikaupasta pois sadalla eurolla.

Arkistojen kiinnostus nauhoja kohtaan oli aivan olematonta. Heiltä ilmeisesti puuttuu sekä rahaa että henkilökuntaa. Viimeisin paikka, jonne soitin oli SKS:n äänitearkisto. Sinne olisi pitänyt soittaa heti aluksi. Äänitearkisto lupasi digitoida nauhat.

Kerran löysin Hietalahden kirppikseltä Väisälän tunnetulle luonnontieteilijäsuvulle kuuluneen albumin. Huomasin, että yksi Väisälöistä oli siihen aikan matematiikan professorina Helsingin yliopistossa. Vein albumin Heimolaan, matematiikan laitokselle, jossa professorilla oli työhuone. Albumin vastaanotti tyytyväinen mies.

Omaan Paavo Alkio-kokoelmaani kuuluu mm. Paavo Alkiolle kuulunut teos Puolustuslaitoksen käsikirja (1931), jonka toimittivat V. Merikoski ja L. Leander.

Tämän teoksen on ” varatuomari Paavo Alkiolle ystävyydellä” lahjoittanut juuri Veli Merikoski, joka toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina lähes 30 vuoden ajan (1941-1970).

Teoksen viimeiselle lehdelle on Paavo Alkio kirjoittanut: ”Tämä kirja, vaikka se oli silloin sitomatta ja sangen resuinen, seurasi minua sotatuomarin tärkeimpänä apuneuvona joulukuun 15 pstä huhtikuun 29 päivään 1939-1940 sodassa. Ja nyt se on taas mukana valtakunnan rajan takana kesällä 1941.”

Tuo teos kuuluu ehdottomasti samaan arkistokokonaisuteen, missä ovat alkuperäiset Paavo Alkion sotatuomarin päiväkirjat.

Erkki Rintala on toimittanut varsin raskaalla kädellä Alkion päiväkirjoja: mukaan on otettu niistä vain kolmannes.

Mutta jo tämä kolmannes on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Valitettavasti talvisodan aikana Paavo Alkio ei pitänyt päiväkirjaa.

Jo tämä yksi esimerkki Alkion talvisodan tuomariajoilta on varsin mielenkiintoinen:

” Eräänä yönä soitti adjutantti ja ilmoitti, että kenraali T. (Talvela) tahtoi tavata minua heti. Kiirehdin hänen luokseen ja sain tietää seuraavaa: eräs pataljoona oli määrätty suorittamaan hyökkäys. Hyökkäys alkoi, mutta illan pimetessä ryhmitykset hajosivat, KKK:n päällikkö menetti kokonaan yhteytensä komppaniaan. Hyökkäys tyrehtyi, pataljoona melkein kokonaisuudessaan pakeni taakse ja ryssien saaliiksi jäi mm. yli 400 paria suksia ja toistakymmentä sotakivääriä.

 – Saatte panna matalaksi koko pataljoonan, oli ensimmäinen käsky.

 – Ammuttakaa joka kymmenes mies.

Joka kymmenennen miehen teloitusta käytettiin jonkin verran Rooman armeijassa. Historioitsija Suetoniuksen mukaan viimeisen kerran keisari Augustuksen aikana v. 17 eaa. Suomen sisällissodassa sitä käytettiin Varkaudessa 21.2. 1918. Kerrotaan, että joka kymmenes punainen ammuttiin ns. Huruslahden arpajaisissa.

Tolkun mies sotatuomari Alkio onnistui kuitenkin puhumaan järkeä helposti tulistuvalle kenraalille, joka oli ehkä lukenut oman koulunsa (Ressun) historiankirjoista siitä miten Julius Caesar oli saanut joukkonsa kuriin.

Miehet pelastuivat, vaikka varmaan myös Alkion omasssa koulussa, Vaasan lyseossa tunnettiin antiikin historiaa.

Jatkosodassa ei Alkiolla ollut yhtään sen helpompi esimies. Hän oli 11. divisioonan komentaja ”Kylmä-Kalle”, jääkäriupseeri Kaarlo Heiskanen. Myöhemmin hänestä tuli mm. jalkaväenkenraali ja puolustusvoimien komentaja.

Alkion ja Heiskasen kemiat eivät olleet kohdillaan. Heiskanen piti Alkion tuomioita lievinä. Siinä missä Kylmä-Kalle olisi antanut vakoilusta kiinni jääneille ”napin otsaan”, tyytyi Alkio jakamaan elinkautisia. Kiistaa oli myös vähäisemmistä rikkeistä. Heiskanen ei ilmeisesti tuntenut käsitettä ”lieventävä asianhaara.”

Minulla on ollut siis tänä iltana käytettävissä sama kirja kuin Alkiolla sotareissuillaan, tuo mainitsemani Puolustuslaitoksen käsikirja. Alkion tekemistä alleviivauksista huomaa, että hän on lukenut kirjansa tarkkaan.

Alkio oli jatkosodan maaherra Wibelius:

””Te voiton saitte. Teill on valta nyt,
siis minun tehkää, miten miellyttää.
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää.”

(Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat)

Alkion ja Heiskasen kädenväännöstä syntyykin Sotatuomarin päiväkirjoihin huikea jännite.

9.8. 1942 Alkio kirjaa päiväkirjaansa jopa kuvitteellisen keskustelun Heiskasen kanssa. Tuskinpa hän face to face olisi uskaltanut tätä sanoa:

” Alkio: Herra K(kenraali Heiskanen): Saanko puhua aivan vapaasti.

K: No, mitäs teillä olisi sanottavaa.

Alkio: Herra K. Te ette ole ammattimies näissä asioissa, mutta minä olen.”

Myöhemmin dialogi jatkuu näin:

”Alkio: En anna toisten mielipiteitten sanottavasti vaikuttaa päätäntävaltaani. Pyrin toimimaan lain mukaan tuomarinvalani ja omantuntoni nojalla, eikä kenellekään ole oikeutta moittia minua silloin…” (Alkion puheenvuoro vielä jatkuu, se on luettavissa kirjan s. 290-291)

Tässä fantasiadialogissaan tuomari saa viimeisen repliikin. Mutta oliko se kenttäolosuhteissa mahdollista.

Oma näkemykseni on, että ulkoinen paine saattoi johtaa siihen, että Alkio antoi sodan jatkuessa ankarampia tuomioita, myös muutaman kuolemantuomion.

Kaikkiaan sotatuomioistuimissa tuomittiin 1939-46 kuolemaan 681 ihmistä. Heistä teloitettiin 528. Vankiloihin tuomittiin sotilasrikoksista noin 31 000.

Alkion Sotapäiväkirjojen taustaan tuo lisävalaistusta Taavetti Heikkisen Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirja 1941-1944 (2010). Heikkisen vastuulla olivat mm. vakoojien ja desanttien kuulustelut. Heikkinen oli jatkosodassa Alkion läheinen työtoveri.

Heikkinen ja Alkio tulivat ilmeisesti hyvin toimeen, vaikka valvontaupseerin toimenkuva vaatikin ehkä karskimpaa luonnetta kuin tuomarin työ.

Tällä en tarkoita sitä, että Alkio ei olisi ollut tarpeeksi voimakastahtoinen mies.

Kyllä hänellä oli myös auktoriteettia, mutta ennen kaikkea inhimillisyyttä ja ymmärrystä.

Alkio kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kenttäoikeuteni asiakkaissa on harvoja roistoja, mutta paljon erehtyneitä ihmisiä.”

27.6. 2022

Laila Hietamies: Valamon yksinäinen (1988, 384 s.)

Olen lukenut Laila Hietamiehen (myöh. Hirvisaari) Valamon yksinäistä loppuillasta aamuyöhön. Kirja on jo minulle entuudestaan tuttu, mutta hyvin se kesti toisen lukemisen.

Tämä essee on kirjoitettu 28.6, mutta se saa palvella päivän kirjaa 27.6.

Päivillä on merkityksensä. Nimittäin, jos äitini eläisi hän olisi eilen täyttänyt 88 vuotta. Tämä essee on omistettu äidilleni.

Noin vuosi sitten kirjoitin päivän esseeni Salme Saureen teoksesta Laila Hietamies läheltä (1998).

Lainaan nyt, esseeni aluksi, otteita vanhasta tekstistäni (14.6. 2021).

Laila Hietamies oli silloin juuri siirtynyt tuonilmaisiin. Kirjoitin, että ”Hietamiehessä Suomi menetti kansallisen terapeutin.”

Näin jatkui esseeni:

” Äitini luki hyvin vähän. Mutta Hietamiehen kirjoja hän tietääkseni luki tai ainakin yritti lukea. Kun hän dementoitui, hiipui lukuharrastus kokonaan.

Olen pohtinut sitä miksi juuri Hietamies oli äitini mieleen.

Äitini maailma rajoittui lapsuudessa ja nuoruudessa Nehvonniemen ja Ostronsaaren kyliin. Hän avioitui 21 vuotiaana, minkä jälken hänen maailmansa rajoittui Putkelan kylään ja viimeisinä vuosina Ilomantsin kirkolle.

Kerran hän pääsi käymään tätini luona Ruotsissa ja silloin tällöin lasten luona etelässä. Joensuussa käynnit olivat useimmiten sairaalakäyntejä.

Kerran käytiin Kolilla.

Navettapolku, yhteen suuntaan noin 50 metriä, tuli hänelle hyvin tutuksi.

1960-luvun lopulla televisiosta tuli Peyton Place, Me Tammelat ja Hanski. Niitä hän katsoi. 1970-luvulla enimmäkseen kotimaisia viihdeohjelmia, ainakin Lauantaitansseja.

Ja sitten myöhemmin, poismuuttaneet tyttäret muistivat jouluisin äitiäni Laila Hietamiehillä. Ja minä ostin hänelle tämän Saureen elämäkerran.

Hietamiehen kirjat tarjosivat miljoonille suomalaisille mahdollisuuden poiketa hetkeksi sivuun navettapoluilta, konttorien paperipinoista, tehtaiden liukuhihnoilta…

Olen lukenut useita Hietaniemen (Hirvisaaren) kirjoja. Imatra-sarjasta lumouduin niin, että minun oli pakko käydä paikan päällä – Imatran valtionhotellissa – kokemassa romaanien välittämiä tunnelmia.

Pettymys oli suuri kun sain todeta Imatran kosken vaienneen iäksi. Ehkä kerran kesässä annetaan kosken kuohua…

Onneksi meillä on kirjat, jotka voivat palauttaa meille menetetyn kauneuden takaisin.

Äidilläni oli tapana laittaa kirjojen väliin kuolinilmoituksia. Salme Saureen Hietamies-kirjan välistä löysin ukkini Väinö-veljen kuolinilmoituksen.

Väinö Turpeinen kuoli syyskuussa 2001. 20 vuotta sitten. Ehkä aitini pystyi silloin vielä lukemaan… ”

Valamon yksinäinenkin on ollut minulle vahva lukukokemus.

Kerrostalohuoneistossani on tällä hetkellä (aamuyöllä) sisällä lämmintä 30 astetta. Illemmalla saattoi olla vielä enemmän.

Mutta ilmeisesti tropiikissakin voi lukea kirjoja…

Edellyttäen, että ne ovat kiinnostavia.

Valamon yksinäinen on historiallinen romaani, joka sijoittuu vuoteen 1913. Tosin kirjailija tekee tämän tästä matkoja päähenkilöidensä varhaisempiin vaiheisiin, mikä saattaa olla eduksi niille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet Hietaniemen Laatokka-sarjan aikaisempia osia Pilvissä taivaanlaiva (1986) ja Maan kämmenellä (1987).

Laatokka-sarjan aikaisemmat osat keskittyvät lähinnä Vienan-Karjalaan.

Valamon yksinäinen on nimenä hieman harhaanjohtava, koska romaanin päähenkilön, Valamon viitankantajamunkin Dimitrin vaiheita seurataan lähinnä Krasnostokin nunnaluostarissa.

Krasnostok oli alkujaan katolinen luostari, joka muutettiin vasta myöhemmin ortodoksiseksi luostariksi. Se sijaitsi lähellä Puolan rajaa.

Nykyään paikalla on Grodnon Jumalanäidin syntymälle pyhitetty luostari.

Aamun Koiton sivuilla on hyvä artikkeli tästä luostarista ja sinne houkuteltujen karjalaistyttöjen kohtaloista.

https://aamunkoitto.fi/maailmalta/vanhat-valokuvat-kertovat-karjalaistytoista-krasnostokin-luostarissa-me-itkimme-niin

Hietamies on tehnyt vahvaa pohjatyötä: Valamon yksinäinen sisältää paljonkin kirjailijan omaa dramaturgiaa, mutta se on hyvin sidottu historiallisesti aikaan ja paikkaan.

Luulenpa tietäväni syyn Valamon yksinäisen historialliseen tarkkuuteen.

Kirjoilla on kohtalonsa. Miten ne milloinkin löytävät lukijansa, on suurelta osin sattuman kauppaa. Onnistuin, muistaakseni kirpputorilta, löytämään joitakin vuosia sitten Kaarlo Merikosken Valitut teokset (nimellä Voimia ja vastavoimia, 1953), joka sisältää mm. teokset Irti sortajista (1919) ja Uskonluopio (1936). Myöhemmin tutustuin vielä Merikosken tutkimukseen Taistelua Karjalasta (1939), joka käsitteli sortovuosien venäläistämistyötä Karjalassa.

Merikoski oli laajasti perehtynyt Raja-Karjalan historiaan, erityisesti venäläistämistyön historiaan. Hietamiehen teosta lukiessani huomasin, että sen päälähteenä ovat olleet juuri mainitsemani Merikosken kirjat.

Romaaneihin ei ole kuitenkaan tapana laittaa lähdeviitteitä. Ehkä pitäisi.

Merikosken tutkima venäläistämistyö kohdistui erityisesti Raja-Karjalaan. Sen tavoitteena oli perustaa venäjänkielisiä kouluja. Salmiin niitä perustettiin peräti 24.

Karjalan veljeskuntaa tutkinut Veikko Purmonen on todennut, että järjestön tarkoitus oli toimia ortodoksisuuden ja kirkolliskansallisten päämäärien lujittamiseksi Arkangelin, Aunuksen ja Suomen hiippakunnissa.

Veljeskuntaa johti apulaispiispa Kiprian, joka on myös yksi Hietamiehen romaanin päähenkilöistä. Kipriania on yleisesti pidetty tämän venäläistämistyön pääarkkitehtina.

Romaani sijoittuu vuoteen 1913, jolloin Kiprian oli jo ehditty nimittää arkkimandraatiksi (1909) ja Sortavalan apulaispiispaksi (1913). Virkaansa Kiprian ei ehtinyt hoitaa pitkään, kun hän menehtyi umpisuolentulehdukseen seuravaana vuonna, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Viitankantajamunkki Dimitri on romaanissa Kiprianin vastavoima. Vastakkain ovat suomalaiskansallista linjaa edustavat ortodoksit ja Venäjän kansallisia etuja edustavat ortodoksit.

Oman jännitteensä romaaniin tuovat Venäjän vallankumoukselliset, joita santarmi jahtaa minkä ehtii.

Romaania ei tarvitse kuitenkaan lukea tästä uskonnollispoliittisesta näkökulmasta.

Se voidaan lukea myös ihmissuhderomaanina. Uskoisin, että Hietamiehen miljoonat lukijat (joihin myös äitini kuului) etsivät hänen kirjoistaan juuri rakkautta ja romantiikkaa, vaihtelevia elämänkohtaloita, ei niinkään tarkkaa historiallista kuvausta.

Luostarien maailma on aina kiehtonut minua. Ehkäpä juuri Hietaniemen kuvaukset Krasnostokin luostarista saivat minut pysymään uskollisesti, lähes koko illan, romaanin parissa.

Juonesta en kerro tämän enempää.

Sen sijaan palaan hetkeksi Sonkajanrannan kylään, joka sijaitsee Tuupovaaran ja Ilomantsin rajoilla. Sinne Karjalan veljeskunta perusti 1908 koulun, jossa opetettiin myös venäjää. Koulun varsinaisena opetuskielenä oli kuitenkin suomi.

Kaarlo Merikoski laskee sen kuitenkin venäläistämiskouluksi.

Idea koulun perustamisesta tuli Johannes Karhapäältä. Myöhemmin Karhapään asema virallistettiin, vaikka hänellä ei ollut virallisia tutkintoja. Hänestä tuli eräänlainen ortodoksisuuden lähetti koko Kuopion läänin alueella.

Karhapää hankki tällä lähetystyöllään vihamiehiä.

Sodassa viha tiivistyy. Näin kävi myös Suomen kansalaissodassa 1918.

Karhapään elämä päättyi väkivaltaisesti maaliskuussa 1918. Teloituksen suorittivat valkoiset. Paikkana oli Joensuun Siilainen.

Joitakin vuosia sitten päätin tutustua Sonkajanrannan kylässä sijaitsevaan Pyhän Hannan kirkkoon, joka oli valmistunut 1915.

Kauppias P. F. Nesterov rahoitti kirkon rakentamisen, mutta tuskinpa sitä olisi saatu aikaiseksi ilman Johannes Karhapäätä.

Nyt tästä pienestä kirkosta on tullut merkittävä pyhiinvaelluspaikka.

Johannes Karhapää kanonisoitiin ortodoksisten pyhien joukkoon maaliskuussa 2018, aluksi nimellä Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen. Seuraavana vuonna kanonisointia täsmennettiin. Nyt tämä kansanmies, kansalaissodan marttyyri ja harras ortodoksi tunnetaan nimellä Johannes Sonkajanrantalainen.

Muistaakseni samalla reissulla, kun kävin tutustumassa Pyhän Hannan kirkkoon, kävin myös Karhapään Masan kirppiksellä, jota hän piti Sonkajanrannan vanhalla koululla. Masa kutsui minut myös kotiinsa.

Koko päivän tarinoimme Johannes Karhapäästä. Masan (joka oli läheistä sukua Johannekselle ja tunsi perinpohjin sukunsa historian) näkemys Johanneksen kuolemasta poikkesi varsin paljon virallisesta tulkinnasta.

Käyn silloin tällöin kävelemässä Kokonniemen vanhassa kalmistossa, joka sijaitsee Ilomantsinjärven rannalla. Kun käyn siellä, pysähdyn aina hetkeksi Johanneksen haudalle.

Siinä samalla tulee mietittyä moninaisia perimmäisiä kysymyksiä…

Jos Masaa on uskominen, kansalaissodan ja ortodoksisen kirkon marttyyri Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen on saanut leposijan aivan läheltä sitä paikkaa, josta on saanut viimeisen leposijansa myös hänen teloituksensa tilannut mies.

Ehkä näistä asioista jo nyt uskaltaisi puhua. Kansalaissodan veteraanit ovat jo kaikki siirtyneet tuonilmaisiin.

Totuus on parasta terapiaa.

26.6. 2022

Urpo Syrjä: J.H. Tuhkanen ja jänen seminaarinsa (1973, 184 s.)

Urpo Syrjän kasvatushistoriallinen teos J.H. Tuhkasen (1851-1932) seminaarista (1890-1919), joka koulutti kiertokoulunopettajia Hämeenlinnassa, on omakustanne.

Niinpä herääkin kysymys: eikö Syrjän historiikki ehkä merkittävimmästä suomalaisesta kiertokouluvaikuttajasta kiinnostanut akateemisia kustantajia?

Isoäitini Ida Turpeinen (1896-1975) toimi vuosina 1922-1948 Ilomantsissa kiertokoulunopettajana. Kiersin hänen jälanjäljissään Ilomantsin kyliä 1990-luvulla. Haastattelin vielä elossa olevia mummoni oppilaita.

Idan koulujen ”alumnit” suhtautuivat suurella kiinnostuksella hankkeeseeni, sain myös kirjepostia, kun olin kertonut mielenkiinnostani paikallisessa lehdessä, Pogostan Sanomissa.

Mutta oli myös toisenlaisia ääniä. Työtäni pidettiin ajan haaskauksena.

1990-luvulla oli kuitenkin viimeinen hetki tavoittaa vanhoja kiertokoululaisia. Viimeiset kiertokoulun opettajat olivat Lapin katekeettoja. Mutta heidänkin työnsä loppui viimeistään 1950-luvulla.

Ilomantsin viimeinen kiertokoulu pidettiin todennäköisesti syrjäisessä Putkivaaran kylässä v. 1948.

Lapin katekeetat olivat valtion palkkalistoilla. Muun Suomen opettajien työnantajina olivat seurakunnat.

Niin Hämeenlinnan kiertokouluopettajaseminaarin perustajaa, kuin myös isoäitiäni yhdisti yksi merkittävä seikka: he olivat molemmat lähtöisin erittäin köyhistä oloista.

J.H. Tuhkanen syntyi pieneen mökkiin Sotkamon Jormaskylässä v. 1851. Äiti oli sokea, isä kuoli varhain. Pojan mahdolliselle koulutielle oli asetettu melkoisesti esteitä. 1860-luvun nälkävuosista hän selvisi juuri ja juuri hengissä. Mutta onnellisten sattumusten kautta hän pääsi koulutielle. Yksi hänen avustajistaan oli Suomen kernaalikuvernööri kreivi Friedrich Wilhel Berg, joka Sotkamon vierailullaan oli kuullut tästä lahjakkaasta, mutta köyhästä pojasta.

Isoäitini jäi kolme vuotiaana orvoksi. Hänen äitinsä oli jalasjärveläinen itsellinen Leena Mukkala (1864-1900).

Tehdessäni isoäitiini liittyvää tutkimustyötä Vaasan maakuntaarkistossa, sain vihjeen, että Leena Mukkala olisi mahdollisesti joutunut seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Idan isästä ei ole varmaa tietoa. Oma veikkaukseni on, että hän oli Jalasjärven kirkkoherran poika. Se selittää sen, että pappila ilmeisesti huolehti mummoni kansakouluun ja vaikutti siihen, että hänen sukunimensä vaihdettiin Mukkalasta Eloksi.

Nimenvaihdoksen aikaan pappilaa isännöi jo toinen kirkkoherra. Olikohan tämä vihje edelliselle kirkkoherralle (poikineen), että kannattaisi kantaa vastuu teoistaan. Kirjaimet E.L. nimittäin sisältävät suoran viittauksen lapsen isään.

Pari vuotta sitten onnistuin tavoittamaan näitä mahdollisia eteläpohjalaisia serkkujani. Toinen heistä on alansa johtava tiedemies Suomessa. Hänen siskoltaan kuulin vielä, että Idan ”isäehdokas” tunnettiin naisiin menevänä miehenä. Sitä kuitenkin yhdessä ihmeteltiin, että hänellä ei ollut ainakaan virallisia jälkeläisiä.

Asuin suuren osan lapsuudestani karjalaisessa suurperheessä, johon kuuluivat myös isoäitini Ida ja hänen miehensä, ukkini Heikki Turpeinen.

Joskus Ida kertoi minulle varhaisvuosistaan Jalasjärvellä. Hän kertoi ajasta, jolloin hän oli saanut nähdä nälkää: ”Minut oli jätetty yksin mökkiin. Ruokana vain torakat, joista tein keittoa.”

Isoäitini kertomus viittaa siihen, että äitinsä kuoltua hän olisi ollut jonkin aikaa huutolaistyttönä. Hänelle oli kuitenkin nimetty holhooja? Eiko holhooja katsonut tytön perään?

Jossain vaiheessa Jalasjärven pappila kuitenkin puuttui asiaan: Ida sai käydä kansakoulun ja häenelle järjestettiin piian töitä pappilasta.

Tuhkasen seminaarin isoäitini kävi 1916-1917. Lukuvuosimaksu oli 30 markkaa, mutta varattomat saivat olla vapaaoppilaina. Mutta tarvittiinhan rahaa muuhunkin. Ehkä hänellä oli omia säästöjä tai sitten Jalaskärven pappila huolehti kustannuksista.

Olen luvannut suvulleni, että kirjoitan isoäitini elämäkerran. Se on vielä kesken. Mutta ainakin Putkelan kyläkirjaan on tulossa luku Ida Turpeinen – kiertokoulunopettaja.

Mummoni ei ollut ainoa köyhän kansan edustaja Tuhkasen seminaarissa. Suurin osa oppilaista oli köyhiä maalaistyttöjä, joille kiertokouluopettajaseminaari oli niitä harvoja väyliä sosiaaliseen nousuun mitä oli tarjolla.

Mutta oliko se tie sosiaaliseen nousuun?

Syrjän mukaan kiertokoulunopettajien palkkaus vaihteli suuresti: 20 markasta 700 markkaan. Palkan lisiäkin oli: opettaja saattoi saada 20 litraa rukiita, 12 syltä halkoja, neljä kiloa voita.

Tämä kaikki oli siis vuodessa, ei kuukaudessa. Itselläni kuluu jo kuukaudessa kilo voita (mikä näkyy varmaankin kolesteroliarvoissa).

Historioitsija on lähteidensä armoilla, niin myös Syrjä. Hänen historiikkinsa on vuodelta 1973, jolloin kiertokoulut olivat jo siirtyneet historiaan ja niiden opettajat ja suurin osa oppilaista jo korkeampiin seminaareihin (toivon mukaan siellä ei ole enää vilua ja nälkää..).

Syrjä on tutkinut tarkkaan Tuhkasen seminaarin arkiston Hämeenlinnassa, Hämeen maakunta-arkistossa. Siellä olen minäkin vieraillut. Mielenkiintoni kohde oli lähinnä Ida Eloon liittyvät paperit. Kyllähän tietoja sieltä tihkuikin. Ehkä mielenkiintoisin lähdelöytöni oli Tuhkasen (tai jonkun muun seminaarin opettajan) pitämä Musta kirja, johon oli kirjattu seminaarilaisten hairahduksia.

Ida Elokin on mainittu tässä kirjassa. Hän lienee saanut varoituksen seurustelustaan venäläisten sotilaiden kanssa. On myös merkintä. ”Ida osaa venättä”.

Missä lienee oppinut…

Tuhkasen seminaari oli kristillissiveellinen laitos, joka ei sallinnut minkäänlaista kanssakäymistä Hämeenlinan varuskunnan sotilaiden kanssa. Ja tuskin muidenkaan miesten kanssa.

Oman väen kanssa kuitenkin osattiin pitää hauskaa.

”Hauskuuden” määritelmä lienee kuitenkin muuttunut vuosien varrella.

Syrjä kertoo kirjassaan joka kuukausi pidetyn konventin ohjelmasta, johon kuului ”isänmaallisia puheita, laulua, runonlausuntaa, kertomuksia, oman toverilehden lukua, huviposti, jossa oli oppilaitten kirjeitä toisilleen, ja lopuksi leikkiä.”

Piirileikkiin osallistui myös johtaja Tuhkanen puolisonsa kanssa, mikä kertoo seminaarin hyvästä hengestä.

Seminaari kesti vain vuoden, sen jälkeen koitti useimmille karu arki Suomen kansan syrjäseutujen sivistäjinä.

Syrjä kirjoittaa: ”Tuskinpa löytyy toista kansamme sivistystä tarkoittavaa laitosta, jossa elämän taistelu olisi ollut niin kovaa kuin kansamme alkuopettajilla kierrellessään laajoilla salomailla.”

Kiertokouluja pidettiin välttämättömänä pahana. Niitä oli siellä, missä ei ollut kansakouluja.

Kansakoulun isä Uno Cygnaeus piti niitä jopa ”haitallisina kilpailijoina.”

Kansan syvistä riveistä saattoi kuulua näitäkin viestejä:

”Muistakaa se, ettette lapsille opeta linnun kynsiä ja variksen varpaita, vaan puhdasta Jumalan sanaa ja että he oppivat löytämään virret virsikirjasta.”

”Puhdasta” Jumalaan sanaa toivottiin opettajilta, mutta miten lienee ollut koulurakennusten hygienian laita. Tuskin tehtiin homemittauksia.

Kiertokoulut saattoivat itse asiassa saada talonpoikaiston luottamuksen juuuri siksi, että ne kestivät vain vähän aikaa ja kirkko piti huolen opetusohjelmista ja samalla myös opettajiensa moraalista.

Seurakuntien vastuulla oli jakaa pitäjä koulupiireihin, joissa kussakin oli yleensä useita kyliä. Koulua pidettiin muutama viikko paikassaan. Sitten siirryttiin jo seuraavaan kylään.

”Aina ei ollut taloissa koulua varten omaa tupaa tai kamaria, vaan sitä pidettiin usein väentuvassa, jossa talon asukkaat samalla suorittivat arkisia askareitaan, veistelivät, kutoivat, valmistivat ruokaa ym. Koska talvisaikaan maaseudulla tuotiin eläimiäkin pirttiin, saattoivat joskus vasikat jas kukotkin yhtyä yhteiseen äänenpitoon tässä koululuokassa.”

Palkka oli pieni, joten kutsumusta tehtävään täytyi olla.

Olen vakuuttunut siitä, että oma isoäitini oli kutsumusopettaja. Mutta oli se pieni palkkakin tarpeeseen. Isoisäni Heikki, sen tiedän, oli ahkera ja kyläläisten arvostama mies. Hänellä oli sitten myös paheensa, viina ja korttiringit veivät usein savotoista saadut ansiot.

Mummoni opettajan palkka varmisti sen, että perheen ei tarvinnut nähdä nälkää. Ja saihan kotitilaltakin omasta takaa ruokaa: oman maan pelloista puitiin viljaa, eläimistä saatiin lihaa ja maitoa. Järvestä kalaa.

Se, että joku kirjoittaa tätä esseetä jossain Järvenpäässä on sattuman satoa. Sata vuotta sitten, syksyllä 1922, sattumalle annettiin todellakin mahdollisuus; silloin Ida Elo aloitti työnsä Ilomantsin luterilaisen seurakunnan yhtenä kiertokoulun opettajista. Hänen ensimmäisiä työpaikkojaan oli Putkelan kiertokoulu Turpeilan peräkammarissa, jonne mahtui kerrallaan ehkä 10 oppilasta.

Ida Elo tutustui talollisen poika Heikki Turpeiseen (1900-1971).

Hääkellot soivat maaliskuussa 1923. Ensimmäinnen lapsi Salme syntyi jo heinäkuussa. Joten maalisakuussa olikin jo ollut kiire saada liitolle kirkollinen siunaus. Olihan morsiamen työnantajana vielä kirkko.

Salme oli Heikin ensimmäinen lapsi, mutta ei Idan. Hänellä oli avioton lapsi Olavi (1920-1944) , jonka hän oli joutunut jättämään hoitoon Linderooseille Sipoon Hindsbyn kylään. Myöhemmin Olavi adoptoitiin Sirviöille Kajaanin.

Puolisot tekivät keskenään kirjallisen sopimuksen, että Olavi otetaan perheeseen. Isoisäni ei kuitenkaan tätä lupaustaan pitänyt. Ida näki lapsensa elävänä viimeisen kerran juuri vuonna 1922.

Syyskuussa 1944 hän kävi jättämässä seppeleen poikansa haudalle. Paikkana oli Kajaanin sankarihautausmaa. Olavi kuoli lavantautiin Savonlinnan sotilassairaalassa.

Paljonpa tarinoita maailmaan mahtuun.

Kirjoitin joskus artikkelin Karjalan Maahan kiertokoulun opettajista.

Kutsuin heitä ”Jumalan köyhiksi.”

Kiertokoulunopettajat tekivät tärkeää työtä. He opettivat syrjäseutujen lapset (ja osan aikuisistakin) lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan.

Mutta he tekivät muutakin.

He olivat aikansa opoja.

Elämään saattajia.

25.6. 2022

A.J. Jacobs: Raamatullinen vuosi. Yhden miehen nöyrä yritys noudattaa Raamattua mahdollisimman kirjaimellisesti (2008, s. 448)

Lahjoitin tänään itselleni runsaasti lukuaikaa.

Itse asiassa lahjoitin sitä niin paljon, että pääsin aloittamaan kirjoitusurakkani vasta aamuyöllä.

Päivitin lukukokemukseni vuosien takaa. Ehkä edellisestä Jacobsin Raamatullisen vuoden lukukerrasta ehti kulumaan kymmenisen vuotta.

Jacobs on tunnetun amerikkalaislehden Esquire-lehden säännöllinen avustaja.

Monet hänen kirjoistaan ovat olleet suuria menestyksiä. Kirjassaan The Know-It-All: One Man’s Humble Quest to Become the Smartest Person in the World (2004) Jacobs kertoo luku-urakastaan, joka käsitti Encyclopædia Britannican kaikki 32 osaa.

Päivän kirjani, alkuperäiseltä nimeltään The Year of Living Biblically: One Man’s Humble Quest to Follow the Bible as Literally as Possible (2007) taas kertoo Jacobsin yrityksestä noudattaa yhden vuoden aikana kaikkia Raamatun käskyjä ja ohjeita. Niitä hän löysi Raamatusta kaikkiaan yli 700.

Useimmille kristityille riittänee ne tärkeimmät kymmenen. Ja niissäkin taitaa olla puolet liikaa.

Kun miettii näitä Jacobsin tempauksia, saattaisi niitä pitää halpoina markkinointikikkoina.

Ehkä Jacobsin kirjasta tehty tv-sarja Living Biblically (CBS tuotantoa 2018) ehkä tätä halpaa kaupallisuutta edustaakin. Jacobsin Raamattu-kirja onnistuu kuitenkin kiertämään halvan kaupallisuuden ansat, vaikka onkin helppolukuinen.

Olen itse opiskellut amerikkalaisissa yliopistoissa (lähinnä Marylandissa) ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä ristiriitaa mikä vallitsee juuri tämän ”Amerikka on vain bisnestä” – ajatuspinttymän ja sen humanistisia aineita arvostavan yliopistolaitoksen välillä. Jacobs on valmistunut yhdestä arvostetuimmista amerikkalaisista yliopistoista, Brownista. Kyllä Amerikallakin on lukeneistonsa.

Viihdeteollisuuden täytyy kuitenkin huomioida realiteetit: pitää tuottaa sitä mitä suuri amerikkalainen keskiarvo haluaa. Helppoa, helposti sulavaa viihdettä, joka ei vaadi juuri minkäänlaista yleissivistystä. Mutta ehkä Jacobs saatiin rahalla suostumaan tuohon hienon kirjan latistavaan tv-sarjaan.

Parhaillaan kuuntelen kuulokkeilla Jacobsin luentoa, jonka hän piti vuonna 2008 (valitettavasti youtube ei paljasta missä luento pidettiin) https://www.youtube.com/watch?v=4q-Oqpp4biE

Jacobs on myös hyvä puhuja. Jos kirjaa ei jaksa lukea, on tämä luento varmaankin parempi vaihtoehto kuin heppoinen tv-sarja.

Tämän pienen alkulämmittelyn jälkeen palaan päivän kirjaani ja juutalaisen agnostikon A.J. Jacobsin Raamattu-projektiin.

Olen tehnyt silloin tällöin uskonnon tunneillani tunnustuksen: ”Olen kaappijuutalainen.”

Virallisesti olen tällä hetkellä ortodoksi. Täsmällisemmin huono ortodoksi.

Jos vaihtaisin kristinuskosta juutalaisuuteen, tulisi minusta hyvin suurella todennäköisyydellä huono juutalainen.

Jacobs on siis agnostikko. Oma ”uskonnollinen” vakaumukseni ei siitä paljon poikkea. Keskimääräisin vastaukseni uskonnollisiin kysymyksiin on ”en tiedä.” Mutta myös tieteestä tulee helposti eräänlainen ”uskonto” — tiedonto.

Tällä hetkellä olen ehkä lähempänä uskontoa kuin tiedontoa.

Molemmissa on vaaransa — on niin helppo syyllistyä erilaisiin besserwisserismeihin, paremmintietämiseen.

Ortodoksisuus on osa karjalaista identiteettiäni, kun taas juutalaisuutta kohtaan tunnen vaikeasti määriteltävissä olevaa hengenheimolaisuutta. Juutalainen musiikki – klezmer – saa minut aina herkistymään.

Yksi niistä kaupungeista, joissa haluaisin lähitulevaisuudessa käydä on juuri Jerusalem.

Juutalaisuus on aina kunnioittanut lukemisen kulttuuria ja sivistystä.

Erityisesti minua on kiehtonut juutalaisuudessa sen arkinen mystiikka. Jos olen oikein ymmärtänyt (saattaahan olla että olen väärässä), juutalaisuudessa korostuu tämänpuoleisuus, ei tuleva elämä niin kuin (minusta aivan liikaa) kristinuskossa ja islamissa. Tämänpuoleisuutta tarkastellaan juutalaisuudessa usein filosofisesti, elämään olennaisesti kuuluvaa mystiikkaa unohtamatta.

Kabbalasta (juutalaisesta mystiikasta) olen ollut jo pitkään varsin kiinnostunut. Siitä on päässyt myös kissani osalliseksi.

Kissani Pikkis loukutettiin noin 20 vuotta sitten Hyvinkään kaatopaikalta. Laupiaina samarialaisina toimivat Hyvinkään eläinystävät. Kun Pikkis muutti uuteen (itse asiassa sen ensimmäiseen) kotiin Järvenpäähän, oli se äärimmäisen arka, varmasti kovia kokenut.

Kukaan ei tiennyt Pikkiksen syntymäpäivää. Siinä auttoi Kabbala. Minulla ja tyttärelläni on sama kabbalaluku 9. Niinpä laadimme yhtälön, jossa annettuna oli lopputulos 9. Yhtälöön tarvitsimme myös karkean arvion Pikkiksen mahdollisesta syntymäajasta, päädyimme elokuuhun 2002. Tarkka päivä löytyi sitten helposti: jos halusimme kissallemme saman kabbalaluvun (9), niin syntymäpäivän täytyi olla 15.8. 2002.

Heprealainen raamattu (Tanak) on juutalaisille tärkeä lähtökohta, josta käsin he (jos ottavat uskontonsa vakavasti) voivat lähteä miettimään elämänsä suuntaviivoja. Raamattua täydentää Talmud, joka koostuu  Mišnasta ja Gemarasta.

Jacobs ei juuri viittaa teoksessaan Talmudiin. Mutta otetaan siitä kuitenkin yksi esimerkki.

Heprealaisessa raamatussa (jota me kutsunne Vanhaksi testamentiksi) kuolemanrangaistus tuomitaan monista ”rikoksista”: mm. aviorikoksesta, sapatin rikkomisesta, jumalanpilkasta, noituudesta ja jopa tottelemattomuudesta (lasten täytyi totella kaikessa vanhempiaan).

Teloitustapana on useimmiten kivitys.

Lainaan otteen Jacobsin Raamatullisesta vuodesta:

”Muutama päivä sitten keräsin kourallisen valkoista soraa Central Parkista ja työnsin sen housujeni takataskuun. Nyt tarvitsin vain uhrin. Päätin aloittaa sapatin rikkojilla. Heitä on helppo löytää työnarkomaanien kotikaupungissa. Huomasin, että kaljamahainen mies korttelimme Avis-autovuokraamossa on töissä sekä lauantaina että sunnuntaina.”

Onhan selvää, että Esquiren toimittaja, jolla on tämä omituinen Raamattu-projektinsa, ei voi tuomita kaljamahaista maanmiestään kuolemaan siitä syystä, että tämä tekee töitä viikonloppuisin ja rikkoo sapattisääntöä.

Jacobs suorittaa kuitenkin symbolisen teloituksen: hän pudottaa soraa Avis-miehemme kengälle. Kun tämä symbolinen teloitus oli tehty, pyytää Jacobs tekoaan anteeksi ja kumartuu keräämään soraa miehen kengältä:

”Ja hän kumartui alas samaan aikaan ja melkein iskimme päämme yhteen, ja sitten hän pyysi anteeksi ja sitten minä pyysin uudestaan anteeksi.”

Jacobs kysyi tuntemaltaan juutalaiselta oppineelta tästä barbaarisesta tavasta tuomita esim. sapatinrikkojia. Jacobsille vastattiin: ”Nykyään emme kivitä ihmisiä, sillä sitä varten tarvittaisiin raamatullinen teokratia, joka sallisi kivittämisen. Sellaista yhteiskuntaa ei nykyään ole olemassa.”

Itse asiassa islamissa on käytetty tätä teloitustapaa aivan viime vuosiin asti.

Tässä on kunnostautunut juuri teokratia, pappisvaltio Iran. Mutta vastaavia esimerkkejä löytyy muistakin islamilaisista maista, kuten Nigeriasta ja Afganistanista (mm. Taleban-hallinnon ajoilta).

Kivitystuomioista Raamattu on varsin suurpiirteinen.

Onneksi on Talmud, jossa täsmennetään asiaa. Ja paljastuukin, että mitään kivitystä ei tarvita, vaan riittää, että tuomittu työnnetään alas kalliolta, jotta kuolema tulisi mahdollisimman nopeasti.

”Talmudissa on neuvoja siitä, kuin korkea kallion tulee olla. Kivitettävälle ihmiselle annettiin myös vahva drinkki, jottei hän tuntisi kipua.”

Mitä opimme tästä: juutalaiset tulkitsivat varsin vapaasti Raamatun tekstiä ja tarkemmat ohjeet löytyivätkin Talmudista.

On kuitenkin ilmeistä, että tämänkaltaiset kuolemantuomiot olivat varsin harvinaisia.

Jacobs on kirjannut teokseensa muitakin Raamatun ohjeita ja käskyjä, joita on nykymaailmassa varsin vaikea noudattaa.

Tässä on yksi omituisimmista. ( jos) ”Löytyy surmatun ihmisen ruumis asutuksen ulkopuolelta eikä tiedetä, kuka hänet on tappanut” ei auta muuta kuin taittaa hieholta niska. Tosin ei minkä tahansa hiehon niskaa. Hiehoa ei ole saanut käyttää vetojuhtana. Myös hiehon teurastuksen täytyy tapahtua tarkkaan määrätyssä paikassa: Hieho on ”vietävä viljelemättömälle seudulle puronuomaan, jossa on vettä läpi vuoden, ja siellä heidän on taitettava hieholta niska.”

Eikä tässä vielä kaikki: ”Ruumiin löytöpaikkaa lähinnä olevan kaupungin vanhimpien on pestävä kätensä sen hiehon yläpuolella, jonka niska taitettiin puronuomassa.” (Lähde: 5. Mooseksen kirja 21:1-4)

Voi aikoja  — voi hiehoja!

Jacobs ei siis pystynyt noudattamaan kaikkia Raamatun ohjeita valitsemansa vuoden aikana. Hän ei myöskään hylännyt agnostismiaan; epäilijästä ei tullut uskovaa.

Mutta jotain kuitenkin jäi: hän lepää sapattina, käyttää enemmän valkoisia vaatteita ja lukee edelleenkin kiitosrukouksia.

Ja mahdollisesti jäljelle jäi se kaikista tärkein: ei tarvitse uskoa Jumalan olemassaoloon, mutta voi kunnioittaa elämän pyhyyttä:

”Elämä on pyhää. Sapatti voi olla pyhä päivä. Rukous voi olla pyhä rituaali. On olemassa jotakin ylimaallista, arkipäivän tuolla puolen olevaa. On mahdollista, että ihmiset loivat tämän pyhyyden itse, mutta se ei poista sen voimaa tai merkitystä.”

24.6. 2022

Pekka Hallberg: Arvot tasapainossa? Mietteitä oikeudesta, kilpailukyvystä ja hyvinvoinnista (2005, 189 s.)

Harvalla suomalaisella on niin näyttävä cv kuin Pekka Hallbergilla. Hän on toiminut korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä vuosina 1993–2012, mutta hän on tehnyt paljon muutakin.

Hän on ollut oikeusministeriön lainsäädäntöneuvoksena, Suomen akatemian tutkijana, hallinto-oikeuden professorina.

Hän on tuplatohtori, väitöskirjojaan hän on puolustanut niin oikeustieteellisessä kuin valtiotieteellisessäkin. Hän on ollut keskeisiä toimijoita  valtiosääntöuudistuksissa, erityisesti perusoikeussäännösten kehittämisessä.

Hänen nimensä oli 2012 esillä kansalaisliikkeen mahdollisena presidenttiehdokkaana.

Median valokeilaan Hallberg joutui keväällä 2010, kun kahta ulkomaalaista isoäitiä odotti maastakarkotus. Hallberg yritti vaikuttaa käännytyspäätökseen lähettämällä kirjeen poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle. Hallbergin kirjeen ansiosta poliisi antoi lisäaikaa päätöksen toimeenpanolle.

Myöhemmin Hallbergista on tullut suomalaisen oikeusvaltioperiaatteen maastaviejä, varsinkin niihin maihin, joissa ei ole toimivaa demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa.

En voi kulkea koulumestarina, mutta Suomella on tarjottavana malli, johon kuuluvat rauhallinen kehitys, oikeusturva-ajattelu ja osallistuva, hyvä hallinto. Vallan pelisäännöt, avoimuus ja julkisuus eli sananvapaus liittyvät tähän. (Suomen Kuvalehti 23.3.2013)

Jos jonkun suomalaisen vaikuttajan voi kutsua kuuluvan Suomen poliittiseen eliittiin niin Pekka Hallbergin.

Mutta ovatko hänen moraalifilosofiset ajatuksensa tunnettuja?

Luulenpa, että vain harva ammattifilosofi on vaivautunut lukemaan Hallbergin teoksia. Jo oman genren sisällä on tarpeeksi lukemista odottavia teoksia.

Itselleni nuo karsinat kuten ”filosofia”, ”historia”, ”sosiologia” eivät ole koskaan merkinneet mitään

Liityin vajaat 15 vuotta sitten työryhmään, joka ryhtyi laatimaan uutta filosofian oppikirjaa. Sen nimeksi tuli Polkuja filosofiaan (2011).

Halusin laatia siihen etiikan osuuden. Oppikirjan luku Etiikan luonne osoittautui melkoiseksi haasteeksi. Kun on käytössä vain vähän rivejä, miten esittelisi tämän varsin keskeisen etiikan osan lukiolaisille. Vieläpä niin, että lukija saisi siitä jotain irti vähäisilläkin filosofian pohjatiedoilla.

Helpoin vaihtoehto olisi ollut turvautua etiikan klassikoihin kuten Mooreen tai Kantiin. Ja kyllähän hekin mukaan tulivat ja erityisesti hyödynsin silloisen filosofian professori Timo Airaksisen näkemyksiä siitä mihin moraali perustuu.

Mutta ennen varsinaisten filosofian klassikkojen esiinmarssitusta, vyörytin oppikirjan sivuille Pekka Hallbergin moraalifilosofiaa.

Nyt kun jo lopullisesti kaikista karsinoista (onhan ”koulukin” yksi niistä) syrjään vetäytyneenä selailin Polkuja filosofiaan, palasin taas pohdiskelemaan Hallbergin ajatusten hedelmällisyyttä.

Oppikirjaa tehdessäni en käyttänyt lähteenäni Hallbergin Arvot tasapainossa ? (2005) teosta, vaan hänen artikkeliaan joka ilmestyi Yliopisto-lehdessä jo 1998.

Molemmissa lähteissä puhutaan kuitenkin samasta asiasta.

Selventääkseen asiaa käyttää Hallberg vertauskuvanaan puuta:

”Luonnossa kulkijalle sopiva vertaus saattaisi olla puu, jonka neulaset kuvaavat jatkuvasti muuttuvia sääntöjä, oksat pysyvämpiä periaatteita ja runko arvoperustaa.” (Yliopistolehti v. 1998)

Kirjaansa Arvot tasapainossa hän on ehkä selvemmin kuin seitsemää vuotta aikaisemmin, tulkinnut ”juurakon” merkitystä:

”Oikeus ilman eettistä pohdiskelua kuivettuu samoin kuin juureton puu kaatuu tuulenpuuskassa.”

Vaikuttaa siltä, että moraalifilosofian ehkä keskeisimmän käsitteen ”arvon” Hallberg sijoittaa sekä puun runkoon että sen juurakkoon. Itsekin laittaisin ”arvon” molempiin paikkoihin.

Oppikirjassani en tarpeeksi huomioinut eettisen pohdiskelun merkitystä. Juuri siitähän ne arvotkin nousevat.

Tässä esseessäni en käsittelee Hallbergin kirjan muita teesejä, vain tätä yhtä. Hallbergin aivoriihestä nousee esille muitakin mielenkiintoisia kysymyksiä: mm. hyvinvointivaltiomallin (sitähän Suomi soveltaa) suhde yrittäjyyteen. Itse asiassa nämä kysymykset ovat jo vahvasti yhteiskuntafilosofisia.

Kun miettii arvojemme perustaa, kannattaa olla mahdollisimman konkreettinen.

Terho Pursiaisella oli vuosia sitten Helsingin yliopistossa luentosarja, jolla oli mahtava otsikko Jumala. Houkuttelin muutamia oppilaitanikin mukaani yliopistolle; monet heistä selvästi myös kuuntelivat luentoa.

Erityisesti jäi mieleeni Pursiaisen toteamus: ”Olen kyllästynyt jatkuviin arvokyselyihin. Jos haluamme tietää henkilön arvot, niin antakaamme hänelle kuukauden ajaksi vihko, johon hän voi laittaa kaiken sen mitä hän ostaa, hintoineen.”

Teoria ja käytäntö eivät välttämättä kohtaa moraalin kenttäharjoituksissa — elämässä.

Moraalihan perustuu (näin minä sen näen) yksilön tekemiin valintoihin, joita arvot ohjaavat.

Hallbergin puuvertaus on tässä varsin hyödyllinen.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme arvot ovat usein näkymättömissä, niin kuin juurakot usein ovat. Saattaa olla, että me emme edes tiedosta tämän juurakon olemassaoloa. Normit (neulaset) ovat helpommin nähtävissä. Toki myös osa normeista on piilossa.

Kävin tänään kaupassa ostamassa mm. siikaa, kermaa ja kissanruokaa. Täytyy tunnustaa että ostin myös pullon hyvää meksikolaista olutta. Ne olivat niitä arkisia valintoja. Mikään ostoksistani ei ehkä edustanut kestävän kehityksen kannalta optimaalista kuluttamista.

Katson usein lähikauppani ilmoitustaulua, vaikka harvemmin sieltä mitään löydän. Ehkä en edes tarvitse mitään; elänhän suunnattoman tavarapaljouden keskellä. Usein vahvin motivaationi liittyykin karanneisiin eläimiin. Aina on joku kissa karkuteillä ja on hyvä tietää karkulaisten oikea osoite. Koirat eivät lähde yhtä herkästi luvattomille reissuille.

Tällä kertaa katseeni kuitenkin liimautui suloista kääpiösnautseria esittävään kuvaan. Tekstistä kävi ilmi, että eläin oli joutunut koiravarkaan kynsiin. Se oli siis kidnapattu. Ilmoituksessa toivottiin näköhavaintoja (kyllähän varastettuakin koiraa täytyy joskus käyttää ulkona).

Jos olisin haastatellut vaikkapa sataa lähikauppani asiakasta ja näyttänyt heille tuon varastetun koiran kuvaa ilmoitustaululta ja kysynyt heidän mielipidettään asiasta — niin todennäköisesti kaikki olisivat kauhistelleet asiaa. Jos olisi sattunut käymään niin, että olisin haastatellut myös koiravarasta, olisi hän mitä ilmeisimmin ollut samaa mieltä muiden kanssa:

”Hirveää. Aivan hirveää!”

Vaikka uskonkin siihen, että arvot ovat yksilöllisiä valintoja, niin uskon myös ”juurakkoon.”

On olemassa näkymätön, universaalisten arvojen kivijalka.

Yllättävän monista asioista olemme samaa mieltä. Jopa niin, että ne jotka eivät jaa tätä yhteistä arvokivijalkaa, eivät uskalla tuoda esille poikkeavia näkemyksiään.

Koko kevät ja nyt alkukesäkin on puhuttu paljon Ukrainan sodasta, myös moraalin näkökulmasta.

Jos kysymme Ukrainan sodasta, lähes keneltä tahansa suomalaiselta, he pitävät sitä järjettömänä, brutaalina ja rikoksena ihmisyyttä vastaan. Jos saman kysymyksen esittää Venäjällä, niin vastaukset ovat aivan jotain muuta.

Tämä esimerkki on pinnallisesti katsoen vastaesimerkki ajatukselle, että monissa asioissa (esim. kun puhutaan viattomien siviilien tappamisesta sodassa) olisivat voimassa universaalit arvot.

Pitäisikö meidän puhua sittenkin vain kulttuurisista arvoista…

Mutta helposti unohdamme oleellisen asian, jonka Pekka Hallberg on ottanut esille kirjassaan: ilman jatkuvaa eettistä pohdiskelua juurakot kuivettuvat.

Onko Putinin Venäjällä käynyt juuri näin?

23.6.2022

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia (2013, 240 s.)

Juhannusaatto alkoi juuri. Esseistin pitäisi kaikkien etikettien mukaisesti varmaankin kirjoitella suomalaisesta juhannusperinteestä tai jos hän sattuisi olemaan uskonnollisella tuulella, vaikkapa Johannes Kastajasta…

Palaanpa hetkeksi eiliseen lukokemukseeni, Jaakko Suolahden sympaattiseen teokseen, Viiniretkillä Italiassa. Suolahti kertoo kirjassaan, että Italiassa syödään juhannuksena etanoita pitkin päivää. Illan pimetessä alkaa ilotulitus.

Siis aivan jotain muuta kuin Suomessa.

Koraanin lukeminen juhannusaattona ei liene sen kummallisempi toimitus kuin etanoiden syöminen. Kaiken lisäksi etanoista saattoi ainakin Italiassa saada helposti ruokamyrkytyksen. Koraanin lukemisella ei pitäisi olla terveydellisiä haittoja eikä myöskään Jaakko Hämeen-Anttilan, Suomen johtavan Islam-asiantuntijan kirjojen lukemisesta pitäisi saada lisävuosia kiirastuleen.

Kaiken lisäksi suvullamme on taipumuksia kerettiläiseen ajatteluun, tästä vaihdoimme juuri serkkuni kanssa ajatuksia facebookissa.

Ilomatsin lukiossa ei muistaakseni ruustinna Niirasen tunneilla kertaakaan avattu Koraania. Sen sijaan Anna-Maija Raittilan kirkkohistoria opeteltiin ulkoa. Ainakin minä opettelin sen ulkoa, koska halusin saada uskonnosta kympin. Tuo himoittu arvosana tulikin, mutta ilman minkäänlaista tietoa islamista uskontona tai kulttuurina.

Perehdyin siis tänään Hämeen-Anttilan uskomattoman informatiiviseen teokseen Islamin miekka, jossa soditaan huomattavasti enemmän kuin muissa Hämeen-Anttilan islamia käsittelevissä kirjoissa.

Islam lienee tyypillinen esimerkki asiasta, josta puhutaan täysin (tai lähes täysin) mututuntumalla, ilman pohjatietoja.

Itse olen opettanut islamia milloin minkin oppiaineen yhteydessä, ehkä kuitenkin eniten historian oppiaineessa maailmankulttuurien kursseilla ja uskonnossa maailmanuskontojen kursseilla. Nyt uusi opetussuunnitelma lisäsi islamin opetusta myös uskonnon ykköskurssille.

Opetinko islamia oikein? Ainakin yritin perehtyä asiaan. Kirjastossani on runsaasti asiaa käsittelevää kirjallisuutta, muitakin kuin Hämeen-Anttilan islam-tulkintoja.

Ehkä erikoisimman islam-kirjani sain Cordobassa (sijaitsee Espanjan Andalusiassa) pakistanilaiselta Islam-lähettiläältä syksyllä 1982.

Saavuin Cordoban asemalle rinkka selässä ja ensimmäisenä ajatuksenani oli löytää kantovälineelle turvallinen paikka päiväksi. En ehtinyt edes tutustua rautatieaseman lokeroihin ja etsiä niiden vaatimia kolikoita, kun jouduin juttusille mainitsemani pakistanilaisen nuoren miehen kanssa.

Kun kerroin huolistani, lupasi hän päästää minut niistä ainakin päivän ajaksi. Moskeijan suojista löytäisin turvallisen paikan rinkalleni.

Tuosta päivästä tulikin elämäni islamilaisin päivä. Minua pidettiin ilmeisesti Allahin lahjana jalolle, vanhalle maurilaiskaupunki Cordoballe. Nimittäin sinä päivänä vihittiin Cordoban uusi moskeija. Olin ainoa suomalainen paikalla. Minua kestittiin maittavalla lounaalla ja sain osallistua yhteisiin rukoushetkiin. Kun kerroin seuraavan matkakohteeni olevan Marokon Tanger, sain osoitteen mukaani. Siihen oli präntättynä marokkalaisen miehen nimi, jolta saisin varmasti apua hädän koittaessa.

Tangerissa sitä apua en kuitenkaan tarvínnut, koska tutustuin siellä kaksimetriseen ruotsalaiseen veneenrakentajaan, jonka ulkoinen olemus takasi minulle ja vähäiselle omaisuudelleni täyden rauhan.

Tuo Cordobasta saamani kirjanen oli kymmeniä vuosia kaappini kätköissä luokassani 73, jonka olen juuri puhdistanut tulevaa käyttöä varten.

Luoja tai paremminkin ehkä Allah tietää, missä pussissa tai laatikossa tuo kirjanen on tällä hetkellä. Juuri nyt elän täydellisen tavarakaaoksen keskellä.

Koraanit kiersivät tunneillani. Omistin jonkin aikaa myös arabiankielisen Koraanin, mutta nyt sille löytyi ostaja Rovaniemeltä.

Jos ollaan tarkkoja niin koraani voi olla vain arabiankielinen. Tästä syntyikin oppitunneillani hauskoja keskusteluja: jos taivaan herrana onkin Allah, niin pitäisikö jo tässä elämässä ottaa arabian kielen kursseja. Onhan todennäköistä, että Allah puhuu vain arabiaa. Olen varautunut tuohon mahdollisuuteen. Omistan arabian kielen alkeiskurssin…

Tämän pienen säveltapailun jälkeen vielä muutama sana Hämeen-Anttilan Islamin miekasta.

Hämeen-Anttila tarvitsee 245 sivua todistaakseen sen, että ei islam ole sen väkivaltaisempi kulttuuri kuin muutkaan. Euroopan kansojen (ensimerkkinä vaikkapa Napoleonin ja Hitlerin sodat, ristiretket, siirtomaasodat ym.) omasta historiasta väkivaltaa löytää vähintään yhtä paljon. Ei Hämeen-Anttila pidä islamia myöskään erityisen pasifistisena kulttuurina, mutta eiväthän kristillisetkään kulttuurit ole mitään pasifismin paraatiesimerkkejä.

Hämeen-Anttila ei ole luomassa islamista uhkakuvaa:

”Vaikka valitsisimme vain oman kulttuurimme näkökulman, meidän täytyy silti pysähtyä kysymään, onko islamilainen maailma todellisuudessa 2000-luvulla uhka lännelle. Vastaus on monella tavalla ilmeinen: se ei ole meille uhka. Länsimaiden, erityisesti Yhdysvaltojen sotilaallinen voima on päivänselvästi suurempi kuin yhdenkään islamilaisen maan tai edes kaikkien niiden yhteenlaskettu voima.”

Hämeen-Anttila ei näe myöskään maahanmuuton uhkaavan eurooppalaisia kulttuureja. Hänen argumenttinaan on: islamilainen väestö on vähemmistönä kaikissa Euroopan maissa. Ehkä hän unohti Turkin ja muutaman pienen balkanilaisen maan (ainakin Albanian ja Kosovon, joissa on muslimienemmistö).

Toki voimme pohtia sitä onko Turkki edes eurooppalainen valtio. Ainakaan tällä hetkellä se ei tunnu jakavan yhteisiä eurooppalaisia arvoja.

Minulla on ollut vain kerran kunnia keskustella Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa. Se tapahtui Helsingin Paasitornissa, Nuorten filosofiatapahtuman yhteydessä. Miellyttävä, sivistynyt mies. Mutta sitäkin enemmän olen saanut nauttia hänen kirjoistaan ja julkisista esiintymisistään.

Mutta mitä Suomi tekikään! Rakas isänmaani onnistui karkottamaan yhden lahjakkaimmista ja kansainvälisesti arvostetuimmista tutkijoistaan. Yhtenä syynä Hämeen-Anttilan siirtymiseen Helsingin yliopistosta Edinburgin yliopistoon oli varmaankin Sipilän hallituksen koulutussäästöt.

Lopuksi palaan vielä Hämeen-Anttilan teoksen yhteen teesiin:

”Sotia nähdään tulevaisuudessakin eri valtioiden ja kansojen välillä, ja varmasti myös islamilaiset ja kristilliset maat käyvät vielä joskus sotia, aivan kuten sekulaarit, ateistiset tai jotain muuta uskontoa tunnustavat maat käyvät nekin vielä sotia eri yhdistelminä. Islamilaiset maat eivät ole sen sotaisempia, mutta eivät myöskään sen rauhaomaisempia kuin muutkaan, ja ennen muuta, uskonto ei aiheuta sotia tai sotaisuutta. Sitä voidaan käyttää perustelemaan sotimista mutta se ei itsessään luo sotia.”

22.6. 2022

Jaakko Suolahti: Viiniretkillä Italiassa (1970, 236 s.)

Helsingin yliopiston opettajista yleisen historian professori Jaakko Suolahti on ehkä eniten vaikuttanut elämääni.

Aloitin opintoni syyskuussa 1977. Olen syntynyt joulukuussa, joten olin ensimmäisen akateemisen lukukauteni alussa vasta 19-vuotias. Armeijankin olin ehtinyt käydä.

Koko elämä edessä Ilomantsista tulleella maalaispojalla.

Aineyhdistelmäni tähtäsi diplomaatin, ei suinkaan opettajan uraan. Mutta tässä sitä nyt ollaan, eläköityneenä opettajana.

Jos olisin seurannut Jaakko Suolahden ja toisen minulle tärkeän opettajan Päivi Setälän jalanjälkiä, saattaisin olla nyt eläköitynyt antiikin tutkija.

Heti syyslukukaudella 1977 kuulin huhuja, että kannattaisi osallistua Jaakko Suolahden esseeseminaariin. Sinne myös menin ja tutustuin samalla muutamiin mielenkiintoisiin persoonallisuuksiin. Joidenkin kanssa pidän vieläkin yhteyttä.

Kirjoittaisinko näitä esseitä ilman Jaakko Suolahtea?

Olisinko ilman Suolahden tukea valinnut graduni aiheeksi cowboy-myytin syntyä? Toki ehdotus oli omani. Ehkä Päivi Setälä ja Jaakko Suolahti pettyivät aihevalintaani, olinhan proseminaarissa tutkinut Kreikan historiaa.

Hyvät opettajat kuitenkin tunnistaa siitä, että he jaksavat kannustaa oppilaitaan eivätkä tyrkytä vain omaansa.

Luettuani tänään Jaakko Suolahden Viiniretkillä Italiassa, tuli monta kertaa mieleeni; jos olisin pysynyt uskollisena antiikille – mitä mahdollisuuksia se olisi minulle tarjonnut.

Suomessa oli ja on vahvat perinteet antiikin tutkimuksessa. Villa Lantesta Suomen Rooman instituutti on saanun hienon tukikohdan harjoittaa antiikin tutkimusta ja muutakin kulttuuritoimintaa.

Itse olen päässyt piipahtamaan vain Villa Lanten pihapiirissä, kun Hyrylän lukio oli opintoretkellään Italiassa. Sisälle en päässyt. Oliko niin, että juuri silloin ei ollut henkilökuntaa paikalla…

Tuusulan lukio tekee ensi lokakuussa jo kolmannen retkensä Italiaan. Tällä kertaa pääsy Villa Lanteen lienee jo hyvissä ajoin varmistettu. En ole mukana reissulla.

Unto Paananen ja Simo Örmä eivät ole laittaneet teoksensa Viinien Italia (1992) lähdeluetteloon Suolahden kirjaa. Esipuheessaan he kuitenkin toteavat: ”On oikeastaan aika kummallista, ettei maailman suurimmasta viinintuottajamaasta ole tehty omaa kirjaa suomeksi. Italian viineistä on toki saatavilla tietoa muiden rinnalla suurissa viinikirjoissa, ja lisäksi on muistettava Jaakko Suolahden sympaattinen, jo kauan sitten loppuunmyyty kirjanen Viiniretkillä Italiassa, jonka lähestymistapa oli kylläkin esseenomainen.”

Kaikki kolme: Suolahti, Paananen ja Örmä ovat toimineet Villa Lanten johtajina. Kaikki kolme ovat olleet myös antiikin tutkijoita. Heillä on ollut paras naköalapaikka italialaiseen kulttuuriin niin tietojensa kuin asemansa puolesta.

Ja kaikki kolme ovat viinin rakastajia. Tähän joukkoon voi laskea minutkin.

Se että kirja (en ymmärrä vähättelyä ”kirjanen”) on ”esseenomainen” ei tarkoita, että sen tarjoama tieto olisi heppoista.

Itse asiassa Suolahden tapa nähdä viini osana laajempaa kulttuuria, on jopa tieteellisempi kuin Paanasen ja Örmän. Ei pelkkä faktojen tykitys voi olla itseisarvo.

Yritin lukemalla lukea Paanasen ja Örmän ”kirjaa”, mutta jätin luku-urakkani kesken. Huomasin että se on luonteeltaan enemmän käsikirja kuin tutkimus italialaisesta viinikulttuurista.

Suolahti puolestaan on kuin kotonaan Italian eri kolkissa, milloin tavallisten duunarien kanssa syömässä minestronekeittoa ja juomassa halpaa valkoviiniä, milloin hienoissa juhlissa kallistelemassa kalliita maljoja arvohenkilöiden kanssa.

Tässä Suolahden tarjoamia välähdyksiä Italiasta:

”Tavallisesti lopetin tutkimukseni juuri kello kaksitoista, jolloin työläisten aamiaistunti alkoi, ja seurasin heitä siihen ravintolaan tai kapakkaan, jolla tuntui olevan suurin yleisömenestys. Muutamassa hetkessä täyttyivät sen pöydät työvaatteissa olevista vieraista: laastinpölyisistä muurareista, sanomalehtilakkisista maalareista, ruskettuneista katutyöläisistä, varastomiehistä jne.”

”Tulo presidentin linnaan, Quirinale-palatsiin on juhlallinen. Taksi pysäytetään pariin kertaan ja vain vieraiden autoille tarkoitettu vihreä lappu, joka on seurannut kutsukorttia, avaa tien. Ylös johtavien portaiden käänteissä seisoo kunniavartiostossa henkikaartilaisia, kyrassieereja, paljastetuin miekoin.”

Kyllä ne Italian viinit ja viinialueetkin tulevat tutuiksi muun tarinoinnin lomassa.

Mielenkiintoni heräsi mm. sardinialaisiin viineihin, joita en ole vielä päässyt maistamaan, vaikka paljon italialaisia viinejä harrastankin.

Tänään onnistuin ostamaan pienen palan aitoa villilohta. Ruokajuomana oli australialaista valkoviiniä (Caravan. Sauvignon, Riesling). Tämä edullinen, tuore viini sopii erityisen hyvin lohen kanssa.

Olen viettänyt hetken nostalgisissa tunnelmissa; palannut Suolahden kirjan mukana Helsingin yliopiston historian laitoksen ja varsinkin esseeseminaariin aikoihin.

Juuri nyt noiden vuosien muistelu tuntuu hyvältä.

Jaakko Suolahden esseeseminaarissa heräsivät henkiin Terentiuksen sanat:

Homo sum, humani nil a me alienum puto

Olen ihminen, eikä mikään inhimillinen ole minulle vierasta

21.6. 2022

Reino Leppänen: Korven radio. Rukajärven rintamaradio ja muu mielialan huolto ( 1987, 162 s.)

Olen tänään selaillut joitakin sotahistoriallisia teoksia, joita olen ennenkin lueskellut. Yhden täysin lukemattoman, tähän genreen kuuluvan kirjan kuitenkin onnistuin löytämään hyllystäni.

Reino Leppäsen Korven radio (1987) osoittautui sen verran kiinnostavaksi ja ehkä samalla vähän tunnetuksi, että päätin kirjoittaa siitä muutaman rivin.

Sota on muutakin kuin sotimista. Sodassa itse asiassa tehdään kaikkea muuta enemmän. Jos Tuntematon sotilas kertoisi siitä mitä Väinö Linnan konekiväärikomppanian miehet oikeasti tekivät, tuskin Suomen kansa olisi jaksanut sitä lukea.

Jatkosodan ajallisesti pisin osuus oli asemasota, jossa tehtiin lähinnä lampunjalkoja, puhuttiin mukavia ja pelattiin korttia. Välillä toki myös sodittiin.

Ja sitten kuunneltiin radiota.

Korven radiota, Maaselän radiota, Vienan radiota, Aunuksen radiota, Kannaksen radiota ja välillä pääsivät ääneen myös Tiltu (Aino Lyydia Kallio) ja ehkä runoratsu Armas Äikiäkin Neuvostoliiton puolelta. 

Reino Leppänen oli jatkosodan vuosinaan tekemässä Rukajärvellä Korven radiota ja samalla hoiti radioporukan vääpelin tehtäviä. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Lähdeluettelo todistaa, että hän on lukenut myös radion sotapäiväkirjat ja haastatellut radion väkeä.

Korven radion päällikkönä oli näyttelijä Kauko Kokkonen. Iso, mutta lempeä mies, jolle luoja oli suonut hyvän lauluäänen.

Lainaan tässä Reino Leppästä, jonka rooliksi tuli siis lopultakin toimia Korven radion historioitsijana, mutta vuosina 1942-1944, jolloin radio viihdytti korpisotureita Rukajärven suunnalla, hän oli hauskojen tarinoiden kertoja, murrejuttujen laatija. Varmasti mukava mies.

(tässä etsitään päällikköä radioon)

”Mutta pataljoonan komentaja, jonka eräässä komppaniassa vänrikki oli konekiväärijoukkueen johtajana, suorastaan tulistui. Hän ei tykännyt ollenkaan, että hänen miehiään otettiin johonkin viihteen tekoon. ”Khä khä khä, minu upseeri”, puolalaissyntyinen, (Rukajärven) suunnalla hieman erikoisena tunnettu ev. luutn. Majewski kähisi puhelimeen. ”

Majewski lienee legendaarisimpia jatkosodan upseereita. ”Minu mies”, konekiväärijoukkuettaan johtanut vänrikki oli juuri Kauko Kokkonen. Sama mies joka näytteli myöhemmin Komisario Palmuissa, useissa Speden elokuvissa ja antoi äänensä Kantolan perheen Iisakille.

Herrallakin on kuitenkin herransa. Niin myös Rukajärven suunnalla, jossa ylintä komentoa piti jääkärikenraalimajuri Erkki Raappana. Marskin ritari. Mies, joka on noussut myyttisiin mittoihin varsinkin Ilomantsissa. Isänikin osallistui Raappanan johtamiin mottitaisteluihin elokuussa 1944 – lapsisotilaana. Hän kertoi tosin lähinnä hoitaneensa hevosia ja ”kärränneensä ruumiita.”

Pyssyä hänelle ei vielä annettu.

Raappana selvästi suosi Rukajärven radiota ja mahdollisti sen toiminnan.

Jos nyt vapaasti tulkitsee Leppäsen historiikkia, niin radiota suosittiin myös yllättävältä suunnalta. Mitä ilmeisimmin sitä kuunneltiin myös vihollisen leirissä. Ehkä juuri siksi radiotalo säästyi pommituksilta.

Tosin hyyskään tuli täysosuma.

Päästän Reino Leppäsen kertomaan siitäkin:

”Kesäaamuna aamulähetyksen jälkeen Kauko Kokkonen istui reiällä ihaillen auki jätetystä ovesta studion takana olevaa niittyä, joka oli parhaassa kukkaloistossaan. Siinä istuessaan hän kuuli nuo tutut linjantakaiset lähtölaukaukset. Samassa hän tajusi, että nyt tulee suoraan kohti. Vaistomaisesti, housut kintuissa hän heittäytyi viereiseen ojaan. Tuli-iskun päätyttyä hän nousi sekapäisenä ylös yltä päältä mullan ja ravan peitossa sekä paskaisena. Ulkovessasta ei ollut jäljellä muuta kuin joku vinossa tököttävä nurkkatolpan pätkä, sillä lähelle pudonneen ammuksen ilmanpaine oli pyyhkäissyt rakennelman olemattomiin. Vessan erikoisuus, kylältä löydetty pehmoinen istuinrinki näkyi kaukana niityllä särvellään jotakin koiranputkea vasten. ”

Intuitioon kannattaa siis luottaa…

Johtuikohan se Kauko Kokkosen joviaalista persoonasta vai mistä, mutta Leppäsen todistuksen mukaan Korven radiosta ei tullut propagandaradiota, vaan viihderadio.

Oliko asia oikeasti näin? Vaikea mennä mitään lopullista sanomaan, koska yhtään tallennusta ei Korven radion lähetyksistä ole jäänyt jäljelle. Tallennuslaitteet olivat siihen aikaan kalliita, ehkä niitä löytyi Helsingistä, mutta ei välttämättä rintamaradioista.

Leppäsen muisti ja sotapäiväkirjat kertovat erittäin monipuolisesta ohjelmasta.

Korven radion suojissa syntyi taiteilijaryhmä Korsuparaati, joka teki kiertueita myös kotirintamalle.

Radiolla oli jopa kahdeksanhenkinen oma orkesterikin, Kolina boys. Kornettia puhalsi orkesterissa muuan korpraali Arvo Kuikka, josta tuli myöhemmin puolustusvoimien ylikapellimestari. Orkesterin kaikki jäsenet olivat ammattimuusikkoja. Laulusolistia ei tarvinnut kaukaa hakea; siihen hommaan pystyi radion oma päällikkö Kauko Kokkonen.

Kello on kohta puoli kaksi. Inarissa olisi vielä aurinkoa, mutta ei täällä Järvenpäässä.

Ehkä sen verran vielä kulutan kallista yöaikaa, että palaan vielä teoksen laatijan Reino Leppäsen elämäkertaan. Radiomiehestä leipoutui ensin työnjohtaja Utran sahalle Joensuuhun. Vuonna 1951 hän perusti samaan kaupunkiin kenkäkaupan ja kirjoitteli lehtiin pakinoita.

Miehen tuntien (sen verran tunnen mitä hän itsestään kertoo), hän tuskin jätti väliin yhtäkään Rukajärven miesten veteraani-iltaa.

Nythän aseveli-iltoihin on kohdistunut luonnollinen harvennus.

Leppänen toteaa haikeana: ”Eikä tarvitse elää kovinkaan kauan, kun kaikki jatkosodan asevelijuhlat ja muut tapaamiset ovat taakse jäänyttä elämää.”

20.6. 2022

Kari Enqvist: Olemisen porteilla (1999, 248 s.)

Suomessa on kaksi luonnontieteilijää, jotka täyttävät luentosalit ja foorumit. Esko Valtaoja ja Kari Enqvist. Molemmat ovat olleet myös Platonin Akatemian ja Nuftin (Nuorten filosofiatapahtuma) vieraina.

Kari Enqvistin sain v. 2006 väittelemään Platonin Akatemia-tapahtumaan Halosenniemeen Mitro Revon kanssa aiheesta Hidas aika. Se ylitti myös hienosti uutiskynnyksen. Paikallislehti teki siitä ykkösjutun.

Platonin Akatemian filosofiakahvilan vieraana hän oli toukokuussa 2019, osana Järvenpää-päivän tapahtumia. Vellikello-kahvilassa oli yllättävän hyvin väkeä; keskustelu oli vireää.

Niin Valtaoja kuin Enqvistikin ovat loistavia tieteen popularisoijia. He ovat yhtä taitavia kirjoittajia kuin puhujia.

Olemisen porteilla sai Tieto-Finlandian 1999. Sen ojensi hänelle Leena Palotie, joka totesi: ”Vaikeasta tekstistä huolimatta Enqvistin teksti elää ja hengittää ja viettelee uuden maailmankäsityksen pohdintaan.”

Teksti on todellakin viettelevää. Miten fysiikan vaikeimmista asioista saa loihdittua näin sulavia lauseita:

” Max Boltzmann-jakaumasta voidaan esimerkiksi laskea, että pakkasaamuna happimolekyylien kesimääräinen nopeus on huimaavat 425 metriä sekunnissa. Jos ne pääsisivtä kulkemaan täysin vapaasti, marraskuiselta aamuilmalta kuluisi vain vuorokausi koko maapallon kiertämiseen. Mutta tosiasiassa ilmamolekyylit kompastelevat toisiinsa niin, että niiden kulku muistuttaa umpijuopon päämäärätöntä hoipertelua. Yksittäinen molekyyli kokee yli kuusi miljardia törmäystä joka sekunti. Ilman tuulia ne eivät suuresta nopeudestaan huolimatta ehtisi päivän kuluessa porttikonkia pitemmälle.”

Olisin halunnut nähdä sen päivän, kun Kari Suomalainen olisi piirtänyt nämä Herra Hapen seikkailut Hesarin pilakuvaksi. Vaikkapa otsikolla ”Happimolekyylin pakkasaamu.”

Kun Enqvist kirjoitti tätä kirjaansa, elettiin vasta vuotta 1999. Ei huipputiedemieskään voi tietää kaikkea eikä tiede voi olla kaikkitietävä Jumala. Tässä on esimerkki väärinennustamisesta:

”Kvanttimekaniikalla on selkeä, mutta hyvin abstrakti matemaattinen muoto. Sen perussuure on ”tila”, joka sisältää tiedon hiukkasen fysikaalisista ominaisuuksista. Tässä ei sinänsä ole mitään sokeeraavaa, sillä voisimme samalla tavalla luokitella vaikka valtion virkamiehiä, joita kuvaavat (muun muassa) tilat töissä ja kotona. Klassisen fysiikan mukaan virkamiehen tila on täysin määrätty: hän on joko töissä tai kotona. Jos virkamiehiä on niin paljon, että kaikkien yksittäisten virkamiesten tekemisiä on mahdotonta seurata yhtä aikaa (kuten usien valitettavasti on asian laita), voimme muodostaa efektiivisen, tilastollisen virkamiesteorian. Siinä voimme sanoa, että valtion virastoissa noudatettavana työaikana 90 % virkamiehistä on tilassa töissä ja loput kotona ja että virka-ajan ulkopuolella tilanne on käänteinen.”

Esiteltyään näin virkamiehet esimerkkinä kvanttimekaniikan lainalaisuuksista, joutuu Enqvist kuitenkin myöntämään että tämä on yksinkertaistus. Kaikkia tiloja hän ei tässä vielä huomioinut; olisihan niitä ollut muitakin kuten vankilassa, lomalla tai sitten huonoilla teillä.

Mutta mitä Enqvist ei tiennyt vuonna 1999: korona-aikaan huomattava osa virkamiehistä eli etätöissä. Siis sekä töissä että kotona.

Eikö tämä ole kuin suoraan Schrödingerin yhtälöstä? Ja mitä tuo yhtälö sitten oikeastaan tarkoittaa, sen voi lukea Enqvistin kirjasta. Olen kirjoitellut oppikirjoihinkin fysiikan filosofiasta, mutta kvanttikenttäteoria ja sen ”likiarvo” kvanttimekaniikka ovat sen verran vaikeita asioita, että jätän selittämiset tällä kertaa ammattilaiselle.

Mieli tekisi kirjoittaa uusiksi myös oppikirjojeni osuudet näistä asioista. Mitä enemmän olen fysiikkaan perehtynyt, sitä vähemmän tiedän siitä ymmärtäväni.

Parhaita fysiikkaa ja filosofiaa yhdistäviä tuntejani ovatkin olleet ne, jolloin olen saanut fysiikan lehtorimme vierailemaan filosofian tunneillani.

Ja sitten asiaan.

Miten minun pitäisi suhtautua Enqvistin edustamaan fysikalismiin, jossa biologia redusoituu ensin kemiaksi ja kemia fysiikaksi?

Ja kaiken pohjalla, eräänlaisena koko maailman selittäjänä (vaikka kaiken teoria ei olekaan vielä valmis) on alkeishiukkasten (kvarkkeineen sun muineen) ihmeellinen maailma:

”Seitsemänkymmentä vuotta fiosofointia voidaan sivuuttaa kun fysiikka paljastaa miten arkipäiväinen, klassista fysiikkaa totteleva maailma kasvaa esiin kvanttimaailmasta.”

”Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina.”

Paljon kiistelyä on aiheuttanut fysikalistien näkemys tietoisuudesta.

Enqvist väittää: ”On vain atomeita, energian kasaumia ilman tahtoa tai itsetietoisuutta. On vain ainetta, energiaa, miksi maailman pohjimmaista olemusta sitten haluammekin nimittää, muuta ei ole.”

Mutta ovatko nämä seuraavat Enqvistin toteamukset myönnytyksiä meille, jotka emme hyväksy kaikkia fysikalismin teesejä, meille jotka emme halua redusoida kaikkea fysiikaksi:

”On syytä korostaa, että vaikka ihmisen käyttäytyminen olisi palautettavissa alkeishiukkasten välisiin vuorovaikutuksiin — ja näin uskon itse — emme käytännössä koskaan pysty ”laskemaan ihmistä.”

”Fysikalismi ei tapa olemassaolon mysteeriä. Päinvastoin, se vahvistaa sitä paljastamalla sen sisäisen kompleksisuuden ja tavattoman dynaamisuuden.”

19.6.2022

Kai Nieminen: Perimmäisten kysymysten äärellä (2004)

Runoilija ja kääntäjä Kai Nieminen on tehnyt elämäntyön tuomalla japanilaista zenkulttuuria Suomeen.

Perimmäisten kysymysten äärellä (2004) on runokirja, mutta hyvällä syyllä sitä voisi kutsua myös filosofiseksi kirjaksi.

Kokoelman tärkein käsite on samsara; elämisen ja kuolemisen loputon kiertokoulu. Toisto. Sisyfoksen työ, jossa vierität kiveä joka päivä ylös ja aina se tulee alas. Sama toistuu. 24 tuntia vuorokaudessa. Ehkä myös seuraavassa elämässä, jos et onnistu pääsemään irti samsarasta.

Samaan aikaan kun olen lukenut Niemisen runoja, olen katsellut televisiosta Jukolan viestiä. Osan nauhalta, koska jaksoin katsella viestiä vain puoli neljään. Siis valvoin lähes koko yön. Turhuuksien turhuutta.

Koko yö juostiin jossain Nousiaisissa tai Mynämäellä pitkin ja poikin soita ja hatelikkoja, kompasteltiin pimeässä metsässä, etsittiin jotain täysin toisarvoista (”rasteja”).

Välillä epäonnistuen.

Joskus huomattiin vasta lopussa, että tulikin käytyä väärillä rasteilla. Koko joukkueen suoritus hylättiin. Jäljelle jäi ei-mitään.

Mutta toisaalta ja toisaalta. Ja tämän asian miettimiseen olen käyttänyt koko päivän. Miettinyt tätä toisaalta ja toisaalta. Eikö juuri näiden turhien asioiden tekeminen ole parasta elämästä.

Turhuutta on myös filosofia ja taide.

Periaatteessa koko elämä.

Miten buddhalaiset näkevät tämän asian?

Pitäisikö meidän lakata vääntämästä samsaran tahkoa ja etsiä vapautusta?

Onko tämä juuri se perimmäinen kysymys, jota Nieminen etsii kokoelmassaan?

Heti kokoelmansa alussa runoilija toteaa:

— Perimmäisten kysymysten äärellä kaikki olennot hiekanjyvästä supertietokoneeseen kokevat yhtä ja samaa kauhua. Perimmäisten kysymysten äärellä ei ole olemassa ”minua” ja ”sinua”, on vain ääri ja äärettömyys ja kaikelle yhteinen tietoisuus. Ja äärettömyyden pelko ja halu hypätä, kokea miltä vapaa pudotus tuntuu.

Mutta putoammeko aina samaan purukasaan?

Etsimme vapautta, mutta rakennamme itsellemme vankiloita. Muiden ei tarvitse takoa meille kaltereita. Se että olen oman itseni vanki, on oma valintani.

Uskonnot haluavat vapauttaa meidät, mutta ellei ”itseä” ole (näin buddhalaiset ajattelevat) — ”Kuka vapautuu”. Tätä kysyy runoilija-filosofi Nieminen, joka keskeytti omat filosofian opintonsa ja sanoo nyt ajattelevansa vain omaksi ilokseen. Ilman palkkaa.

Kun harrastaa filosofiaa omaksi ilokseen voi aivan hyvin ihmetellä tätäkin:

— Kun pohdin perimmäisiä kysymyksiä, huomaan asioiden todellisen tärkeysjärjestyksen: herätessäni tajuan ajattelemattakin että siis olen elossa jolloin kysymys ”pitäisikö tänään vaihtaa sukat” on aivan olennainen päivän ensimmäiseksi kysymykseksi.

Tuotin toukokuussa 1998 (osana Runojameja) japanilaisen runouden illan Tuusulan Halosenniemeen. Mukaan houkuttelin Kai Niemisen, lausuja Marjatta Oikawan ja kansanmuusikko Arja Kastisen.

Sitä ennen teimme retken Kai Niemisen kotiin Pernajaan.

Siitä on nyt 24 vuotta, mutta muistan hyvin tuon vierailun. Ennen kaikkea sen japanilaista (zeniläistä) estetiikkaa huokuvan tunnelman. Kai Niemisen puoliso, nyt jo edesmennyt keramiikkataiteilija Elina Sorainen, ei ollut silloin kotona. Mutta hänen henkensä oli paikalla. Joimme vihreää teetä Elinan suunnittelemista kupeista. Kai opetti meille zenbuddhalaisuutta:

”Katsokaa! Kaikki kupit ovat erilaisia.”

Keramiikkataiteilija oli antanut sattumalle mahdollisuuden…

Miksi pitäisi toistaa ja tehdä samanlaista?

Harvoin olen kokenut itseni niin vapautuneeksi kuin sinä iltana Pernajassa. Ehkä Kai soitti välillä huiluaan. Ehkä hän poltti piippuaan. Puhui mahdollisesti japanilaisesta runoudesta.

Mutta syvimmälle muistoihini tallentui tuon illan keveys, huolettomuus, rauhoittava hiljaisuus…

Sama tunnelma jatkui myös Halosenniemessä…

— Enkä lakkaa tuhlaamasta,

ei maailmakaan kitsastele kun antaa minulle kaiken

ja sen lisäksi täyden kuun.

18.6. 2022

Jyrki Pöysä: Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä (1997, 463 s.)

Jyrki Pöysän väitöskirja lienee vähän tunnettu. Mutta sitä lienevät muutkin suomalaiset kansanperinnettä (folklorea) tutkivat väitöskirjat.

Olen itse tutkinut amerikkalaisen kulttuurin keskeistä hahmoa, cowboyta.

Yhdysvalloissa, uskoisin niin, kiinnostus omaan kansalliseen symboliikkaan on suurta. Cowboy on tunnustettu osaksi amerikkalaista kulttuuria. Cowboyssa nähdään tiivistyvän aito amerikkalaisuuden idea.

Halmeen ja Tervon parhaillaan pyörivässä tv-sarjassa etsitään ”tosisuomalaisuutta”. Paljon hyviä oivalluksia, mutta ei se ole tutkimusta…

Missä on oppiaine Suomalaisuuden tutkimus? Sitä ei ole. Lähimmäksi sitä on päässyt akateeminen oppiaine kansatiede.

Itse olin American Studies pääaineopiskelija Yhdysvalloissa. Se on monitieteellinen yritys ymmärtää amerikkalaisuutta. Ehkä meillä voisi olla Finnish Studies.

Onko ”jätkä” suomalaisten cowboy?

Luulenpa, että tätä kysymystä ei ole koskaan aikaisemmin esitetty.

Ei sitä esitä edes Jyrki Pöysä, jonka tutkimus Jätkän synty lienee kunnianhimoisin yritys ymmärtää ilmiötä nimeltä ”jätkä”.

Pöysälle ”jätkä” on todellakin ilmiö. Hän tekee ilahduttavassa määrin monitieteellistä tutkimusta, jota voisi kutsua paremman puutteessa makrohistorialliseksi kansanperinteen tutkimukseksi.

Pöysä paljastaa jätkän karun ja samalla lyhyen historian; jätkä syntyi historiallisessa vaiheessa (1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla), jossa Suomen vihreälle kullalle avautuivat maailmanmarkkinat. Puuta ja siitä jalostettuja tuotteita meni hyvin kaupaksi. Tarvittiin suorittava porras hoitamaan tämä kotoinen aarteemme sinne mistä siitä maksettiin. Jätkä (toki tunnettu myös muilla nimillä kuten ”tukkilainen”, ”metsätyömies” ja nykyisin ”metsuri”) teki raskaan työn.

Osan metsän tuotosta käytämme myös itse. Ei kaikkea viedä maailmanmarkkinoille.

Omaa mielipuuhaani on halkojen hakkuu. Pidän erityisesti pihkan tuoksusta. En rakasta betonilähiöitä, vaikka yhdessä sellaisessa asunkin. Mutta onneksi en kovin pitkään. Olen kohtaa palaamassa tukkipoikien maille.

Lienenkö väärässä jos esitän väitteen, että Suomesta ei olisi koskaan tullut hyvinvointivaltiota ilman puunjalostuksesta saatuja markkoja. Pöysä, vaikka makrohistoriaa harrastaakin, ei kuitenkaan laajenna tutkimustaan aivan näin pitkälle: häntä kiinnostaa jätkäkulttuuri sellaisena kuin se oli noin sadan vuoden ajan (1860-1960).

Olen luvannut kirjoittaa kotikyläni Putkelan historian.

Putkela on kylä Ilomantsissa, itäisessä Suomessa. Se sijaitsi uittoväylien varrella. Siellä mahdollisesti syntyi ehkä suosituin tukkilaislaulummekin – Tukkipoikien laulu, jonka Teuvo Pakkalan näytelmä Tukkijoella (1899) teki kansanlauluksi. Sen laati kotikylässäni jonkin aikaa asunut ja siellä kuollut talonpoikaisrunoilija Lassi Mähönen.

Isoukkini, ukkini ja isäni olivat jätkiä. Omistan itse sähkömoottorisahan: minua tuskin voi pitää jätkänä.

Itse asiassa Metsäradion äänestyksen tuloksena päätettiinkin luopua koko sanasta: se vaihdettiin ”metsuriin.”

Jätkä-sana menetti vanhan merkityksensä ja tarkoittaa nyt arkipuheessa aivan jotain muuta kuin ”metsätyömiestä.”

Jätkän humpan suosio (vuodesta 1976, jolloin se levytettiin) kuvaa ”jätkän” siirtyneen osaksi suomalaista folklorea. Vuonna 2006 se oli Teoston kokoamalla valtakunnallisten radio- ja televisiolähetysten, tanssipaikkojen ja konserttien esitetyimpien kappaleiden listalla sijalla 3.

Metsäradion myyttisin biisi lienee kuitenkin sen tunnusmelodia (tosin ei enää) ”Vielä niitä honkia humisee”. Sekin tuli tutuksi Teuvo Pakkalan näytelmästä.

Luulenpa, että Metsäradio oli isäni mieliohjelma. Olihan isäni Rainer Turpeinen myös jätkä, metsätyömies, ennen kuin siirtyi VR:n leipiin.

Huomaan, että olen varsin vähän puhunut itse kirjasta.

Sen vaikutus tulee näkymään Putkelan kyläkirjassa.

Pöysä on tehnyt hienoa perustutkimusta. Mutta eniten nautin kirja sisältämistä runsaista sitaateista. Väitöskirja perustuu jätkäperinteen kilpakeruun aineistoon vuodelta 1969.

Tässä esimerkki jätkien huumorista. Kertojana Korhosen Juho Polvijärveltä:

”Kerran meni jätkä kauppaan jossa sattui olemaan eräs hieno rouva ostoksilla. Tämä rouva pyysi saada jätkänmakkaraa kissalle. Niin jätkä pyysi kissan makkaraa jätkälle.”

Ilokseni huomasin, että vuoden 1969 kilpailuun oli osallistunut useita ilomantsilaisia. Muiden joukossa naapurin mies Kettusen Ville.

Pöysä kirjoittaa makrohistoriaa. Omassa kyläkirjassani tulee olemaan mikrohistoriallinen näkökulma.

Lupaan että kirjani tulee sisältämään luvun: Putkela – tukkipoikien kylä.

18.6. 2022

Jamie Zeppa: Ylitse taivaan ja maan (1999, s.399)

Kirja voidaan myydään loppuun ensin perinteisistä kirjakaupoista ja sitten nettidivareista. Tein tutkivaa journalismia: Zeppan kirjaa on myytävänä tällä hetkellä vain kaksi kappaletta nettidivareissa. Kirjastoista sitä lienee saatavilla.

Olen lukenut kirjan nyt kaksi kertaa enkä ihmettele sen suosiota.

Zeppan teos kertoo tekijänsä opettajavuosista Bhutanissa. Jamie Zeppa oli nuori kanadalainen, juuri valmistunut englannin kielen maisteri. Zeppat olivat juuriltaan puolalaisia, uskonnoltaan katolisia.

Bhutania on verrattu jopa legendojen Shangri-Lahan. Tämän onnen maan luonnosteli James Hilton romaanissaan Blue Horizon (1933).

Shangri-Lan esikuvia on yritetty etsiä Intiasta ja Kiinasta. Ne kuitenkin kalpenevat Bhutanin rinnalla. Intia ja Kiina ovat nykyisellään sitä mitä muutkin maailman maat. Ne pyrkivät nostamaan bruttokansantuotteitaan luonnon ja kansalaistensa onnellisuuden kustannuksella.

Bhutan on toista maata. Koko maa on suuri luonnonsuojelualue, jossa ainakin periaatteellisella tasolla henkiset arvot ovat kunniassaan.

Tein opintoretken internettiin. Sieltä löysin mielenkiintoisen artikkelin https://www.maailma.net/uutiset/kestavan-kehityksen-mallimaan-bhutanin-kouluissa-adoptoidaan-jokia-ja-lasketaan-miten

Artikkelissa tutustutaan kasvatustieteilijä Päivi Ahosen Bhutania käsittelevään tutkimustyöhön.

Artikkelista paljastuu bhutanilaisten kateutta (ainakin minussa) herättävä luontosuhde:

”Hyvä elämä on elämistä perheen ja ystävien kanssa, kun ympäristöä ei saastuteta eikä eläimiä vahingoiteta”, kirjoitti yläkoulun oppilas Bhutanin Paron kaupungissa vuonna 2014.

Teija Laakso:

” Bhutanin politiikka nojaa ”bruttokansanonnellisuuteen”. Se tarkoittaa, että valtio pyrkii talouskasvun sijasta ihmisten onnellisuuteen ja elämään sopusoinnussa luonnon kanssa. Politiikan perustan muodostavat kestävä ja oikeudenmukainen kehitys, ympäristön suojelu, kulttuurin vaaliminen ja hyvä hallinto.

Bhutanin painoarvo maailmanpolitiikassa on varsin pieni, mutta sen filosofia on nyt ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan. Ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen hupenemisen ja biodiversiteetin katoamisen kiihtymisen vuoksi Bhutan on viime vuosina alkanut kiinnostaa myös muun muassa YK:ta ja monia tutkijoita, sillä sen malli voisi tarjota ainakin yhden vaihtoehdon kulutuskulttuurille.”

Mutta onko Bhutan oikeasti paratiisi maanpäällä? Todeksitullut Shangri-La?

Zeppa kuvaa Bhutania realistisesti; myytti maasta, jossa kaikki olisivat onnellisia, maasta jossa karitsa laiduntaa leijonan kanssa kyllä rapistuu.

Mutta ei täysin.

Olen lukenut tämän kirjan ensimmäisen kerran vuosia sitten.

Jo aamusta oli minulla tänään voimaton olo.

Tarvitsin päivän lukumatkan (noin 400 sivua) jonnekin pois. Muistin että Zeppan kirja oli joskus ennenkin toiminut hyvänä terapiana.

Varsinkin Zeppan kuvaus ensimmäisestä työpaikastaan, sähköttömässä, takapajuisessa, lähes jumalien hylkäämässä Pema Gatshelin kylässä, oli rauhoittava.

Pema Gatshel oli kuin vanha kotikyläni Putkela 1960-luvun lopulla. Ei ollut sähköä, ei juoksevaa vettä, ei jääkaappia. Mutta kyläläiset auttoivat toisaan minkä ehtivät.

Jamie opetti Pema Gatshelissa pieniä lapsia. Kielimuuri esti kuitenkin tehokkaan perinteisen opetuksen. Opettaja tuskailikin, että lapset eivät oppineet häneltä juuri mitään.

Mutta opettaja itse oppi näiltä buddhalaisuuden sisäistäneiltä lapsilta elämän kunnioittamista, vieraanvaraisuutta ja myötätuntoa.

Mutta miten näitä lapsia kohdeltiin koulussa?

Huonosti.

Ruumiillinen rangaistus oli jokapäiväistä. Jamie sai tosin lupauksen rehtoriltaan: hänen ei ollut pakko piiskata lapsia, jos hän ei halunnut…

Jamien ei tarvinnut käyttää väkivaltaa oppitunneillaan. Voin hyvin kuvitella sen murheen päivän hänen oppilaidensa elämässä, kun heidän rakastettu opettajansa jätti rakastamansa lapset. Hän pääsi college-opettajaksi Etelä-Bhutaniin.

Ehkä hän sai uudessa työpaikassaan sisävessan, kunnollisen keittiön ja kylpyhuoneen, mutta ei kohdannut samanlaista lämpöä kuin tuossa pienessä kylässä, jossa oli vähän materiaalista hyvää, mutta sitäkin enemmän välittämistä.

Itse olen aina ollut kiinnostunut buddhalaisuudesta. Jopa siinä määrin, että omassa koulussani kiersi huhu: ”Turpeinen on buddhalainen.”

Järjestin usein vierailuja Helsingin buddhalaisiin kohteisiin. Buddhalaisia vieraili myös koululla ja Platonin Akatemiassa.

Buddhalaiseksi en kuitenkaan ole vielä kääntynyt.

Jamie kääntyi. Ehkä siihen vaikutti tutustuminen bhutanilaiseen mieheen, jonka kanssa hän avioitui. Hänellä on nykyään koti sekä Kanadassa että Bhutanissa.

Bhutanin jalkapallojoukuetta pidetään yhtenä maailman huonoimmista. Itse asiassa ensimmäinen vakavampi kosketukseni bhutanilaiseen kulttuuriin oli lama Khyentse Norbun elokuva Tiibetiläiset elokuvahullut.

Nimestään huolimatta elokuva kuvattiin Bhutanissa, Choklingin pakolaisluostarissa

Khyentse Norbu on 1800-luvun hengellisen uudistajan Jamyang Khyentse Wangpon inkarnaatio.

Katsoin tämän futishulluuden ylistyksen elokuvatettaeri Andorassa Helsingissä.

Teatteri oli lähes tyhjä. Elokuvan näki Suomessa 2002 vain 298 katsojaa.

Jos Suomen jalkapallomaajoukkue päättäisi haastaa Bhutanin, lupaan olla paikalla.

16.6. 2022

Eero Ojanen: Järjen valossa. Elämänviisautta filosofiasta (2011, s.107)

Eero Ojasen pieniä filosofisia teoksia, kuten tätä Järjen valossa, lukee mielellään. Ne on kirjoitettu sujuvasti eikä niillä osallistuta turhanpäiväisiin pienten piirien akateemisiin kiistoihin.

Ne eivät edellytä myöskään laajoja filosofisia opintoja.

Lueskelin tänään Ojasen kirjaa heti herättyäni. Aamut sopivat niin runoudelle kuin filosofiallekin.

Kirjassaan Ojanen lähtee liikkeelle muutaman tunnetun klassikkofilosofin (kuten Epiktetoksen, John Stuart Millin, Spinozan, Platonin, Aristoteleen, Herakleitoksen ja Pico della Mirandolan) lausumista ja analysoi niitä sitten omalla minimalistisella tyylillään. Ojanen ei tarvitse paljon rivejä omiin tulkintoihinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita analyysien pinnallisuutta.

Eurooppalaisten suuruuksien joukkoon mahtuu myös suomalaisia filosofeja: Erik Ahlman, Sven Krohn, J.V.Snellman ja Yrjö Kallinen.

Kun aamulla lukee kirjan, niin on sitten loppu päivä aikaa sulatella sen sanomaa.

Viimeistään loppuillasta, läheisessä puistometsässä, kun kävellytin kissaani, kielojen tuoksuessa, mustarastaiden laulaessa, olin onnistunut valitsemaan näkökulman Järjen valossa-teokseen.

Eniten Ojasen esille nostamista filosofisista lausumista jäi minua mietityttämään tämä katkelma Epiktetoksen (50-135 jKr) Käsikirjasta:

”Niin kuin maalitaulua ei aseteta siksi, että ammuttaisiin ohi, ei ole myöskään luontaista pahuutta.”

Ojasen tulkinnan mukaan ”pahuutta ei varsinaisesti itsessään ole lainkaan olemassa. Pahuus on jonkinlaista epäonnistumista, niin kuin ohiampuminen, tai jonkinlaista puutteellisuutta, hyvän puuttumista.”

Ojanen tuntuu olevan sitä mieltä, että vaikka pahuuden olemassaoloa voi epäillä (kuten Epiktetos), niin hyvä on ”ainakin varmasti olemassa.”

Hän jatkaa: ”Epiktetoksen ajatuskulkua kehitellen voidaan sanoa, että hyvä on kaiken olevaisen sisäinen suunta ja rakenne.”

Puistosta sisälle ja kirjojeni ääreen päästyäni aloin vahvasti epäilemään: oliko Epiktetos oikeasti tuota mieltä. Onko oikeasti niin, että pahuutta ei ole ja hyvä on sisäänrakennettuna kaikkeen olemiseemme.

Täytyy heti tunnustaa, että en osaa vastata tuohon kysymykseen.

Mutta löysin kirjahyllystäni ehkä parhaan suomeksi julkaistun stoalaista filosofiaa käsittelevän kirjan, Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan toimittaman Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (2004).

Sieltä löytyi sentään jotain.

Tämä teos sisältää myös uuden, Marke Ahosen laatiman käännöksen Epiktetoksen Käsikirjasta.

”Niin kuin ei maalia aseteta siksi, että osuttaisiin sen ohi, niin ei maailmassa ole luonnollista pahaa.”

Toki voisimme nyt keskustella siitä kumpi käännös, vanha vai uusi, olisi onnistuneempi ja vastaisi alkuperäistä ajatusta.

Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa Kaarakaisen ja Kaukuan teoksesta löytämäni ranskalaisen filosofi Guillaume du Vairin (1556-1621) Epiktetos-tulkinnat.

Erityisesti kiinnitin huomioni Vairin näkemykseen, että hyvään on vaikea päästä, koska se piiloutuu niin hyvin:

”Tosiasiassa hyvä ei ole esillä niin, että kaikki voisivat nähdä sen. Luonto on sirotellut keskuuteemme vain muutamia heikkoja kipinöitä, jotka kuitenkin mieleemme oikein asetettuna sytyttävät siihen puhtaan valon, ja se saa meidät tajuamaan hyvän sellaisena kuin se on. Hyvää täytyy siis etsiä, ja löydämme sen ja löydettyämme tunnistamme sen. Nimittäin kun totuus esittäytyy ymmärryksellemme, se otetaan hyvin tyytyväisenä vastaan. Samoin hyvän esittäytyessä tahdollemme se toivotetaan tervetulleeksi suurella mielihyvällä, koska hyvä on tahdon luonnollinen kohde.”

Emme osu maalitauluun, koska meiltä puuttuu tieto hyvästä. Mutta jo heikkokin kipinä voi saada meidät kulkemaan kohti hyvää.

Suomalaisia kansakoulunopettajia on usein nimitetty ”kansankynttilöiksi”.

Olivatko he stoalaisia…

15.6. 2022

Miika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia (2017, 328 s.)

Kirjoitin eilen Erik Ahlmanista. Jos hän eläisi, hän varmaankin miettisi arvoitusta nimeltä Vladimir Putin ja esittäisi hänen ideologiastaan vastausta vaativan kysymyksen: ”Onko putinismi fasismia?”

Tämä on vapaalle Euroopalle tällä hetkellä elämän ja kuoleman kysymys.

Suomalaisen fasismin historiaa ei ole vielä kirjoitettu. Mika Siirosen tutkimus IKl:n nuorisojohtajasta Elias Simojoesta, on ensimmäisiä selkeitä yrityksiä tällä saralla.

Simojoki oli pappi, AKS:n perustajajäsen, IKL:n kansanedustaja (1933-1939), IKl:n nuorisojärjestön Sinimustat johtaja (1933-1936) ja Mustapaidat järjestön perustaja ja sen johtaja (1937-1940). Hän kuoli talvisodassa venäläisen konekiväärin luotiin, kun hän oli menossa päästämään kituvaa hevosta kärsimyksistään. Hän ei pystynyt kuuntelemaan haavoitetun eläimen tuskanhuutoja. Hän oli helppo uhri.

Siironen pohtii teoksessaan Simojoen suhdetta fasismiin. Hän hyödyntää Robert P. Paxtonin teoriaa. Kiinnitän huomioni lähinnä yhteen keskeiseen fasismin piirteeseen, jonka Paxton on nostanut esille fasismin anatomiassaan (The Anatomy of Fascism, 2004).

Fasismissa ryhmä on aina ennen yksilöä. Paradoksaalisesti ryhmästä kuitenkin nostetaan esille johtaja, jonka ei tarvitse kuunnella muita (Stalin, Hitler, Mussolini, Putin). Tämän asian ymmärsi myös Erik Ahlman. Näin ainakin oletan.

Ahlman kirjoitti aikauslehti Aikaan artikkelin Joukkopersoonallisuudet ja subjektiiviset arvot vuonna 1918.

” Koska valtio ei tunnusta mitään korkeampia arvoja, mitään korkeampaa oikeutta kuin se jota se itse edustaa, käyttää se tarpeen tullen väkivaltaa myöskin muita valtioita vastaan, jos ne eivät alistu sen tahtoon. Sota on näin ollen loogillinen seuraus itse valtion olemuksesta.”

Ahlmanin mukaan sodassa kysymys eettisestä vastuusta on problemaattinen, koska yksilö ei toimi niinkään omien arvojensa, vaan valtion arvojen mukaan. Hän siis täyttää vain ”velvollisuutensa”.

Sitähän Putinin sopimussotilaatkin kokevat tekevänsä. Oma tahto ja siihen liittyvät omat arvot tukahdutetaan, koska ryhmällä (”isänmaalla”) on arvojen monopoli.

Olen keskustellut satoja, jos en tuhansia kertoja tästä problematiikasta uskonnollisen ja filosofisen etiikan tunneillani. Voiko edes puhua moraalista, jos ei ole mahdollisuutta valita arvojen välillä.

Fasismi on vaarallinen ideologia juuri tästä syystä. Vetoamalla yhteisiin arvoihin, ja usein myös yhteiseen viholliseen saadaan aikaan näennäinen arvojen konsensus. IKL:llä yhdistävänä vihollisena toimi kommunismi, natseilla juutalaiset, Putinilla Nato ja liberalisoituva Ukraina – vaikkakin hän käyttää valitsemastaan vihollisesta koodinimeä ”natsit”.

Elias Simojoki saattoi olla 1930-luvun paras suomalainen puhuja. Hän vetosi joukkoihin; sai monet nuoret puolelleen karismallaan. Samanhan tekivät samaan aikaan Euroopassa myös Hitler ja Mussolini. Vuonna 2022 Venäjällä samaa tekee Putin. Stalinin ei edes tarvinnut olla loistava puhuja, kaikkialle ulottuva terrorikoneisto teki turhat puheet tarpeettomiksi. Ja niinhän itse asiassa kävi myös Saksassa Hitlerin alkulämmittelyjen jälkeen ja Venäjä on myös siirtymässä tähän samaan totaalisen pelon aikakauteen. Ei Putinin edes tarvitse näkyä televisiossa. Italian fasismi oli näistä kaikista ehkä lempein.

Suomesta ei tullut Italian, Saksan ja Venäjän kaltaista fasistivaltiota. Kansalaisyhteiskunta piti pintansa, vaikka varsinkin 1930-luvulla se koki kovia. Mäntsälän kapina kuivui 1932 eikä Lapuan liikkeen jatkajasta IKL:stä tullut maan valtapuoluetta. Mannerheimin rooli oli Mäntsälän viikkoina (1932) varsin tärkeä. Mannerheimia haluttiin maan johtoon, meidän omaksi führeriksi – hän kuitenkin kieltäytyi kunniasta.

Olen tässä tarjonnut vain yhden hyvin rajallisen näkökulman tapaukseen suomalainen fasismi ja Elias Simojoki.

Syyni tähän rajaukseen ovat ilmeiset. Venäjällä putinistinen fasismi on kuolettanut kansalaisyhteiskunnan. Kansallinen aivopesukone on luonut tilanteen, jossa yksilöiden vapaus ajatella itse ja valita omat arvonsa on minimoitu.

Ukrainan sotaa tullaan tulevissa historian kirjoissa pitämään vaarallisena esimerkkinä siitä, miten paljon pahaa voi saada aikaiseksi oppi, jossa yksilöt on alistettu suuren johtajan mielihalujen (mm. vallanhimon) välikappaleiksi.

Elias Simojoen elämäkertaa voisi toki lukea romanttisena seikkailutarinana karismaattisesta miehestä, joka vetosi kansaan. Sitähän populistiset johtajat ovat aina tehneet.

Onneksi enemmistö suomalaisista ei lähtenyt Lapuan liikkeen ja IKL:n kelkkaan.

Jos Mäntsälän kapina olisi onnistunut 1932 – olisiko tapahtunut Talvisodan ihmettä?

14.6. 2022

Erik Ahlman: Ihmisen probleemi. Johdatus filosofisen antropologian kysymykseen (1953).

Ihmisen probleemi on merkittävän suomalaisen filosofin, Erik Ahlmanin (1892-1953) viimeiseksi jäänyt teos. Hän ei itse ehtinyt sitä viimeistelemään; se työ jäi Eino ja Sven Krohnille.

Lyhyessä esseessä on mahdoton esitellä edes pääpiirteittäin Ahlmanin filosofiaa. Sen on jo tehnyt suurella ymmäryksellä Mikko Salmela teoksessaan Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata (1998).

Ahlmanin filosofiaan tutustuin jo nuorena opiskelijana. Meitä lähes rahattomina maailman turuille lähteneitä hemmoteltiin noina aikoina Tiimarin halvoilla kirjoilla. Muutamalla markalla sain Tiimarista ostettua uusintapainoksen Ahlmanin Arvojen ja välineiden maailmasta (1. painos oli ilmestynyt 1920, uusintapainos 1967).

Pävän kirjani Ihmisen probleemin löysin ehkä 10-12 vuotta sitten kirpputorilta. Lieneekö maksanut pari euroa.

Ahlman on yksi niistä filosofeista, joka on saanut minut näkemään filosofian merkityksen ensisijaisesti henkisen kasvun lähteenä. Filosofian harrastamiseen on toki muitakin syitä, mutta ne ovat rajallisempia syitä. Usein me filosofian opettajat (kuten minäkin) korostamme filosofian merkitystä ajattelun taitojen kehittäjänä.

Ihmisen probleemi-teosta voi ehkä pitää Ahlmanin filosofisen kehityksen loppuhuipennuksena. Mutta jo nuorena filosofina (jolloin hän itse asiassa oli vielä enemmänkin kielitieteilijä) hän pääsi ajattelussaan syvällisiin oivalluksiin.

Päivän kirjani alkaa näin:

”Olen tämän kirjan nimeksi pannut ”ihmisen probleemi”, koska se mielestäni lähimmin ilmaisee sen, mihin tällä esitykselläni perimmältä pyrin. Tahdon esittää tämän probleemin, en ratkaista sitä. Ihminen on itsellensä arvoitus, probleemi, hän on ollut sitä aina siitä asti, kun hän kohosi tietoisuuden tasolle, oman itsensä tietoisuuteen.”

Filosofinen antropologia pyrkii vastamaan kysymykseen: Mitä ihminen on?

”Jos tutkimuksen jälkeen esim. tullaan siihen, että ihmisen olemukseen kuuluu esim. pyrkimys vapauteen, on sillä saatu jotakin ”tietää” ihmisen olemuksesta (onhan se jotakin aivan muuta kuin jos. esim. todettaisiin, että ihmisen olemuksena on pyrkimys mekaanisuuteen, epävapauteen). ”

Ahlmanille tärkeimmät filosofit lienevät Schopenhauer, Nietzsche ja Bergson. Ehkä myös Scheler. Listalle voisi laittaa myös Immanuel Kantin…

Filosofiasta kiinnostuneille suosittelen Ahlmanin teosten tarkkaa lukemista, jossa apuna voisi olla suosittelemani Salmelan teos. Lupaan, että siihen kuluu aikaa ja tupakkamiehillä tupakkaa. Itse olen tuon matkan joutunut tekemään ilman tupakkaa…

Ennen kuin kerron filosofisesta päivästäni, tarjoan vielä pienen murusen filosofiaa mahdollisille lukijoilleni (onko heitä?) – juuri Salmelan tulkinnan kautta.

”Friedrich Nietzsche on Ahlmanin mukaan ajattelijoista syvällisimmin tajunnut arvo-ongelman luonteen. Ihmisen ylin ja ainut velvollisuus on sekä Ahlmanin että Nietzschen mukaan itsekseen tuleminen, omien arvojen luominen sisäisen rehellisyyden eli totuudellisuuden avulla.”

Salmela lainaa Arvojen ja välineiden maailmaa:

”Arvot ovat tahdon korkein normi, normi, jonka sen antaa itselleen. Arvot tahto luo, se ei löydä niitä mistään ulkopuoleltaan.”

Ahlman olettaa siis biologiasta riippumattoman metafyysisen varsinaisen minän, josta yksilölliset arvotkin kumpuavat.

Onhan tämä varsin subjektivistista, yksilöstä lähtevää filosofiaa…

Ei tätä ole helppo sovittaa naturalistiseen, ”tieteelliseen” maailmankuvaan. Ei aukottomasti myöskään omaan maailmankuvaani.

Suunnittelin joskus, aikojeni alussa, jopa väitöskirjaa aiheesta Arvoelämykset. Ehkä juuri Ahlmanin innoittamana. En allekirjoita kaikkia Ahlmanin teesejä, mutta hänen kirjojensa lukeminen on saa minut jo monta kertaa heräämään henkisestä koomastani.

Niin, päiväni oli varsin filosofinen.

Olen jo parin päivän ajan siivonnut kaappejani vanhalla koulullani Tuusulassa. Olen käynyt läpi vanhoja papereitani, jostain syystä palauttamatta jääneitä vihkoja, kokeita, ja muuta jäämistöäni. Suurin osa tuosta kaikesta on menossa silppuriin.

Samalla olen retkeillyt omassa opettajuudessani ja miettinyt myös sitä mitä olisin voinut tehdä, mutta en kuitenkaan tehnyt. Puuttuiko minulta tahto?

Olin palaamassa kouluni lähellä olevasta ruokakaupasta jatkamaan siivouksiani, kun huomasin miehen kävelemässä kohti kouluni pääovea. Kohta tunnistinkin hänet. Hän oli vanha kollegani. Lopettanut työnsä jo 22 vuotta sitten.

Menimme yhdessä kesäloman tyhjentämään opettajainhuoneseen filosofoimaan maailmanmenosta.

Keskustelimme, niin kuin 20 vuotta sitten niin usein, kasvatuksen filosofiasta. Kuulin häneltä, että tärkeintä koulutyössä on se miten oppilaat viihtyvät. Saattaa olla että hän ei käyttänyt verbia ”viihtyä”. Mutta ainakaan muotisanaa ”motivaatio” ei meistä kumpikaan käyttänyt.

Kun peilaan nyt keskusteluamme Ahlmanin filosofiaan, niin kysymyshän on vain siitä, että ei mikään ulkopuolinen voi määrätä sitä, esim. innostunko minä matematiikasta vai en.

Tahdon oppia on löydyttävä jokaisesta yksilöstä itsestään.

13.6. 2022

Aino Kemppainen: Taskussa kodinavain (1979)

Aloitin aamuni lukemalla Aino Kemppaisen runoja.

Ajatuksiini pyrki vaatimus; voisithan kirjoittaa kirjaesseenkin aamulla.

Vaikka kaikelle muulle voikin tehdä jotain, niin itselleen ei mahda mitään.

Aamut ovat minulle hyviä hetkiä lukea. Illat ja yöt taas kirjoittaa.

Aino Kemppaisen runoon lopetin facebookissa julkaisemani Sadan ja yhden vuoden runot – sarjani. Se oli sitä korona-aikaa. Kun ei saanut tehdä mitään. Täytin aikani kirjoittamalla runoesseitä.

Kesäisissä tunnelmissa kävin kuvaamassa Taskussa kodin avain-kokoelman Mateli Kuivalattaren runoaitalla Ilomantsin Parppeinvaaralla.

Juuri nyt minulla ei ole yhtä hienoa maisemaa tarjota. Parvekkeeltani näkyy kuitenkin puistometsä, jolle teen surutyötä koko ajan. Kohta on jäähyväisten aika.
Onhan puistometsäni ollut yksi runoaitoistani ja myös kissalleni hyvin tärkeä paikka. Lapsenikin ovat leikkineet puiston leikkikentällä. Nyt he ovat aikuisia. Elämän säännönmukaisuuksia…

Taskussa kodin avain-kokoelman aikoihin Aino Kemppainen oli Rautavaaran pappilan emäntä, neljän lapsen äiti.

Hän emännöi Rautavaaran pappilaa 1977-1980. Olin armeijassa vuosina 1976-1977. Loppusotamme kävimme Sotinpurolla, jossain Nurmeksen ja Rautavaaran rajoilla.

Sen jälkeen olen ajanut usein Rautavaaran halki, matkallani Nurmekseen. Olenko pysähtynyt kertakaan Rautavaarassa näillä matkoillani? Ehkä olisi pitänyt.

Tavattoman kaunista, minuun syvästi vetoavaa lyriikkaa Rautavaaran korpipitäjä on onnistunut tuottamaan.

Nyt lainaan omaa runoesseetäni sarjasta Sadan ja yhden vuoden runot. Olen jonkin verran toimittanut tekstiäni:

Aino Kemppaisen runot hengittävät, kommunikoivat, ne antavat meille voimaa jaksaa tästä päivästä vielä seuraavaankin päivään.

Aino Kemppaisen runot ovat huonosti tunnettuja. Mutta hänen runoissaan on mukana koko elämä, ilmaisu on konkreettista, läsnäolevaa.

Tarvitsemme parantavia sanoja.

Jos runo ei vaikuta meihin mitenkään, on aivan sama kuin lukisimme puhelinluetteloa. Minusta tuli jo nuorena koulupoikana runouden harrastaja, koska huomasin että runot merkitsivät jotain. Ne antoivat minulle eväitä elämiseen.

Nyt annan äänen Aino Kemppaiselle:

”Onko luvatonta ja lapsellista olla näin kevyt ja onnellinen,

kysymyksiä vailla?

Kuin kompelö koppakuoriainen

joka juo juhannusruusun mettä

koko ruumillaan

hartaasti kuin lapsi

äidin rintaa

Ei aina tarvitse kysellä,

joskus saa vain kiittää ”

Maaailma on iso oppikoulu. Koko ajan me, toivottavasti, opimme jotain sellaista, joka kehittää meitä ihmisyydessä. Auttaa ymmärtämään muita ja itseämme. Emme tarvitse yksittäisiä runoja emmekä runoilijoita.Tarvitsemme runollisuutta, avaruutta olemiseemme, mielikuvituksen voimaa, ymmärrystä.

Runo on osa olemista, taitoa pitää kaikki aistit avoimina. Se ei ole riimittelyn taitoa, sananokkeluutta, vallan hankkimista sanojen avulla. Miksi me pyydämme ”valmiita runoja”, kun elämää luonnehtii aina ja kaikkialla keskeneräisyys. Miksi meidän pitäisi olla täydellisiä, kun maailma on avoin ja kaikki polut ovat mahdollisia kulkea.

12.6. 2022

Anne Fried: Avoimin silmin. Ajatuksia ja artikkeleita 1990-luvulta. Koonnut Maija Nyman (1997, 117 s.)

Anne Friedin Avoimin silmin valittiin vuoden 1997 kristilliseksi kirjaksi. Vuoden 1998 joulua kirjailija ei enää nähnyt. Hän kuoli 11.12. 1998.

13.12. 1998 julkaistu Pekka Tarkan muistokirjoitus oli otsikoitu: ”Hauraassa ruumiissa eli yhä nuori, kiihkeä sielu.”

Hän kuoli 95- vuotiaana Terho-kodissa. Uskomattoman elämäntyön tehneenä. Hän itse oli ollut tuomassa saattohoitoa Suomeen.

Päivi Istala muistelee viimeistä käyntiään Friedin luona:

”Vanhana ja fyysisesti hauraana, mutta säteillen sisäistä harmoniaa , silmät sairaalan vuoteessa loistaen, kun hän otti vastaan ystävän – hymyillen ja kysellen elämänmenoa. Tiesin, että kerta olisi viimeinen, Anne Fried oli 95-vuotias ja jo sairas. Olin miettinyt tuomisia – mitä viedä sairaalaan ihmiselle, jonka huone varmasti olisi täynnä ystävien tuomia kukkia. Muistin Anne Friedin jo vanhan ihmisen ihon, joka hänestä tehdyssä tv-ohjelmassa oli näyttänyt jo kuin puun kaarnalta. Päätin viedä hänelle hyvää jalkavoidetta – ei kai sitä voisi pitää hassuna tai epäsopivana tuomisena? Anne Fried nauroi heleästi ja sanoi olevan mainiota, että joku ajattelee tällaista käytännöllistä yksityiskohtaa: jalat pitää hoitaa hyvin, niillä mennään elämän halki. En unohda häntä koskaan.”

Tänään, pyhän kolminaisuuden päivänä, minulla on ollut Anne Fried-päivä. Palasin jo vuosia sitten lukemaani Friedin muistelmiin Elämän värit (1987), tutustuin Friedin jälkimuistoon (Anne Fried ystävien silmin, 1998) ja sitten päivän kirjaani – uskonnollisen kirjallisuuden helmeen Avoimin silmin (1997).

Anne Fried eli lähes koko 1900-luvun. Hän syntyi Wienissä, opiskeli Saksassa, vietti nuoruuttaan Pariisissa, pakeni (ehkä sen voi paoksi katsoa, ainakin jälkiviisaasti) ennen pahimpia juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin ja lopulta 1969 hän valitsi viimeiseksi kotimaakseen Suomen (jonne hänen poikansa oli muuttanut).

Pitkä, rikas elämä vaatii pitkän lauseen…

Hän syntyi juutalaiseen kotiin ja sen perinteisiin, mutta vaihtoi uskonnollisen kotinsa kristinuskoon. Mikään dogmaattinen oman uskonsa puolustaja hän ei kuitenkaan ollut.

Hän oli kaiken ymmärtäjä, siltojen rakentaja, ahkera lukija (hän oli kiinnostunut lähes kaikesta). Hän oli ennen kaikkea ”hyvyyden voiman kanava”, kuten Maija Nyman toteaa esipuheessaan.

Elämäntyönsä Fried teki New Yorkin slummeissa syrjittyjen parissa. Hän oli rohkea nainen, joka ei epäröinyt mennä sovittelemaan New Yorkin mustien ja puertoricolaisten jengisotia.

Hänen poikansa, tuleva Jyväskylän yliopiston psykologian professori Risto Fried, meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Anne Friedkin muutti Suomeen, jossa hänestä tuli arvostettu kirjallisuudentutkija. Erityisesti Friediä kiinnosti Marko Tapion ja Kerttu-Kaarina Suosalmen tuotanto. Kohta hän oli jo perehtymässä virolaiseen kirjallisuuteen.

Tänään olen erityisesti pohtinut sitä voimaa, jolla tämä luova ja kaikesta kiinnostunut nainen kulki läpi elämänsä.

Olihan pakko kysyä myös itseltäni: mistä juuri eläköitynyt opettaja voisi ammentaa voimansa…

Muutettuaan Suomeen, Fried oli verkostoitunut jo parissa vuodessa lähes kaikkiin kulttuuripiireihin Suomessa.

Äidinkielen opettajat hän yllätti 1992 pitämällä kohtuullisen hyvällä suomen kielellä alustuksen heidän perinteisillä kesäpäivillään. Tämän ja paljon muuta Friedistä muistaa Päivi Istala. Kannattaa kuunnella: https://areena.yle.fi/audio/1-50414241

Avoimin silmin-teos avaa ovia Friedin elämänfilosofiaan.

Hän johdattelee meidät lapsuutensa Wieniin, jossa hän nautti kaikesta siitä mitä tämä klassinen kulttuurikaupunki pystyi tarjoamaan.

Tässä pieni ote:

(Belvederen linnassa) ”Seisahduin Gustav Klimtin Suudelma-taulun eteen ja katselin teosta minuuttikaupalla henkeäni pidätellen. Äitini mielestä teos oli liian aistillinen, eikä siis sopivaa katseletavaa nuorille tytöille. Minuun maalaus teki syvän vaikutuksen, se edusti minulle kauneutta puhtaimmillaan: kuin olisi katsellut kullan ja jalokiven loistetta. Kaksi ihmistä, yhdeksi sulautuneina, lähekkäin, mutta kuitenkin kaukana toisistaan, käsinkoskemattoman sädekehän ympäröiminä.”

Mestari Eckhart ja muutkin mystikot, vaikuttivat suuresti Anne Friedin ajatteluun. Mystiikkaa käsitteli hänen väitöskirjansakin:

”Joka totisesti etsii Jumalaa – näin haluaisin nyt muunnella Eckhartin ajatusta – se myös löytää hänet kaikkialta, niin kadulta kuin kaikkien ihmisten parista.”

Philipp Harnoncourt oli yksi Friedin henkisistä oppi-isistä.

Fried lainaa Harnoncourtia:

”Monissa kohden Raamattua varoitetaan kiinnittämästä sydäntä tämän maailman aarteisiin. Koko elämän ajan meidän tulisi opetella suhtautumaan omaisuuteen ja varallisuuteen niin kuin ei meillä niitä olisikaan.”

Friedin pieni kirja kannattaa lukea kokonaan. Suosittelen myös tutustumista Elämän väreihin (1987).

Nämä ja monet muun QualityBooksin kirjat löydät Antikvaari.fi ja Antikvariaatti.netin valikoimista.

Toki minulle voi laittaa myös viestin tästä kirjasta tapio.turpeinen@qualitybooks.fi

11.6.2022

Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä (1975)

Tänään minulla oli Helsinki-päivä. Mustaan kirjakassiini otan junalukemiseksi yleensä ohkaisen kirjan. On vähemmän kantamista ja kassiin mahtuu uusia kirjoja, joita Helsingistä tulee hankittua. Tällä kertaa kirjojen hankkimisen aloitin jo Järvenpään torilta. Jos tarkkoja ollaan Järvenpäässä mustan kassini kitaan joutui myös Suomen kuvalehden Stalin-numero maaliskuulta 1953. Kirjalöydös oli etiikkaa. Molemmat sain viidellä eurolla. Lehdestä pyydettiin kuusi euroa, sain euron tinkaistua.

Ennen Järvenpään toria suoritin vakiintuneeksi käyneen junakirjarituaalini: marssin kirjahyllylleni ja valitsen, usein täysin satunnaisesti, kirjan.

Tällä kertaa valinta ei ollut aivan satunnainen. Koska sopivan ohkaiseksi valikoitui Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä (neljäs täydennetty laitos vuodelta 1975).

Olinhan juuri lukaissut Vappu Lamminmäen poleemisen teoksen Aleksis Kivi ja Veijo Meri. Erään ”elämäkerran” ja muunkin ”nykykirjallisuuden” suursiivousta (1976). Kirjan jälkisanoissa jatketaan Meren ja hänen kirjansa julkista mestausta. Jälkimmäisen teilauksen oli laatinut kirjan kustantaja, Alea-kustantamon mies Kauko Kare.

Meren kirjasta keskusteltiin Ilomantsin lukiossakin 1970-luvulla, Eira Raappanan äidinkielen tunneilla. En vain saa mieleeni oliko Eira myötä- vai vastamielinen Meren Kivi-tulkinnalle. Jostain syystä Eirakaan ei saanut minua niin innostumaan asiasta, että olisin kunnan kirjastosta kirjan lainannut.

Vaikka opiskelin kotimaistakin kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, en koskaan tullut Meren kirjaa lukeneeksi.

Vasta Lamminmäen ja Kareen teilaukset saivat minut ottamaan tuon aikanaan niin paljon kirjallista melua aiheuttaneen kirjan käteeni.

Kiveä olen harrastanut lähes koko ikäni. Tuotinpa 1990-luvulla (osana Runojameja) Halosenniemeen yhdeksän tuntia Kivi-ohjelmaa. Nuorena jaksoi.

2013 tammikuussa järjestin Kiven haudalle Tuusulaan hänen hautauksensa 140 vuotisjuhlan. Paikalle sain Juha Hurmeenkin, joka piti niin hienon luennon Hyrylän lukiossa, että rehtori Riitta Eeronheimo kertoi minulle, että se oli paras luento minkä hän on kuullut koulussaan.

Olen siis Kivi-fani enkä varmaan ainoa tässä maassa. Eniten pidän Kiven runoista, sitten Seitsemästä veljeksestä. Kiven näytelmiäkin olen lukenut, mutta ne eivät ole saaneet minua samalla tavalla innostumaan.

Veijo Mereäkin olen harrastanut. Kotikirjastossani on 16 Meren teosta.

Meren Aleksis Stenvallin elämä on hyvää junalukemista. Meri on Suomen Hemingway, tiivistetyn proosan mestari. Teksti pitää otteessaan eikä tule vilkuiltua mitä kanssamatkustajat tekevät. Rehellisyyden nimissä tällä kertaa hieman vilkuilin, jotta saisin tähän esseeseen jotain kirjoitettavaa. Inventaarioni oli, että suomalainen viihtyy yksin yhdessä. Kukaan ei puhu mitään. Tällä kertaa ei edes kännykkään, jota kuitenkin ahkerasti selailtiin. Oli myös paperikirjojen lukijoita. Sanomalehteä ei lukenut kukaan. Vain suomalaisessa junassa voi keskittyä lukemiseen. Juoppojunat ovat erikseen…

Kiven elämäkerta lienee useimmille pääpiirteissään tuttu. Sitä en tässä kertaa.

Keskitynkin miettimään lähinnä sitä, miksi Veijo Meren tulkinta sai niin monen kansalaisen kiihtymään.

Jo itse Kivikin sai aikalaiskriitikkojen verisuonet pullistumaan. August Ahlqvistin varhaisessa Kivi-teilauksessa (vuodelta 1861) päädytään melkoiseen lopputulemaan: Kivi ei osaa edes suomen kieltä. Ahlqvistin mukaan Kiven tekemistä kielioppivirheistä ”ankara koulumestari panisi poikaa kämmenelle”, ”hän leikkelee…sanoja niinkuin äkkinäinen nauriinlistijä naurista. Lukiessasi hänen teoksiansa luulisit, ettei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kielioppia eikä sääntöjä, vaan että Uusmaan poikkinainen ja törkeä murre on nyt korotettu kirjakieleksi.”

Ahlqvist jatkoi teilauksiaan myöhemminkin. Eniten Kiveen sattui hänen täydellinen kyvyttömyytensä ymmärtää Seitsemää veljestä.

Vappu Lamminmäki kertoo osaavansa Kivensä ulkoa. Seitsemän veljestä on hänen raamattunsa:

”Jos raamattu kuvaa Taivaallisen Isän rakkautta ja huolenpitoa, niin ”Seitsemän veljestä” kuvaa samalla tavalla kirjailijan rakkautta kansaansa, vastuuta kansastaan, kun hän kasvattaa nuo metsän peikot kelvollisiksi kansalaisiksi.”

Meren syntinä oli siis liata tämä pyhä kirja. Meren rikos oli luonteeltaan kansallis-uskonnollinen. Meri oli tehnyt ihanteellisista nuorista miehistä nurmijärveläisen rosvojoukon.

Jälkipuheessaan kirjan kustantanut Kauko Kare pääsee kirjailijateilauksessaan jo lähelle Ahlqvistia ehkä sen ylikin:

”Sanon siis täysin vapaasti: Meren tuotanto on latteaa, monotonista köyhää. Totta tosiaan, Meri osaa taidon venyttää vitsistä kirjan, kaskusta näytelmän. Mutta tulos on silti vain vitsi tai kasku.”

Näitä siis mietin junareisullani Järvenpäästä Helsinkiin.

Yritin löytää Meren kirjasta sen Suuren Erehdyksen, jonka hän mahdollisesti olisi täysissä sielunvoimissa ollen, täysin tahallisesti, tehnyt.

Meren virhe oli kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman akateemisia koukeroita, Kiven lyhyt ja rosoinen elämä, juuri niin kuin hän itse sen näkee. Ehkä ylitulkiten, mutta sitähän myös akateeminen Kivi-tutkimus on harrastanut.

Olen lukenut Seitsemän veljestä useita kertoja. Ehkä Meren tuoreen ja myyttejä kaihtavan tulkinnan jälkeen, taidan ottaa sen uudestaan lukupöydälleni.

Veijo Meren teos Aleksis Stenvallin elämä (1975) on ostettavissa Qualitybooksista hintaan 6€. Tilaukset osoitteeseen tapio.turpeinen@qualitybooks.fi

10.6. 2022

Theodor Kröger: Unohdettu kylä. Neljä vuotta Siperiassa. Kirja toveruudesta (1943, 483 s.)

Tämän kirjan esittelen vain yhdestä syystä. Se sisältää luvun Sokoloukin perikato, joka ehkä auttaa ymmärtämään myös nyky-Venäjän toimia.

Unohdettu kylä kertoo pietarinsaksalaisen Theodor Krögerin sotavankeudesta Siperiassa. Oli käynnissä ensimmäinen maailmansota. Saksalaisista, riippumatta siitä missä he asuivat, oli tullut Venäjän valtion vihollisia.

Krögerin seikkailut Siperiassa eivät ole vailla mielenkiintoa. Mutta tässä esseessä keskityn vain siihen mitä tapahtui Sokoloukin kylässä – ehkä vuosina 1915-1916.

Ukrainan sodan kiihtyminen (sotaahan on jo käyty vuodesta 2014) palautti Sokoloukin kylän tapahtumat mieleeni.

Kun yritin ymmärtää. Sotaa ja ihmistä.

Sosiaalipsykologinen tutkimus on osoittanut, että ihmisen saa tekemään mitä tahansa. Milgramin klassinen tottelevaisuuskoe osoitti, että Homo Sapiens on varsin heikko astia. Koehenkilöt olivat tässä kokeessa valmiita antamaan kuolettavia sähköiskuja lajikumppaneilleen, kun heidän mieliinsä oli ensin iskostettu operaation tarpeellisuus. Tämän kokeen tarkoituksena oli kehittää muistia ja oppimiskykyä. ”Oppilaille” (jotka olivat onneksi näyttelijöitä eivätkä saaneet oikeita sähköiskuja, vaikka reagoivatkin niihin äänekkäästi) annettiin vääristä vastauksista (kokeenjohtajan luvalla ja kehotuksesta) jopa 450 voltin sähköiskuja. https://fi.wikipedia.org/wiki/Milgramin_tottelevaisuuskoe

Yalen yliopisto ja professori Stanley Milgram saivat kaiketi varsin helposti houkuteltua tarvittavan määrän koehenkilöitä tähän eettisesti varsin kyseenalaiseen kokeeseen.

Yhtä helposti sujui vapaaehtoisten rekrytointi Siperiassa ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Sokoloukin kylässä oli puhjennut ruttoepidemia.

Kun paikallisten viranomaisten omat joukot eivät riittäneet ruton (ja ruttoon sairastuneiden) hävittämiseen, tarvittiin lisää tekijöitä. Ja olihan niitä, koska Siperiaan oli tuotu tuhansittain saksalaisia ja itävaltalaisia sotavankeja.

Reservinipseerin koulutuksen saanut Kröger sai tehtäväkseen houkutella operaatioon ”sata sopivinta miestä.”

Kun markkinapaikalla miehiltä kyseltiin, mitä he olivat menossa tekemään, saivat kysyjät kuulla aina saman vastauksen: ”Metsässä on syttynyt pieni palo, joka on sammutettava.”

Niin sotavangit kuin heidän vartijansa lähtivät yhdessä sammuttamaan tätä ”pientä paloa.”

Vaikuttaa siltä, että varsin sivistynyt Krögerkin saatiin uskomaan, että vain tämä totaalinen ratkaisu saattaisi pysäyttää ruton leviämisen.

Kröger kuvaa tämän operaation realistisesti.

”Noin kymmenen metrin päässä meistä kaatui nuori äiti, sillä luoti oli osunut suoraan hänen otsaansa. Nainen kantoi sylissään tuskin kuukauden ikäistä lasta, jonka käsivarsi vääntyi sijoiltaan naisen kaatuessa ja joka jäi liikkumatta makaamaan äitinsä viereen. Äidin toisella puolen makasi vähän isompi lapsi ja itki. Sitten hän nousi istumaan kuolleen viereen, otti maasta kukan, alkoi leikkiä sillä, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin palleroisia poskia. Lapsi ravisteli kuollutta äitiään näyttääkseen, kuinka kaunis kukka oli, ja taputti käsiään iloisena. Kukaan ei rohjennut ampua lasta…

Kun sotilaat kieltäytyivät ampumasta lasta, ampui joukkoa johtava kapteeni kuolettavat luodit – lapsi oli samaan aikaan ojentamassa kukkaansa.

Tappajalleen.

Kun sotavangit ja heidän vartijansa olivat poistuneet paikalta, tuhottuun kylään jäi vain kasa hiiltyneitä ihmisten ja eläinten ruumiita.

Kaikki oli tapettu ja poltettu.

Butšan operaatiossa oli sama logiikka. Ihminen saadaan tekemään toiselle ihmiselle mitä tahansa. Eläimistä puhumattakaan.

Krögerin teoksen voi ostaa Qualitybooksista hintaan 15 €

9.6. 2022

Teemu Hirvilinna: Käpylän konditoria (2007)

Teemu Hirvilinnan (1955-2015) Käpylän konditoria on perustellusti Suomen harvinaisin runokirja. Sitä on julkisesti myynnissä vain yksi kappale. Omassa kirjakaupassani.

Ehkä tiskin alta tätä taskulämmintä, povitaskuun mahtuvaa kolmasti kirkastettua voisi olla vielä saatavissa jostain muualtakin. Ehkä Käpylän konditoriasta.

Teemu Hirvilinna ei enää julkaise runokirjoja, jos ei sitten siellä taivaallisella Pietarinkadulla…

Laskin juuri että kirjakaupassani (siis kotikirjastossani) on yhdeksän Hirvilammea.

Yhdeksän lyyristä hodaria sinapilla, kurkulla ja ketsupilla.

Hirvilammen poeettinen nakkikioski saattoi olla Vallila. Minäkin vietin tuossa pienimuotoisessa kaupunkidyllissä elämästäni melkein 10 vuotta.

Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen muistelee runoilijaa niin hyvin, että en itse pysty parempaan:

Lahtinen aloittaa oman muistopuheensa Hirvilammin omilla sanoilla:

”Mä olin ylpeä jätkä kuin katupylväs ja itserakas kuin nuori hirvi, mä lauloin nakkikioskilla kuin italiaano, eikä kukaan tiennyt totuutta, mä vaan nauroin kun multa röökiä bummattiin.”

Lahtinen jatkaa lahtisena:

”Vuosien kuluessa poeetan taakse jäi kustantajia, vaimoja, tyhjiä viinipulloja, hukattuja runoja, aurinkolaseja ja piippuja.”

Oliko hän postmodernin, osittain jo runoutensa kadottaneen nyky-Suomen inkarnoitunut Eino Leino?

15 runokirjaa.

Runoilijan työ on kirjoittaa runoja.

Kuten:

Varpuset kirkon orapihlajissa

Olen huono ihminen, soi päässäni.

Hakkasin päätäni vasten kaakeloitua pöytää.

Juon viiniä, poltan tupakkaa,

kannatan maksullisia naisia.

Huono ihminen.

Pelasin matkarahat pokeripeliin.

Mustahattuinen mies ennusti ikuista kadotusta.

Alan kerätä roskia asfaltilta,

siivota Käpylää.

Tämä urbaani runoilu saataa muistuttaa toisen boheemin, Arto Mellerin, tapaa kirjoittaa runoja.

Molemmista pidän. Mutta jostain syystä minulla on kirjastossani enemmän Hirvilammea kuin Melleriä.

Molemmille kävi kutsu 1990-luvun Järvenpään Runojameihin, joita tuotin.

Melleristä olen aivan varma, että hänet saatiin lausumaan runojaan. Olin paikan päällä Cafe Maireassa, kun Melleri tuli hieman giniltä tai rommilta tuoksuen ilahduttamaan järvenpääläisiä runoillaan. Jukka Orma oli kitarassa.

Mutta tuliko Hirvilammi koskaan Ari Taskisen (Pelle Miljoonasta tutun) kanssa esiintymään Dixie Corneriin, niin kuin oli tarkoitus. Keskustelin siitä tänään toisen Runojamit-veteraanin kanssa. Hänkään ei ollut varma.

Usein Hirvilammi saatiin kuitenkin estradille. Hän lieneekin lavarunouden ensimmäisiä pioneereja Suomessa.

Mutta kyllä Hirvilammen runot toimivat myös baarien ulkopuolella.

Tie tänne lammen rantaan missä ahvenet laulavat,

missä puvuntakit riisutaan ja sinua kutsutaan nimeltä.

Tie tänne missä vihreät koivut kuiskaavat tuohitaivaassa

mustavalkoista rakkauttaan, eikä pysäkkejä ole.

Takkini katoaa pihakoivun syliin.

Täällä on sukunimiä ja iskelmiä.

Hyttyset surisevat metsässä.

Sadepisarat puhdistavat väsyneet kasvomme,

metsien pulloharjat ja koskien lohet, siiat.

Täällä on ihmisiä.

Olen koko elämäni luovinut runouden ja filosofian välimaastossa.

Joskus runoista löydän enemmän totuutta kuin paksuista filosofian kirjoista.

Ja filosofiasta enemmän lyyrisyyttä kuin vakavahenkisistä taiderunoista.

Mitähän Omar Khaijam (1048-1131) olisi ollut mieltä tästä kaukaa Pohjolasta tulleesta ohjeistuksesta nuorelle runoilijalle:

”Syleile puolikasta maailmaa persialaisessa teltassa.”

Hirvilammi sanoi pitävänsä ”runoja ja santapaperia samassa laatikossa.”

Siinäpä se. Runouden mysteeri.

Ilmeisesti ainoan Suomessa olevan kappaleen Teemu Hirvilammen runovihkosesta Käpylän konditoria saa tilata osoitteesta

tapio. turpeinen@qualitybooks.fi

Itse ostin teoksen uutena ja maksoin siitä 2 euroa. Joten 6 euron hinta lienee kohtuullinen.

8.6. 2022

Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija (2004)

Yrjö Kokko (1903-1977) oli eläinlääkäri ja kirjailija. Mutta ennen kaikkea mies, joka pelasti laulujoutsenen. Kansallislintumme sukupuutto kolkutteli jo ovella, kunnes ilmestyi Kokon kirja Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu (1950).

Kokon toiseksi tunnetuin teos lienee jatkosodan korsuissa syntynyt Pessi ja Illusia (1944).

Kokon elämänkerturiksi löytyi oikea mies. Jukka Parkkinen – itsekin kirjailija, Lapin rakastaja ja ennen kaikkea ihmisten ymmärtäjä. Myös Parkkisen Aapelista (Simo Puupponen) laatimaan elämäkertaan kannattaa tutustua (Aapeli – aika hyvä kirjailijaksi, 2018).

Elämäkerrassa on sivuja 556. Siis kohtuullisen paljon. Luin sen muutamassa päivässä. Kuin dekkaria. Ihminen Yrjö Kokko tuli minulle tutuksi.

Muistelmat, varsinkin kirjailijoiden elämäkerrat ovat olleet heikkouteni jo teinivuosiltani. Ilomantsin markkinoilta onnistuin joskus 50 vuotta sitten löytämään paksun teoksen Heidenstamista Undstedtiin (toim. Eino Palola, 1957). Siitä innostuin niin paljon, että aloin kirjoittaa omaa maailmankirjallisuuden historiaani ruutuvihkoihin, jotka ovat vieläkin tallella.

Oli siinä Putkelan kyläläisillä ihmettelemistä. Oli mennyt poika piloille liiasta kirjojen lukemisesta.

Kun opiskelin Helsingin yliopistossa 1970-luvulla (ja 80-luvunkin puolella) kirjallisuustieteitä, oli biografinen suuntaus tuomittu jo vanhentuneeksi. Päivän sana oli 1970-luvulla strukturalismi, jos ei sitten vielä uuskritiikki.

Teosten, ei kirjailijoiden elämän, piti olla kirjallisuuskritiikin kohteena.

Saattaahan olla, että on kirjailijoita, joiden teosten ymmärtämiseen ei tarvita mitään taustatietoja heidän elämästään.

Yrjö Kokon tapauksessa vanhanaikainen elämäkerta, kaikkine yksityiskohtineen, voi olla kuitenkin juuri se alku minkä lukija tarvitsee innostuakseen. Väitän myös , että kirjailijan elämän tuntemus syventää lukukokemusta.

Pessi ja Illusia saattaa jäädä vain tavalliseksi satukirjaksi, jos ei ymmärrä sen traagista taustaa.

Varsin synkistä lähtökohdista alkoi punoutumaan myös Kokon Laulujoutsen.

Suomi oli lopettelemassa toista maailmansotaansa Lapin perukoilla, kun Kokko tutustui porovarkaita jahtaavaan Enontekiön poliisiin, Sulo Rovaan.

Kokko ja Rova alkoivat etsiä yhdessä lähes sukupuuttoon kuolleen laulujoutsenen pesiä.

Pitkän etsimisen jälkeen laulujoutsenen pesäpaikka sitten löytyi. Oli kevät 1950. Joutsenpariskunta ristittiin Marskiksi ja Hannaksi. Mannerheimin ja oopperalaulaja Hanna Granfeltin mukaan.

Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu kiinnitti valtiovallankin huomion. Lintu on nykyisin suojeltu koko EU:n alueella eikä se enää ole uhanalainen.

Ehkä vahvimmat muistikuvani ovat visuaalisia.

Siitä lienee 15 vuotta, kun olin Putkelan ja Pitkänlahden välisillä soilla lakassa.

Soiden keskelle on syntynyt pieni lampi. Niin kaukana teistä, että sinne asti en ollut jaksanut raahata katiskoitani.

Keskellä lampea ui yksinäinen laulujoutsen.

Tyyni kesäilta. Vain hyttysten ininää.

En voinut muuta kuin pysähtyä. Lakkaämpärin pohja kiilteli vielä tyhjyyttään. Mutta silloin ei ollut kiire lakkamättäille karhujen seuraksi…

Tämä oli vain yksi kohtaamiseni laulujoutsenen kanssa. Joka kerta sen näkeminen saa aistini valpastumaan.

Niistä hetkistä saan kiittää Yrjö Kokkoa.

Parkkisen kirjan saa ostaa Qualitybooksista 10 eurolla.

7 .6. 2022

Reino Rinne: Ihminen evp (1970)

Reino Rinne (1913-2002) on merkittävä suomalainen.

Siksi, että hän on pelastanut muutaman Kuusamon kosken markinnataloudelta ja kirjoittanut muutaman hyvän kirjan. Hän on tehnyt yhtä paljon kuin on puhunut ja kirjoittanut. Sitä ei voi sanoa kaikista meistä kuolevaisista.

Ihminen evp on jälkimmäistä tekemistä. Siis kirjoitusta. Tarkemmin sanottuna ja puhuttuna – rohkeaa kirjoitusta. Tyylin terävyydessä ja omintakeisuudessa mieleeni tulee lähinnä Juha Hurme. Tai sitten Pentti Haanpää.

Teoksen on kustantanut Kauko Kareen Alea-kirja. Kare uskalsi olla toista mieltä ja hän rohkeni kustantaa toisenlaisia kirjoja. Hän ymmärsi Kekkosta vähemmän kuin tämän esseen kirjoittaja. Mutta nyt kun naamiot on riisuttu, oliko hän sittenkään toisinajattelija.

Kun ei ole muuta tekemistä, laadin itseni iloksi listoja kymmenestä merkittävästä suomalaisesta.

Veikkaisin että oman listani oudoimpana lintuna pidettäisiin vakiintuneissa piireissä Reino Rinnettä.

”En ole kuullutkaan koko miehestä”, vastaisi enemmistön ääni ja kaiku korvessa vielä lisäisi tämän julkilausuman tehoa.

Eikö sinulle riitä Runeberg, Sibelius tai Mannerheim?

Mutta pelastiko kukaan heistä yhtään koskea? Ja onko kukaan toinen suomalainen antanut nimeä eräänlaiselle maakunnalle?

Rinne antoi Pudasjärven, Posion, Taivalkosken ja Kuusamon muodostamalle nelikolle juuri tuon niin kauniisti soivan nimen – Koillismaa.

Kalle Päätalo antoi sille kielen. Päätalonkin lasken kymmenen merkittävimmän suomalaisen joukkoon. Rinne pelasti kosket. Päätalo kielen.

Oma kappaleeni Rinteen teosta Ihminen evp on ostettu Halpa-Hiltusen divarista noin 20 vuotta sitten hintaan 1 euro (tai sitten markka).

Kirjani on kaiken lisäksi signeerattu – niin kuin useimmat kirjastoni Rinne-kirjat.

Mies ei antanut kynän kuivua. Mustetta riitti myös signeerauksiin.

Ihminen evp lienee Rinteen parhaita kirjoja.

Erityisesti pidin novellista (tai haanpääläisittäin ”jutusta”) Viimeinen kelo.

Se on korpi-Kainuun huumorilla höystetty juttu luonnon ryöstöstä. Kun mikään ei enää riitä. Kun on pakko saada osaksi omaa kelohonkahuvilaa se viimeinenkin Kainuun kelo.

Itse asiassa en haluaisi myydä tätä kirjaa, mutta tiedän että näitä rinteitä saa ostettua puoli-ilmaiseksi mistä tahansa. Niitä löytää helpommin kuin kelopuita tai vapaana polskahtelevia koskia tai järvilohia.

Elämää suurempi radioääni Paavo Noponen (johon minulla oli ilo tutustua Tammen pikkujouluissa 1995) totesi Rinteen teoksesta Anna minulle atomipommi:

” Kiivain vastahyökkäys, mitä milloinkaan on julkaistu pohjoisen maankolkan oloilla ja luonnonrikkauksilla keinottelevien isänmaan partureiden pään menoksi.”

Saman voisin sanoa Rinteen teoksesta Ihminen evp.

Maksoin siitä yhden euron, mutta se on vähintäänkin 12 euron arvoinen.

Kelot ja hyvät kirjat ovat sitä arvokkaampia mitä enemmän niillä on ikää…

teoksen voi tilata QualityBooksista hintaan 12 €.

tapio.turpeinen@qualitybooks.f

6.6. 2022

Terho Pursiainen: Kymmenen (uutta) Käskyä nykyajalle. Käskyt, selitykset, syvennykset (1998)

Filosofi ja teologi Terho Pursiainen päivitti Kymmenen käskyä teoksessaan Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle (1998).

Tämä kirja on tullut tutuksi paitsi itselleni, myös monille lukiolaisille Tuusulassa. Noin 20 vuoden aikana. Teosta tilattiin iso pino koulun laskuun. Ja ehkä uteliaimmat oppilaistani myös jaksoivat perehtyä siihen.

Varsin tyypillinen oli harjoitus, jossa opiskelijat laativat oman kymmenen käskyn listansa. Joskus mietimme yhdessä mikä voisi olla ”yhdestoista käsky.”

Pursiainen aloittaa teoksensa suoralla puheella :

”Viime vuosina on yhteiskunta sortunut monessa maailman maassa. Järjestys on romahtanut, moraali on luhistunut ja ihmisistä on tullut toistensa väkivaltaisia saalistajia.”

Jos 1990-luvulla oli käynnissä moraalikato, niin miten pitäisi suhtautua näihin nykyisiin vuosiin. Varsinkin maailmanpolitiikan ”yhteiskunta” todistaa ihmisen radikaalista pahasta.

Pursiaisen kirja tutkii syvällisesti mahdollisuuksia luoda moraalisesti kestävä, järjestynyt yhteiskunta.

Pursiaisen mukaan elämme ja toimimme kahdessa voimakentässä. Toinen niistä on omien pyyteiden ”painovoimakenttä” ja toinen toisten ihmisten muodostama ”vetovoimakenttä.” Hän käyttää havainnollisena esimerkkinä liikennettä: toki yritämme (esim. autolla) päästä päämääräämme, mutta kuitenkin niin, että emme vaaranna muiden tiellä liikkujien turvallisuutta. Tämä olisi siis ideaali. Valitettavan usein ajattelemme vain itseämme.

Silloin kun oikealla tavalla huomioimme kanssakulkijamme, on mahdollista saavuttaa tilanne, jossa vallitsee keskinäinen luottamus (”perusluottamus”).

Teoksessaan Pursiainen luonnostelee ”käskyjen etiikan” , joka pystyisi ylläpitämään tervettä yhteisöllisyyttä, niin että sosiaalinen elämä olisi mahdollista. Ihmisen hyvää ei kuitenkaan saavuteta teoreettisilla julkilausumilla. Jos haluamme poistaa esim. nälän – ”Nälälle on tehtävä jotakin käytännössä.”

Vanhat (Raamatun) 10 käskyä oli suunnattu oman aikansa ihmisille, Siinain paimentolaisheimoille. Pursiainen vielä tarkentaa suhdettaan Raamatun käskyihin: ”Siinain laki on Jumalan (Jahven) ja Israelin muodostamaa kulttiyhteisöä velvoittava säännöstö. Sen ei ollut edes tarkoitus olla voimassa tuon uskonnollisen yhteisön ulkopuolella.”

Pursiaisen käskyt on tarkoitettu kaikille ”heimoille” eivätkä ne ole luonteeltaan uskonnollisia.

Otan Pursiaisen ehdottamista uusista käskyistä esille vain yhden – omasta mielestäni tärkeän.

IX käsky ”Älä sorra erilaista”

Pursiainen ei ilmeisesti saanut mahtumaan tätä käskyä teoksensa ensimmäiseen versioon. Filosofi ja historioitsija, syvällisesti mm. antiikin moraalifilosofiaan perehtynyt (oma opiskelukaverini) Juha Sihvola muistutti Pursiaista: käskyt eivät olleet kunnossa, jos niissä ei otettaisi selkeästi kantaa ihmisryhmien ja yksilöiden erilaisuuteen.

Jos me sorramme erilaista (”muukalaista”), vahingoitamme sosiaalista sidettä, joka tekee perusluottamuksen mahdolliseksi.

Pursiainen muistuttaa meitä tärkeästä asiasta: ”Jokainen meistä kuuluu vähemmistöön jonkin piirteensä perusteella.”

Sukupuolten tasa-arvosta ehkä nykyään kuuluukin puhua arvostavasti. Mutta, miksi johtaviin asemiin päässeet miehet junailevat päätöksensä ”vain miehille tarkoitetuissa saunatilaisuuksissaan.” Tämä on konkreettinen ja juuri siksi paljastava esimerkki.

Nyt Suomea johtaa naispääministeri. Mutta tuskinpa miehiset tavat hoitaa ”yhteisiä asioita” ovat minnekään kadonneet.

Toki saman (erilaisia sortavan) uhkan voivat muodostaa kaikenlaiset sisäpiirit. Ehkä näistä Pursiainen olisi voinut kirjoittaa enemmän.

Mietinpä nyt vaikka itseäni. Olen luonteeltani introvertti, omissa oloissani viihtyvä. En todellakaan kuulu niihin, jotka viihtyvät miesporukoissa saunan lauteilla. Armeijan joukkosaunoista sain jo kiintiöni täyteen…

Omassa luokassani Tuusulassa oli vain kaksi sääntöä:

”Ketään ei saa kiusata.”

”Ketään ei saa tappaa.” (esim. ampiaiset pyrittiin poistamaan luokastani tappamatta niitä).

Pursiaisen teoksen voi tilata QualityBooksista hintaan 8 €.

tapio.turpeinen@qualitybooks.fiMuokkaa

5.6. 2022

Astrid Lindgren: Saariston lapset (WSOY, 1965)

Jatkan nyt pitkän tauon jälkeen Päivät kirjat-esseitäni  nettidivarini QualityBooksin sivuilla. https://www.qualitybooks.fi/

Astrid Lindgrenin Saariston lapset on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Meille Turpeilaan tuli (Ilomantsin Putkelaan) kylän ensimmäinen akkutelevisio joskus 1960-luvun lopulla.  Sähköjä kun ei  vielä kylässä ollut.  Astrid Lindgrenin Saariston lapset saattoi olla ensimmäisiä tv-sarjoja joita seurasin. Lindgren kirjoitti Saariston lapset (Saltkrågan ) juuri televisiota varten v. 1964. Se suomennettiin melkein tuoreeltaan 1965.

1964 oli varsin tärkeä vuosi elämässäni. Aloitin silloin pitkän koulu-urani. Eilen oli viimeinen koulupäiväni. Tosin ei enää koululaisena, vaan opettajana. 58 vuotta! Tosin taukojakin on ollut. Mutta jos kaikki elämäni koulut lasketaan yhteen niin päädytään lähelle lukua 50.

Aloitin kansakouluni 1964. Isosiskoni oli jo koulunsa aloittanut. Hänen repustaan löysin valtavan aarteen. Aapisen. Minua ei kenekään tarvinnut opettaa lukemaan.

Kunnankirjastosta täytin reppuni kirjoilla. Se viilsi maata. Olihan sen painona myös koulukirjat. Myöhemmin latinan opettajani Kalevi Asikainen kertoi meille Ilomantsin lukiolaisille, että merihätään joutunut runoilija Simonides olisi sanonut: Omnia meacum porte! Mitään hänen ei tarvinnyt ottaa mukaansa, koska hänen pääpmansa oli sivistys, ei tavarat. Hänen tarvitsi pelastaa vain itsensä. Ehkä hänellä ei ollut kirjoja…

Minä taas kannoin mukanani paitsi itseni, myös kirjani.

Kun aloitin koulun, reppu painoi 10 kiloa. Itse mies 18 kiloa. Olin juuri selvinnyt keuhkotuberkuloosista. Olin sairastanut sitä seitsemän pitkää vuotta.

Muistan hyvin ihailleeni Saariston lasten upeaa kansikuvaa, jossa on Pampula-tyttö ja valtavankokoinen Laivuri, bernhardilaiskoira. Mutta en tuota kirjaa lainannut. Hyvä niin. En olisi siitä silloin – vuonna 1965 – mitään ymmärtänyt.

Koulut ja kirjastot ovat kulkeneet elämässäni käsi kädessä. 

Turpeilassakin oli kirjoja, mutta ei kotikirjastoa. Kirjojen lukumäärää voin nyt vain arvailla, suurin osa kirjoista oli epämääräisissä kasoissa vintin perukoilla. Taisivat olla melkein kaikki Putkelan opintokerhon kirjoja vuosilta 1920-1950.  Vaatimattomassa kirjahyllyssä lienee ollut enemmän koriste-esineitä kuin kirjoja.

Mutta kirjat jaksavat odottaa.

Siitä se alkoi. Kirjojen suurkulutus. Ja nyt eläkeläisenä olen palannut taas lähes täysipäiväisesti kirjojen pariin. Joitakin kokeita on tosin vielä korjaamatta, samoin työtä riittää vielä koulun  projektien kanssa.

Nyt myös vanha unelmanni on toteutunut – minulla on oma kirjakauppa (QualityBooks). Tosin vain netissä. 

Tämän nostalgisen alkuvirittelyn jälkeen palaan takaisin Astrid Lindgrenin Saariston lapsiin ja sen ajankohtaisuuteen.

Viimeksi tänään Vladimir Putin uhkasi pommittavansa lisää Ukrainaa (tarkoittaa: myös siviilejä, naisia, lapsia, eläimiä, luontoa, kulttuurikohteita…), jos Länsi antaa Ukrainalle järeitä aseita. Taivaalta sataa rautaa. Kiova itkee.

Maailmanhistoria on täynnä noita pieniä (joskus suuriakin), tyhmiä (joskus älykkäitäkin) miehiä, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken mahdollisen. He ovat jättäneet jälkeensa savuavia raunioita, ruumiita, hehtaareittain hautausmaita. Heistä on kirjoitettu paljon ja heistä tullaan kirjoittamaan paljon. Pahikset muistetaan historiassa paremmin kuin hyvikset.

Mutta on olemassa niitäkin paikkoja, joissa ei ole tarvinnut pitkään aikaan pelätä sodan kauhuja. Ruotsissa on sodittu viimeksi yli 200 vuotta sitten.

Jos Putinin täystuhoa aikaansaavat sopimussotilaat olisivat lukeneet Saariston lapsia, olisivatko he parempia ihmisiä…

Ja nyt Venäjällä Lindgreniä on syytetty natsiksi. Tämä on absurdia… Kafkan olisi pitänyt elää tämä aika ja kirjoittaa siitä novelli.

Saariston sodasta tietämättömät lapset saavat olla lapsia. Heistä välitettään. Ja he välittävät.

Suosikkini on Pelle, joka rakastaa kaikkia luontokappaleita. Ampiaisikin. Kaikille hän on armollinen.

Toinen pieni ihminen, Pampula, johdattelee mieleen Larin Parasken tai Mateli Kuivalattaren. Hän saattaa laulella: ”Ei kestä täällä riemut maan, ei elon onni parhainkaan.” Ja miksi. Ja siksi, koska hän miettii Melkersonin perhettä, josta puuttui äiti. Kasvatusvastuu oli (niin ihanalla) Malinilla, joka huolehti nuoremmista sisaruksistaan.

Lapsista oli siis huoli. Heitä rakastettiin. Ja lapset rakastivat eläimiä. Ja heitä (niin eläimiä kuin lapsia) myös ymmärrettiin. Pellekin tajusi, että kesyn Mooses-hylkeen koti oli Itämeri, ei Saltkrågan – Varisluoto.

Olihan saarella myös huonoja asioita, kuten ahneita ihmisiä. Mutta heistä selvittiin.

Oli myös ikäviä muistoja, kuten Kuolemanlahden seudut, jota venäläiset joukot olivat aikanaan hävittäneet. Nyt se oli autiona.

Mutta ikävistä muistoistakin selvittiin. Oltiinhan Ruotsissa. Rauha oli maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Saariston lapset voi tilata QualityBooksista hintaan 6 €.

tapio.turpeinen@qualitybooks.fi

3.7. 2021

Irja Spira: Terveisiä meriltä. Seikkailumatkan kokemuksia (Karisto, 1930).

Vinkin Irja Spiran meriseikkailukirjasta sain hänen muistelmistaan Pariisin tähtien alla (1930). Verkkodivarista onnistuin tämän vähintäänkin eksoottisen meritarinan hankkimaan.

Spira on tullut tunnetuksi lähes ikonisena journalistina, joka oli erikoistunut ulkomaan reportaaseihin. Pariisin hän tunsi kuin taskunsa. Hän toimi mm. Helsingin Sanomien Pariisin kirjeenvaihtajana.

Ennen muistelmiaan hän oli julkaissut vain yhden kirjan. Juuri tämän Terveisiä meriltä.

Kansipaperillisena, huonokuntoisenakin, kirjan antikkvariaattihinta on yli 20 euroa. Ilmeisesti kirja on bibliofiilienkin tavoittelema divarien helmi.

Oman kirjayksilöni, ilman kansipaperia, sain varsin edullisesti. Ja edullisesti laitan sen myös kiertoon.

Kirjan luettuani mietin, keitä tämä nuoren naisen meriseikkailu mahtaisi kiinnostaa? Siis itseni lisäksi…

Ainakin sosiologian harrastajia tämän luulisi kiinnostavan. Utelias lukija saa kirjan luettuaan tietää, miten alaa tuntematon nainen saattoi pärjätä kalastuslaivoilla raavaiden miesten kanssa? Viimeisimmän reissunsa hän teki kaiken lisäksi mieheksi naamioituneena; vain pari kolme laivan miehistöstä tiesi asian oikean laidan.

Myös merikalastuksen historiasta kiinnostuneet löytävät tästä kirjasta mielenkiintoista tietoa. Varsinkin Spiran huomiot valaankalastuksesta eteläisellä Jäämerellä ovat arvokkaita, monestakin näkökulmasta. Vähäarvoisin näistä ei ole suinkaan eläinoikeusnäkökulma.

Spirasta itsestään ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan tehdä eläinoikeusmannekiinia. Tosin kirjan loppupuolella on jo viitteitä siitä, että hän alkoi ymmärtää asiaa myös valaiden näkökulmasta.

Spira on taitava kirjoittaja.

Kirjan lopetus (jossa hän kuvaa Boulognen merenrantakaupunkia) on hieno:

”Elämä oli kaunis kuin punaposkinen omena.”

Jo tämän lauseen takia kirja kannattaa hankkia.

Sen saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/895627

2.7. 2021

Seppo Saraspää: Leiri maailman laidalla (2002)

Heti alkuun totean. Tästä kirjasta innostuin todella. Eikä ole suurikaan ihme, että Lauri Siparikin innostui ja sovitti siitä palkitun näytelmän Rovaniemen teatterille.

Elitismissään kylpevä kirjallisuuskritiikkimme ei ainakaan nopean googletuksen perusteella tätä kirjaa ole huomannut. Sen sijaan Siparin dramatisoinnista löytyi vaikka kuinka monta juttua.

Näytelmää on kuitenkin paha mennä arvioimaan, koska sitä en ole nähnyt.

Mutta kirjan luin ja nautin jokaisesta sivusta.

Onhan Saraspää ehkä lukenut Haanpäänsä, mutta on tässä omaakin ansiota. Olisiko Haanpääkään uskaltanut kirjoittaa sodasta niin umpipasifistista kirjaa kuin entinen poliisi Saraspää.

On mahdollista, että romaanissa kuvatun saksalaisen vankileirin esikuva on Inarinjärven saaressa sijainnut Andreasnuoran leiri. Tuo leiri saattoi olla kaikkein syrjäisin saksalaisten leireistä.

Oletettavasti romaani on suurelta osin fiktiota, mutta en pidä mahdottomana, että osa siinä kuvatuista tilanteista pohjautuisi ainakin juttuihin. Tuskin kuitenkaan sota-arkiston lähteisiin.

Saraspää on absurdin mestari, siinäkin Haanpään perillinen.

Mutta olisiko hän jopa rohkeampi kerronnassaan?

Saraspää viettää Inarinjärven rannoilla omanlaistaan elämää, ei tee turhia kompromisseja porvarillisten eläjien kanssa. Muistuttaa siis kirjojaan.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/893103

30.6. 2021

Harri Nykänen: Susiraja (Crime time, 2012)

Seurasin aikanaan tiiviisti Nykäsen Raid-dekkareista tehtyä tv-sarjaa. Käsikirjoitus toimi, samoin roolisuoritukset. Huomattavasti parempaa työtä kuin elämälle vieraat Sorjoset ja Karpit, jotka on tehty varmaankin suuremmalla rahalla, mutta kuitenkin pienemmällä ammattitaidolla.

Hyvää tv-sarjaa ei kuitenkaan synny ilman hyvää ideaa. Harri Nykäsen luoma Raid-hahmo on outo lintu suomalaisen dekkarin maailmassa. Raid liikkuu tavallaan ei-kenenkään-maalla. Hän on ehkä rikollinen, mutta myös poliisin yhteistyökumppani – olematta kuitenkaan varsinaisesti vasikka. Mikään Robin Hood-hahmokaan hän ei ole.

Susirajassa tehdään paljon pahaa, tapetaan ihmisiä, liikutaan kansainvälisen rikollisuuden hämärissä maastoissa. Väinearvo rahasta on tullut itseisarvo.

Susirajaa voisi pitää kostodekkarina. Raid tekee selvää jälkeä niistä, jotka uhkaavat hänen lähipiiriään.

Eihän tämä dekkarina ole kovin kummoinen. Nykäsellä on kuitenkin lahja kirjoittaa vivahteikasta suomea. Ja kun kirjaa ei tarvinnut jättää kesken (mikä on nykyväsymyksessäni varsin tavallista), onhan se jo jotain.

Nykäsestä minulla on myös henkilökohtainen muisto. Opetin kauan sitten historiaa ja yhteiskuntaoppia Puotinharjun yläasteella. Olin silloin nuori ja innokas. Teimme opintoretkiä milloin minnekin. Yksi kohteistamme oli Hesarin toimitus, jossa meitä opasti ystävällisesti ja asiantuntevasti silloinen lehden rikostoimittaja Harri Nykänen.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/892979

29.6. 2021

Arto Paasilinna, Lasse Lehtinen: Nätti-Jussi, suomalaisen seikkailijan elämäkerta (Paasilinna, 2014).

Paasilinnan aloittama ja Lehtisen viimeistelemä ”elämäkerta” Pohjolan ehkä kuuluisimmasta tukkijätkästä, Nätti-Jussista, ei ole varsinainen elämäkerta.

Se on synnynnäisen tarinaniskijän fiktio siitä mitä hän olisi voinut olla.

Lähes kaikki on keksittyä tässä kirjassa.

Googletin asiaa ja sain todeta, että varsin vähän tästä kirjasta puhutaan, vaikka sitä paljon luetaan.

Paljonko siinä on esim. Paasilinnan omaa kerrontaa? Vaikea sanoa, koska sitä ei missään kerrota. Viitataan vain pari päivää kestäneeseen haastatteluun.

Ketä uskoisi?

Mutta onko sillä mitään merkitystä?

Amerikkalaisessa kansanperinteessä on käsite ”tall tale”, jolla tarkoitetaan hyvällä mielikuvituksella kerrottua tarinaa.

Mutta mikä on totuus tästä Lapin kuolemattomasta tarinaniskijästä?

Ehkä vain taviokuurna, Jussin mielilintu, sen tietää.

Jos sekään.

Mieletön kirja, jonka arvo tullaan huomaamaan vasta sitten kun Suomen viimeinenkin aito tarinaniskijä on kuollut.

Ehkä hän kuoli Nätti-Jussin mukana 1964.

Tämän tärkeän kirjan saa ostaa tästä. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/890355

28.6. 2021

Mauri Sariola: Susikoski päiväntasaajalla (1992).

Ostin tämän kirjan Nurmeksen Sananhelinästä, joka lienee yksi Suomen persoonallisimmista kirjakaupoista – kiitos omistajansa Juho Lipposen. Tarinaa ja tunnelmaa kaupassa riittää. Ja aina siellä on asiakkaita.

Tiedän eliittilukijan suhteen Mauri Sariolaan ja hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Se on mitä se on. Toisaalta hänellä on uskolliset lukijansa. Itse en kuulu niihin, mutta josku arki kirpaisee sen verran, että tarvitsen rauhoittavaa konservatiivista lukemista. Niihin hetkiin parhaita lääkkeitä ovat Helasen Rauta dekkarit ja Sariolan Susikoski dekkarit.

Rauta ja Susikoski ovat vakaita sodan kokeneita reservinupseereita, vahvoja miehiä, jotka luovat ympärilleen turvallisuutta.

Vaikka itse olen radikaalin maineessa (esim. opettajan työssäni), en vieroksu turvallisuutta arvona. Vapautta ei voi olla ilman turvallisuutta.

Olen lukenut jonkin verran Susikoski dekkareita, mieluimmin niitä vähän vanhempia.

Susikoski Päiväntasaajalla edustaa Sariolan myöhäistuotantoa.

Kirjan ostin lähinnä sen eksoottisen aiheen takia.

Halusin tietää mitä Sariola kirjoittaa Afrikasta. Olin erityisen utelias tietämään tämän isänmaallisen miehen mahdollisista rasistisista asenteista.

Neekeri sana vilahteleekin siellä täällä ja kuvaukset Länsi-Afrikan kaupungeista eivät ole mitenkään kulttuurista diversiteeettiä arvostavia.

Kaiken tuon jo tiesin etukäteen.

Mutta tulipa kirja luettua. Ja osaahan Sariola kuljettaa juonta.

Dekkari oli omalla tavallaan jopa koukuttava.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/889437

27.6. 2021

Martti Backman: Rintamalääkärin kuolema. Urpo Viinikan sota (Gummerus, 2019).

Taas kerran olen lukenut Suomen jatkosotaa käsittelevän kirjan. Tämä kirja ei kuitenkaan mielestäni käsittele niinkään sotaa, vaan ihmisen psykologiaa.

Mikä sai kenraali Isaksonin, sotatuomari Multasen ja joukon rintamaupseereita järjestämään asiat niin, että mieleltään järkkynyt nuori rintamalääkäri tuomittiin pikaoikeuden päätöksellä teloituskomppanian eteen?

Suomi oli kesällä häviämässä jatkosotaansa; Suomen itsenäisyys ja kansakunnan koko kohtalo oli vaakalaudalla. Eduskunta oli kesäisellä päätöksellään koventanut linjaansa kuolemantuomioista. Armon aika oli ohi. Pelkuruuden palkka oli kuolema. Tosin kuolemantuomioita annettiin edelleenkin varsin vähän…

Urpo Viinikasta tuli ainoa päällystöön kuulunut suomalainen sotilas, joka teloitettiin jatkosodan aikana. Katsottiin, että lääkäri oli jättänyt jsp:sä ja lähtenyt omin luvin joukko-osastostaan. Niin varmaan hän tekikin, mutta syynä oli nuoren miehen psyyken täydellinen luhistuminen. Eikä Viinikka ollut ainoa sodan järkyttämä mies.

Elokuussa 1944 siviiliaikojen opit saivat kuitenkin vaieta. Onko niin, että tiukan paikan tullen moraalikin vaikenee?

Luettuani Backmanin kirjan, vakuutuin siitä, että Viinikan teloitus oli oikeusmurha.

Viinikan asiaa setvittin vielä sodan jälkeen, mutta tuomioon ei tullut muutosta.

Backman on tehnyt tarkkaa, kriittistä työtä. Sodanaikaisten kenraalienkin tekemiset kannattaa tuoda päivänvaloon. Oma tulkintani tapaus Viinikasta on se, että ilman kenraali Isaksonin tiukkaa linjaa, nuori mies Urpo Viinikka olisi saanut jatkaa elämäänsä.

Kirjan saa ostaa tästä. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/886112

26.6. 2021

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika (WSOY, 1993).

Eeva Kilven runoista olen aina pitänyt. Myös proosan hän taitaa. Ja muistelemisen jalon taidon. Hänen muistelmaromaanisarjansa alkoi talvisodasta. Jatkosodan aika jatkaa siitä.

Eeva Kilpi vietti jakosotaansa nuorena tyttönä. Jo tämä tieto innosti minua tarttumaan kirjaan.

Evakkous on keskeinen teema Kilven tuotannossa. Hän on menetetyn Karjalan tyttöjä eikä hän sitä peittele.

Jatkosodan ajassa liikutaan milloin itään, milloin länteen. Vuoksenniskalla ollaan koulussa; ja nämä koulumuistelot ovatkin kirjan pysyvää antia. Tuskin missään jatkosotaa muistelevassa teoksessa on koulutytön arjen surut ja ilot kerrottu yhtä vaikuttavasti kuin tässä kirjassa.

Vähän väliä Kilpi palaa ”nuorentädin” (on Kilvellä yhdyssana) suureen menetykseen – jatkosodan ensimmäisinä päivinä kuolleeseen Kollaan sankaripapin Jorma Heiskasen katoamiseen.

Sitähän sota on – kuolemaa….

Eeva Kilpi lienee Suomen tunnetuimpia eläinten oikeuksien puolustajia. Tässäkin kirjassa eläimet huomioidaan. Varsinkin Suomen hevonen, joka antoi kaikkensa sotaponnisteluissa. Henkiin jääneistä tehtiin sitten makkaraa. Eeva Kilven isä olisi tahtonut toisin, mutta nälkäänäkevä kansa tarvitsi ruokaa.

Kirjan saa tilata tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/885848

25.6. 2021

Raimo Heimonen: Viimeinen järvilohi (Pro Natura kuvatoimisto, 2004).

Raimo Heinosen Viimeinen järvilohi on paitsi arvokas, kulttuuriperintöä tallentava teos, myös jäähyväiskirja luonnonvaraiselle järvilohellemme.

Ahneus ja lyhytnäköisyys veivät Pielisen lohen sukupuuttoon, Saimaan lohelle on käymässä samoin.

Vielä 1960-luvulla Pohjois-Karjalasta löytyi hyviä lohivesiä. Kunnes Kuurnankosken voimala 60-luvun lopulla langetti kuolemantuomion viimeiselle luonnonvaraisesti lisääntyneelle järvilohelle. 10 000 vuotta se oli sinnitellyt jääkauden jälkeisissä vesissä, mutta sitten koitti tuli tuo niin ihmiselle kuin eläimillekin kamala 1900-luku.

Kuurnaan voimalan hyötysuhde on paljastunut lähes olemattomaksi. Mutta kun oli kiire vaurastua ja puolueiden oli saatava ääniä. Pohjois-Karjala on aina ollut herkkää aluetta populismille: niin korpikommunismille, SMP:lle kuin perussuomalaisillekin. Tosin ainakaan tätä viimeisintä ryhmää ei voi syyttää Kuurnaaalla aiheutetusta typeryydestä. Taitavat suurimmat syntisäkit löytyä aivan tavanomaisista valtapuolueista.

Juuri nyt kiistellään norpista ja Saimaan verkkokalastuksesta.

Usein suomalainen talonpoika on ollut oikeassa siinä, että Etelä ei tiedä mitä muissa ilmansuunnissa tapahtuu. Kuurnaan valjastamisen yhteydessä olisin Etelän luontoihmisiltä odottanut jonkinlaista reaktiota. Osoittihan esim. Koijärvi sen, että juuri cityvihreät olivat rohkeimmin puolustamassa suomalaista maalaisvihreyttä.

Heimonen on haastatellut kirjassaan Pielisjoen-Koitajoen lohivesien kalamiehiä. Heistä eniten saa huomiota Veikko Heiskanen. Mutta oli muitakin.

Nyt lohta yritetään pelastaa. Mutta onko jo myöhäistä?

Kirjolohesta on tullut pohjoiskarjalainen maakuntaherkku!

Aitoa karjalaista lohta en ole päässyt maistamaan; on ollut tyytyminen Tenon loheen.

Nyt Lappi saa ne miljoonat, jotka Pohjois-Karjalakin olisi voinut kalaturisteillaan hankkia.

Kun kirjoitin äskeisen lauseen, tuli minulle välittömästi huono olo.

Eikö villillä järvilohella ollut jo itsessään suuri arvo – riippumatta sen mahdollisesta taloudellisesta arvosta? Samalla tavalla kuin Saimaan norpalla.

Heimosen kirjassa on lukuisia kuvia tästä upeasta eläimestä.

Mieluimmin näkisin niitä elävinä kuin kuolleina.

Raimo Heimosen lohiperinneteos on mitä ilmeisimmin bibliofilinen harvinaisuus.

Nyt se on ostettavissa https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/883142

24.6. 2021

Hannu Loima: Oksa heimopuun (Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1981).

Kirjoitan tätä kirjaesseetäni Ilomantsissa. Kello on 23.43. Jokainen kesäyö on ihme. Valo on lahja, josta ei voi koskaan olla tarpeeksi kiitollinen. Myös pimeys on lahja. Molemmat kuuluvat Suomen luontoon?

Samalla tavalla kuin ortodoksinen kulttuuri. Itsekin olen ortodoksi, vaikka en juuri perusta kirkon dogmeista. Ehkä olen kulttuuriortodoksi…

Hannu Loima oli osa elämääni kun vartuin ja asuin Ilomantsissa. Hän oli täällä kirkkoherrana. Hän vieraili myös kotikylässäni Putkelassa.

Hän oli syvällisesti sivistynyt seurakuntapappi. Kaikkien arvostama. Ilomantsin Isä Camillo.

Vieläkin voin tavoittaa hänen harmonisen, syväkarjalaisen äänensä.

Sama ääni on koettavissa hänen esseissään teoksessa Oksa heimopuun.

Hannu Loima oli kotoisin karjalaisesta pitäjästä, Suistamosta. Hänen äidinkielensä olikin karjala. Teoksen viimeinen essee on kirjoitettu karjalaksi.

Aika usein kysyn itseltäni: ”Uskotko mihinkään?”

Vastaan; en ainakaan mihinkään valmiiseen systeemiin.

Mutta omaan karjalaisuuteni ja omaan ortodoksisuuteni uskon.

Tämän kirjan saa ostaa tästä: https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/883025

23.6. 2021

Leslie Charteris: Pyhimys seuraa jälkiä (Tammi, 1949).

Olen paljosta kiitollinen Leslie Charterikselle ja vähintään yhtä paljon Roger Moorelle, joka esitti Charteriksen luomaa seikkailijahahmoa – Pyhimystä – 1960-luvun tv-sarjassa.

Pyhimys toi paljon iloa moneen ikävään iltaani. Roger Moorea parempaa näyttelijää en voisi kuvitella esittämään Pyhimystä, joka on dekkarigenressä aivan oma lukunsa.

Pyhimys (Simon Templar) on seikkailija, eräänlainen moderni Robin Hood; niin rikollisten kuin Scotland Yardinkin kauhu.

Pitäisikö dekkarien (jos näitä Pyhimys-kirjoja pidetään dekkareina?) olla jännittäviä? Ei välttämättä, jos niillä on muuta mielenkiintoista tarjottavanaan.

Simon Templar on hyvin arvoituksellinen hahmo. Hän on aivan varmasti hedonisti, naisten mies, hyvien juomien ystävä, mutta jossain määrin myös eettinen sankari.

Pyhimys seuraa jälkiä (ilmestyi alkujaan jo 1934) on jopa silmiinpistävän eeetinen dekkari; jopa niin, että sitä voisi pitää asekaupan ja poliittisen korruption vastaisena manifestina.

En kerro kirjasta enempää. Se on ostettavissa täältä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/882374

23.6. 2021

Salme Vuorinen: Eloni kirja (Like, 2008).

Salme Vuorisen muistelmia voi pitää hänen toisensa puolisonsa Harry Verner Vuorisen päiväkirjadokumentin Myrskyn silmässä – Poliittisen vangn päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944 rinnakkaisteoksena. Myöhemmin Harry vammautui vakeasti ja Samesta tuli hänen omaishoitajansa.

Kuinkahan moni omaishoitaja on saanut muistelmansa julkisuuteen?

Ja useimmiten Eloni kirjan kaltaiset kirjat jäävät omakustanteiksi ja saavuttavat vain pienen joukon lukijoita.

Liken editori on ymmärtänyt mielestäni aivan oikein Salme Vuorisen elämän poikkeuksellisuuden ja ehkä tästä syystä antanut muistelmien rönsyillä laidasta laitaan.

Aina voidaan kysyä miksi ja missä suhteessa jonkun historian henkilön elämäon ollut yleisesti merkityksellistä. Salme osallistui tosein maailmansodan jälkeen varsin aktiivisesti vasemmistolaiseen yhdistystoimintaan, jolla on ollut tietenkin oma merkityksensä. Hän oli Helsingin neljäs naistaksikuski. Kaj Chydenius on säveltänyt hänen runojaan. Mutta olivatko nämä asiat Salme Vuorisen elämän tärkeimmpiä asioita.

Jos Salmelta itseltään olisi kysyty, olisi hän varmaan vastannut: lapset ja Harry Vernerin omaishoitajana toimiminen.

Olen Veikko Lavin kanssa samaa mieltä – ”jokainen ihminen on laulun arvoinen.”

Salmen muistelmat saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/882251

22.6. 2021

Annemarta Borgen: Minun yrttini. Historia, viljely, ruokaohjeet (Otava, 2016).

Kun vietin Ilomantsissa lapsuuttani ja nuoruuttani 1957-1976, tiesin yrteistä lähinnä sen mitä olin oppinut koulussa. Erityisesti on jäänyt mieleeni biologian lehtori Anna-Liisa Kaipiaisen kehotukset laittaa persiljasilppua margariinin joukkoon.

Turpeilassa ei persiljoista ja basilikoista tiedetty mitään. Ainoat sallitut mausteet olivat omasta maasta saatu sipuli ja kaupasta ostettu mustapippuri.

Kun koululla syötiin tillilihaa, oli se minulle eksoottinen elämys.

Yrttien ja ylipäänsä luonnonkasvien hyötykäyttöön minut opasti Toivo J. Rautavaara teoksellaan Mihin kasvimme kelpaavat. Sama mies oli saanut minut innostumaan Sieniaapisellaan sienistä.

Vietin v. 1987 viisi kuukautta Heinävedellä (koskaan valmistumatonta) lisensiaattityötäni tehden ja yrttejä viljellen. Lajeja minulla oli muistaakseni 35. Kasvatin myös kiinankaalia ja perunaa. Kiinankaalista sen verran, että se maistui hoidossamme olleelle villakoira Pikille. Heinävedellä toimi siihen aikan Yrttipaja, josta sai ostaa taimia.

Nytkin Putkelassa (jossa tätä kirjoitan) on puutarhassani ja ikkunalaaudallani muutama yrtti. Villiyrttejä, kuten vuohenputkea, käytän lähes päivittäin.

Omistan useita yrttikirjoja. Annamarta Borgenin Minun yrttini on jo alan klassikko. Hän ei tyydy pelkästään esittelemään yrttien hyötykäyttöä, vaan myös niiden kulttuurihistoriaa.

Monet yrteistä levisivät pitkin poikin Eurooppaa roomalaisten mukana. Niin myös yksi suosikeistani, lipstikka (liperi). Se kuuluu niiden 90 yrtin joukkoon, joita Kaarles Suuren määryksestä oli viljeltävä koko valtakunnassa. Pohjoismaissa lipstikkaa istutettiin siinä uskossa, että se pitäisi luteet ja rotat poissa.

Vahva huhu kertoo, että Maggi-lihaliemikuutioidn perusmaku tulisi juuri lipstikasta. Itse en lihakuutioita käytä, joten en ota kantaa asian. Mutta sen tiedän, etä lipstikoista saa aikaiseksi jumalaisen keiton.

Voikukka on kesän merkki. Järvenpäässä ne saattavat kukkia tosin jo huhtikuussa. Mutta ei Ilomantsissa, jossa se kukkii aikaisintaan toukokuussa. Kesäkuun alkupäivinä se kauniistaa jo kotikyläni niityjä. Nyt niittyjen pääkasvina taitaa olla maitohorsma. Molemmat näistä ovat hienoja villiyrttejä.

Annemarta Borgen paljastaa kirjassaan voikukkaviinin reseptinsä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä että voikukasta saadaan ihanaa viiniä.

Omatekoista voikukkaviiniä tarjosi minulle parisenkymmentä vuotta sitten kotonaan Oulunkylässä Stalinin vainojen uhri Karl Aho. Hän oli silloin jo 90 vuotias, ja varmaan viimeisiä ihmisiä, jotka pystyivät kertomaan Neuvostoliiton keskitysleirihelvetistä. Hän kouluttautui myöhemmin kemistiksi ja työskenteli Petroskoin alueella. Mauno Koiviston ansiosta hän pääsi takaisin vanhaan kotimaahansa, josta hänen perheensä oli Lapuanliikkeen vuosina siirtynyt pakoon Neuvostoliiton puolelle.

Karl kertoi minulle, että hänen pitkän iän salaisuutensa oli voikukkaviini, jota hänellä oli tapana juoda pieni lasillinen aamuisin.

Yrttien kiehtovan maailmaan pääset tilaamalla Borgenin kirjan esim. Quality Booksilta https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/881796

21.6. 2021

Paavo Haavikko: Soitannollinen ilta Viipurissa 1918 (Otava, 1978).

Toivo Kuula kuuluu eteläpohjalaiseen Heikki Olavinpojan sukuun, kuten minäkin ja kuten monet muutkin (Oskari Merikanto, Heikki Klemetti jne.).

On vaikea kuvitella eteläpohjalaisempaa miestä kuin säveltäjä Toivo Kuula. Vuonna 1918 hän oli paitsi eteläpohjalainen mies, myös valkoisen Suomen mies.

Viipurin seurahuoneella vappuna 1918 hän kuitenkin viilsi puukollaan jääkäriupseeria. Sitä ei olisi hänen kannattanut tehdä; niissä tunnekuohuissa, Viipurin taistelujen adrenaaliryöpyissä…

Haavikko esittelee ensin näytelmän päähenkilön ja uhrin puolisoineen (Alma Kuulakin pääsee mukaan). Näin Etelä-Pohjanmaasta tulee osa näytelmää.

Kuula tapetaan kuitenkin Viipurissa, sodan viimeisessä näytöksessä.

Olen itse tutkinut jääkäriliikkeen historiaa. Minut on jopa kutsuttu jääkärien perinneyhdistyksen toimesta kunnioittamaan kalterijääkäri Into Auerin haudalle pystytetyn veistoksen paljastusta. Olinhan kirjoittanut Into Auerin elämäkerran.

Monien vaiheiden jälkeen Into Auer päätyi nimettömälle haudalle Kalevankaan hautausmaalle Tampereelle. Kirjaani Tapaus Into Auer (Tammi, 1995) luettiin siis myös jääkärien perinneyhdistyksissä.

Auer oli monessa suhteessa varsin epätyypillinen jääkäriliikkeen mies: homoupseeri, joka 1940-luvulla sodan jälkeen haki SKP:n jäsenyyttä (jota hän ei saanut).

Paljon on muuttunut vuodesta 1918. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ja ennakkoluuloja Auerin kunniaksi ja muistoksi järjestetyillä jatkoilla. Minulla oli varastossani useitakin tarinoita jääkäriliikkeen vaietusta historiasta, joita pernneihmiset kuuntelivat suurella mielenkiinnolla.

Minua jopa kiitettiin siitä, että olin kertonut asiat niin kuin ne oli.

Myös Toivo Kuula, kuudes serkkuni, kertoi Viipurin Seurahuoneella oman näkemyksensä jääkäriliikkeestä.

Pohjalaisena miehenä hänellä oli epäonnekseen puukko mukana.

Ja hän oli humalassa.

Kuten myös ne jääkärit, jotka kokivat, että heidän kunniaansa oli loukattu.

Paavo Haavikko kirjoittaa armottoman selkeää suomea. Hänen lauseensa ovat kuin tykinlaukauksia.

Pidän paljon Haavikon 1950-luvun runoista. Hänen uudempi lyriikkansa on jäänyt minulle etäisemmäksi.

Parhaimmillaan Haavikko oli puhujana ja väittelijänä.

Soitannollisessa illassakin olen kuulevani Haavikon veitsenteräviä kommentteja Suomen historiasta.

Mielestäni tämä kirja toimisikin paremmin kuunnelmana kuin näytelmänä.

Haavikko oli kansainvälisimpiä kirjailijoitamme. Oli suuri vääryys, että hän ei saanut kirjallisuuden nobelia (palkintoa, jota tosin en erityisemmin noteeraa…).

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/881473

20.6. 2021

Armas J.Pulla: Näen ikkunastani pihamaalle. Helsinkiläistalon ihmisiä. (Karisto, 1943).

Miten pitäisi suhtautua mieheen, joka on kääntänyt suomeksi ajatollah Khomeinin ajatuksia? Ehkä hän teki käännöstyönsä rahasta.

Pullan maailmannapa oli varmankin Pariisi, ei missään nimessä ajatollien Teheran eikä fasistien Berliini – vaikka hänen suosittua Ryhmy ja Romppainen-sarjaansa onkin pidetty sotapropagandana.

Sympaattisesta Helsinki-kirjasta Näen ikkunastani pihamaalle en löytänyt militarismia enkä fasismia, vaikka hän kuvaileekin oman pihapiirinsa poikien sotaleikkejä. Kirjailijan ote on pikemminkin satiirinen ja viehättävällä tavalla myös kulttuurihistoriallinen. Pullan pakina Ukko Stenistä on tämän kirjan helmi, siinä vanha ajuri muistelee Bobrikoffin aikoja. Kun huonoon huutoon joutunut kenraalikuvernööri oli ammuttu, tarjottiin punssia myös ajurin hevoselle, joka oli lempinimeltään juuri Bobrikoff.

Piilotettua yhteiskuntakritiikkiä saattavat sisältää Pullan huomiot rikkaan rouvan kissasta Robertista ja kodittomasta Kulkurista. Robertia on makuutettu samettityynyllä ja se on saanut juodaksen kermaa. Se on lihava ja pyöreä ja turkki kiiltää auringossa. Kulkuriksi ristitty kissa on taas ”syvästi takkukarvainen.”

Pullan kirja julkaistiin 1943 – keskellä jatkosotaa, joka ei kuitenkaan näy mitenkään kirjan sisällössä. Ehkä näitä leppoisia kirjoja tarvittiin juuri sota-aikana.

Ostin kirjan helsinkiläisestä Johanneksen antikvariaatista, joka on ollut jo kymmeniä vuosia kantadivareitani. Taitaa olla Helsingin vanhin divari nykyään.

Täytyy tunnustaa, että ostin kirjan sen kannen perusteella, en niinkään kirjailijan takia, joka on ehkä omissakin silmissäni leimautunut Ryhmyn ja Romppaistensa takia.

Kirjan sympaattiseen kanteen pääset tutustumaan tästä. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880996

Ehkä se saa sinutkin kiinnostumaan.

19.6. 2021

María Duenas: Ommelten välinen aika (WSOY, 2013).

Ostin tämän Murcian yliopiston kirjallisuuden professorin esikoisen muistaakseni Ilomantsin kirjakaupasta, joka kaikkien yllätyksesi vieläkin sinnittelee…

Maksoin kirjasta vaivaiset 10 euroa. Quality Booksissa hinta on sama.

Eihän kesäinen lukuromaani saa maksaa enemmän kuin kreikkalaisen salaatin ainekset ja pari keskikaljaa.

Lukuromaani ei ole lukuromaani, jos siinä on vähemmän kuin 600 sivua. Tässä on hieman enemmän.

En ole kirjallinen elitisti, vaikka olen opiskellut kirjallisuutta ja pitänyt kirjallisuusaiheisen luentosarjankin Helsingin yliopistossa.

Lueskelin juuri tästä Duenasin romaanista tehtyjä blogeja. Niitä löytyi useita, mikä kertoo kirjan suosiosta. Joillakin kirjan lukjoilla tuntuu olevan huono omatunto siitä, että he lukevat viihderomaaneja.

Miksi romaaneja pitäisi luokitella viihteeksi ja taiteeksi. Parempi kategoria olisi luettavat ja lukukelvottomat romaanit.

Duenasin romaanin luin lähes yhdeltä istumalta. Misään tapauksessa en olisi voinut jättää sitä kesken.

Romaani kertoo espanjalaisen ompelijan, Sira Quorogan tarinan. Miljöitä ovat Francon hallintoa edeltävän ajan Madrid ja enimmäkseen Francon aikaan sijoittuva Marokon Tetuan, jonne Sira perustaa muotisalongin. Espanjan sisällissodan jaloista Sira pääsi turvallisempaan paikkaan.

Romaanista kehkeytyy myös eräänlainen vakoilutarina.

Espanjalaisilla kirjailijoilla on poikkeuksellinen taito kertoa kiehtovia tarinoita.

Maria Duenas ei ole poikkeus tästä säännöstä.

Kirjan (jolle voisin myöntää jännitystakuun) saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880648

18.6. 2021

Georges Simenon: Ystäväni Maigret (Otava, 1984).

Joka kesä luen muutaman Simenonin Maigretin. Ja joskus luen niitä muinakin vuodenaikoina. Joskus luen niitä mielenterveydellisistä syistä; jostain kumman syystä ne rauhoittavat minua.

Ystäväni Maigret (Mon Amit Maigret) ilmestyi jo 1949. Oma kirjani on käännös, jo kolmanteen painokseen ehtinyt.

Simenon kirjoitti sen Arizonassa. Romaanin miljöö on Porquellerosin saari, Välimeressä, Ranskan rannikolla. Simenon osti sieltä huvilan 1935 ja palasi saarelleen aika ajoin.

Porquerollessiin sijoittuu toinenkin Simenonin romaani Le Cercle des Mahé  (1946). Myös Nicolas Freelingin romaanin Valparaiso (1964) miljöönä on sama saari.

Muutamat Jean-Luc Godardin elokuvan Pierrot le fou (1965) kohtaukset on filmattu siellä.

Saarella järjestetään vuosittain jazzfestarit. Taidanpa tehdä Simenon pyhiiinvaellukseni sinne. Mutta olisihan se etikettivirhe. Koska Maigretin omin ympäristö on Pariisi, ei mikään muu.

Muistelen nostalgisesti varhaisnuoruuteni televisioiltoja, jolloin Maigretin sai nähdä usein ruudussa polttamassa piippuaan ja ratkomassa pariisilaisia rikosmysteerejä.

Tässä suhteessa olen fundamentalisti: Maigretien muut kuin ranskankieliset filmatisoinnit pitäisi kieltää. Samoin suomalaiset Maigret-kuunnelmat. Yritin tänään tiskatessani kuunnella YLE:n Elävästä Arkistosta löytämääni kuunnelmasovitusta. Jaksoin kuunnella sitä viisi minuuttia.

Olen miettinyt Maigretien genreä. En haluaisi kutsua niitä dekkareiksi; eihän Maigret-kirjoissa rikoksella ja sen selvittämisellä ole suurtakaan merkitystä.

Tässäkin kirjassa rikos on korkeintaan taustalla. Paljon enemmän nautin Simenonin kerronnasta ja miljöön kuvauksesta kuin hänen nokkeluudestaan rikosjuonten kehittelijänä.

Olkoot maigretit siis romaaneja!

Ystäväni Maigret eroaa muista lukemistani maigreteista lähinnä siinä, että romaanin päähenkilö ei esittele rikosten ratkaisijan kykyjään ainoastaan lukijalle, vaan myös Scotland Yardin etsivälle Mr Pykelle.

Mr Pyke oli tullut Lontoosta Pariisiin oppiakseen ehkä kollegaltaan jotain uutta.

En usko että hän oppi. Ja romaania lukiessani tuntui välillä jopa siltä, että Maigret järjesti tahallaan eräänlaisen performanssin kollegalleen.

Romaanin asetelma on siis varsin herkullinen. Ranskalainen ja englantilainen komisario eksoottisella Välimeren saarella. Aurinkoa riitti, samoin viinaa ja tupakkaa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880515

17.6. 2021

Anders C. Krogh: Jaguaarin voima. Vuosi Amazonian sademetsässä (Bazar, 20009).

Kroghin raportti Amazonian sademetsästä on äärimmäisen tärkeä kirja.

Se olisi ansainnut laajempaakin huomiota.

Amazonin sademetsissä on tapahtumassa ja osittain jo tapahtunut lajamittainen kansanmurhien sarja. Alkuperäisasukkaiden kohtalo on ollut valitettavasti ihmisoikeuksista piittaamattomien ihmisten käsissä. Kansanmurhien lisäksi on syytä huolestua myös Amazonian luonnosta. Ja samalla koko planeettamme kohtalosta. Amazonia on keuhkomme.

Ahneus ja piittaamattomuus tuntuvat olevan osa lajiolemustamme.

Kolonialismilla on pitkä historia Etelä-Amerikassa – eikä tulevaisuuskaan näytä kovin hyvältä. Ei ainakaan alkuperäisasukkaiden näkökulmasta.

Onneksi on idealisteja. Tähän joukkoon kuuluu ehdottomasti nuori norjalainen aktivisti ja seikkailija Anders C. Krogh.

Hän vietti vuoden Perun ja Brasilian rajaseudulla eläneiden matsusisien kanssa.

Matsusisit ovat väkisinkin joutuneet tekemään joitakin kompromisseja läntisen sivilisaation kanssa, mutta enimmäkseen pystyneet säilyttämään oman kulttuurinsa.

He elävät luonnon ehdoilla. Heille metsä on pyhä. He ottavat metsästä vain sen minkä tarvitsevat, ei yhtään enempää.

Valitettavasti alkuperäisasukkaiden luontoa kunnioittava elämäntapa on katoavaa kansanperinnettä. Kulutuskulttuurin houkutukset ovat monille liian suuret. Myös osa Amazonian alkuperäisasukkaista on kuunnellut jatkuvan kasvun ja kuluttamisen seireenien lauluja.

Nuori norjalainen Anders C Krogh kuuluu niihin, jotka eivät suostu niitä kuuntelemaan…

Jaguaarin voima on eettisesti vahva kirja. Samalla se on aito seikkailu Amazonian sademetsän rikkaaseen luontoon.

Anders on tuijottanut jaguaaria kolmen metrin päästä, juossut karkuun villisikalaumoja, kahlannut alligaattoreita ja piranhoja vilesevissä joissa…

Anders on ollut erinomainen mallioppija. Jopa niin pitkälle, että hän tuntuu hyväksyvän jopa kannibalismin. Hän käytti samoja hallusinogeeneja kuin kuvaamansa ”kissakansa.” Ja tällä kulttuurisella suvaitsevaisuudella hän saikin hankittua alkuperäisasukkaiden luottamuksen.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/880133

16.6. 2021

Fernando Pessoa: En minä ola aina sama (Otava, 2001). Runot on kääntänyt portugalista suomeksi Pentti Saaritsa.

Lissabon on kaupunkini. Se on minulle runon, historian, vinho verden, hämyisten kujien ja fadon kaupunki. Seuraan päivittäin Lissabonin säätietoja. Valitettavasti näinä päivinä koronatiedot ovat säätietoja tärkeämmät.

Mutta jaksaahan Fernado Pessoan (ja hänen lukuisten salanimiensä) kaupunki odottaa minua.

Koronarajoitukset eivät onneksi koske vierasmaalaisten runotuotteiden lukemista.

Olen opiskellut portugalia, mutta taitoni eivät riitä Pessoan runojen lukemiseen alkukielellä. Minun on siis luotettava Pentti Saaritsaan.

Pessoan runokirjoja ei yleensä löydä antikvariaateista. Jos löytää, ne ovat hintavia.

Tästäkin kirjasta maksoin 20 euroa. Myyn sen 8 eurolla. Teoksessa on joitakin alleviivauksia, mutta kyllähän tämä on lahjoitus.

Runoja luetaan nykyisin vähemmän kuin koskaan, vaikka on tapana puhua ”uudesta runosta”, on kapakkarunoiltoja jne.

Itse olin reilut 20 vuotta sitten perustamassa Runojameja. Saattaa olla, että keksin tuon nimenkin.

Totuus on kuitenkin se, että juuri kukaan ei lue runoja. Niitä varmaan kirjoitetaan enemmän kuin luetaan.

Toivoisin että Pessoan En minä ole aina sama päätyisi hyvään, runoutta rakastavaan kotiin.

Pessoa ei ehkä antaudu lausuntailtojen vetonaulaksi. Hänen runonsa ovat usein vaikeasti avautuvia, täynnä merkityksiä ja kulttuurisia viittauksia.

Ehkä liiankin usein puhutaan Pessoan identiteettileikeistä, hän kirjoitti milloin milläkin nimellä. Hän teki runoudessa sitä samaa mitä Kierkegaard filosofiassa.

Lissabonin rakastajana olen yrittänyt etsiä rakkauteni kohdetta Pessoan runoista. Mutta ei sekään ole ollut helppoa.

Miten esim. seuravia säkeitä voisi sijoittaa pelkästään Lisaaboniin:

”Joskus, päivinä jolloin valo on virheettömän tarkka,

kun esineet ovat niin todellisia kuin ne voivat olla,

kysyn vaivihkaa itseltäni

miksi lainkaan luen kauneuden

esineiden ominaisuudeksi? ”

Pessoa on universaali, filosofinen runoilija. Nämä lainaamani säkeet hän kirjoitti Alberto Caeiron nimellä.

Alvaro de Campas kirjoitti taas näin:

”Tehtaan suurten sähkölamppujen tuskaisessa valossa

poden kuumetta ja kirjoitan.

Kirjoitan hampaitani kirskuttaen, kuin petoeläin kaiken

tämän kauneuden edessä,

tämän kauneuden josta antiikin ihmiset eivät tienneet mitään.”

Toki oppinut tutkija löytää ilmaisullisia eroja näiden eri kirjailijanimien välillä.

Itse hieman vierastan tätä akateemisenmakuista Pessoa-kirjallisuutta.

Miksi kirjailijan pitäisi olla aina sama. Eikö jo elämä itsessään ole leikkiä identiteeteillä?

Omalla nimellään hän kirjoitti:

”Kaukana itsestäni itsessäni kulkeudun

erilleen siitä joka olen:

Varjo ja liike josta muodostun.”

Runokävelylle Pessoan kanssa pääset tilaamalla tämän hienon kirjan tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/879839

15.6. 2021

Eira Hernberg (toim.): Kaksinkävelyjä (Kirjapaja 1992)

Tähän esteettisestikin viehättävään kirjaan olen palannut aika ajoin. Varsinkin Torsti Lehtisen esseeseen Suudelmia Kierkegaardille.

Hernbergin toimittama teos tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman tutkijan ja tutkittavan väliseen suhteeseen.

Kaksinkävelyt tuovat tutkittavan lähemmäksi; myös tutkijan oma suhde tutkittavaan tuo mukaan yleisinhimillisiä sävyjä. Tutkijakin tulee tutummaksi.

Lehtinen on muissakin yhteyksissä hehkuttanut rakkauttaan Kierkegaardin filosofiaan, mutta harvoin niin intiimisti kuin Kaksinkävelyjen esseessään.

Eira Hernbergin essee kohtaamisistaan Tito Collianderin kanssa tuotti minulle samoin suurta iloa. Onhan Tito Colliander mahdollisesti juuri se kirjailija, joka on merkinnyt minulle ehkä eniten omassa henkilöhistoriassani. Olenko ortodoksi Tito Collianderin ansiosta – kysyn usein itseltäni?

Panu Rajalan kaksinkävely Sillanpään kanssa on samalla Rajalan kertomus oman elämänsä kiintopisteistä. Rajalan esseen luettuani mietin taas kerran akateemisen maailman peruskylmiä kuvioita. Jos et sovi kaavaan, sinut heitetään ulos. Onneksi Rajalalla oli oma lahjakkuutensa. Akateemiset pelit eivät saaneet häntä ulos muilta kulttuurin kentiltä.

Pauli Annalan essee Paul Tillichistä menee todella syviin vesiin. Se lienee hienoimpia filosofisia esseitä, joita olen lukenut.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/879301

14.6. 2021

Salme Saure: Laila Hietamies läheltä (Otava 1996).

Laila Hietamies on juuri siirtynyt tuonilmaisiin.Hietamiehessa Suomi menetti kansallisen terapeutin.

Niinpä päätin lukea uudestaan Salme Saureen kirjoittaman henkilökuvan ystävästään.

Hietamiehestä tuli myöhemmin Hirvisaari. Hänen kirjojaan on painettu miljoonia kappaleita. Hänelle pärjäävät näissä tilastoissa vain Mika Waltari, Väinö Linna, Arto Paasilinna ja Kalle Päätalo.

Jos oikein muista, ostin tämän kirjan äidilleni lahjaksi.

Äitini luki hyvin vähän. Mutta Hietamiehen kirjoja hän tietääkseni luki tai ainakin yritti lukea. Kun hän dementoitui, hiipui lukuharrastus kokonaan.

Olen pohtinut sitä miksi juuri Hietamies oli äitini mieleen.

Äitini maailma rajoittui lapsuudessa ja nuoruudessa Nehvonniemen ja Ostronsaaren kyliin. Hän avioitui 21 vuotiaana, minkä jälken hänen maailmansa rajoittui Putkelan kylään ja viimeisinä vuosina Ilomantsin kirkolle.

Kerran hän pääsi käymään tätini luona Ruotsissa ja silloin tällöin lasten luona etelässä. Joensuussa käynnit olivat useimmiten sairaalakäyntejä.

Kerran käytiin Kolilla.

Navettapolku, yhteen suuntaan noin 50 metriä, tuli hänelle hyvin tutuksi.

1960-luvun lopulla televisiosta tuli Peyton Place, Me Tammelat ja Hanski. Niitä hän katsoi. 1970-luvulla enimmäkseen kotimaisia viihdeohjelmia, ainakin Lauantaitansseja.

Ja sitten myöhemmin, poismuuttaneet tyttäret muistivat jouluisin äitiäni Laila Hietamiehillä. Ja minä ostin hänelle tämän Saureen elämäkerran.

Hietamiehen kirjat tarjosivat miljoonille suomalaisille mahdollisuuden poiketa hetkeksi sivuun navettapoluilta, konttorien paperipinoista, tehtaiden liukuhihnoilta…

Olen lukenut useita Hietaniemen (Hirvisaaren) kirjoja. Imatra-sarjasta lumouduin niin, että minun oli pakko käydä paikan päällä – Imatran valtionhotellissa – kokemassa romaanien välittämiä tunnelmia.

Pettymys oli suuri kun sain todeta Imatran kosken vaienneen iäksi. Ehkä kerran kesässä annetaan kosken kuohua…

Onneksi meillä on kirjat, jotka voivat palautta meille menetetyn kauneuden takaisin.

Äidilläni oli tapana laittaa kirjojen väliin kuolinilmoituksia. Salme Saureen Hietamies-kirjan välistä löysin ukkini Väinö-veljen kuolinilmoituksen.

Väinö Turpeinen kuoli syyskuussa 2001. 20 vuotta sitten. Ehkä aitini pystyi silloin vielä lukemaan…

Jos äitini eläisi, täyttäisi hän ensi sunnuntaina 87 vuotta.

Salme Saureen teoksen voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/879005

13.6. 2021

Pentti Haanpää: Iisakki Vähäpuheinen (Otava, 1954).

Pentti Haanpää on mielikirjailijani.

Kun tärkein on sanottu, on helpompi jatkaa.

Jos tämä olisi dialogi eikä monologi — minulta varmaankin kysyttäisiin:

— Miksi?

Haanpäätä olen harrastanut nopeasti laskettuna noin 50 vuotta.

Syyllisiä tähän rikokseen on ehkä jälkiviisasta etsiä.

Toki rikoksentekijä itse vastatkoon teoistaan.

Mutta osasyylliseksi voisin nimetä Ilomantsin lukion äidinkielen lehtorin Eija Raappanan, joka oli selvästikin Haanpään naisia.

En muista toista kirjailijaa, jota hän olisi niin kehunut.

Haanpäästä löysin ihmisen, jonka kanssa oli helppo olla.

Kun kirjoitan näin tarkoitan juuri ihminen-Haanpäätä, jonka ainakin kuvittelen löytäneeni hänen teksteistään.

Haanpää on todennäköisesti ainoa kirjailija, jonka (lähes) kaikista teksteistä pidän.

Voin lukea Haanpään romaaneja ja kertomuksia vaikka kuinka monta kertaa eikä niiden vaikutus siitä laimene.

Kyse on siis jostain isommasta asiasta kuin fiktion tuottamasta mielihyvästä.

Luulenpa että Haanpää oli introvertti niin kuin minäkin.

Toisaalta saatan olla varsin avoin, sitä oli Haanpääkin.

Joitakin vuosia sitten lukioni tutorit esittelivät lukion ykkösille opettajiaan varsin persoonallisella tavalla.

Oman luokkani oveen oli laitettu ”tarinankerrontaa.”

Jos olisin harkinnyt työpaikan vaihtoa, olisin ottanut tuon oven kainalooni.

Ja esitellyt oven teksteineen seuraavan koulun rehtorille.

Minulle olisi näytetty ovea, mutta olisin tehnyt aidon haanpääläisen teon.

Haanpään kertomataide on suomalaista karnevalismia.

Lisäksi; Haanpää osaa kertoa tarinan.

Mitäpä muuta esimerkiksi historian opetus on kuin tarinankerrontaa.

Jos se on pelkästään powerpointeja, on kyse ainoastaan opetussuunnitelman stalinistisesta toimeenpanosta.

Mutta osasi Haanpää muutakin kuin kertoa tarinan.

Romaani Noitaympyrä voisi olla lähdeviitteillä varustettuna antropologis-sosiologinen tutkimus.

Iisakki Vähäpuheinen voisi olla psykohistoriallinen tutkielma suomalaisesta kansamiehestä.

Mutta onhan se samalla armoton satiiri yhteisöllisen elämämme omituisuuksista.

Iisakki Vähäpuheisen valitsin lähtötekstiksi, kun valmistin Teatterikoulun kursseille näytelmää suomalaisesta urheiluhulluudesta.

Nimeksi tuo kurssityö sai Katso suurta suomalaista.

Hyrylän koulukeskuksen auditorion lavalla nähtiin näytelmän päähenkilönä hiihtovalmennettava Iisakki Vähäpuheinen ja sivuhenkilöinä Haanpää, Tahko Pihkala ja Tapio Rautavaara.

Teatterin ammattilainen tuli katsomaan ohjaukseni. Jälkipalaverissa sain kiitostakin.

Näytelmässä Tahkoa esittänyt Lauri ”Lätsä” Mattila on nyt Teakista valmistunut ohjaaja ja esitystaiteilija. Iisakin roolissa ollut Topi Jokinen sai juuri nimityksen Helsingin nuoreksi yrittäjäksi. Topin gradun valvoja Aalto-yliopistossa oli Esa Saarinen.

Tuosta kaikesta taiteellisesta sotkusta on aikaa 15 vuotta.

Ehkä näytelmästäni saisi aikaiseksi jonkinlaisen kesäteatteriversion, mistä kiitos kuuluisi yksinomaan Haanpäälle…

Miehelle, jonka nerous suomen kielen käyttäjänä ja ihmisen ymmärtäjänä jaksaa yllättää minut vuodesta toiseen.

Oma kirjayksilöni on ajan patinoima, mutta vielä luettavassa kunnossa.

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/877258

12.6. 2021

Eero Ojanen: Tien filosofia (Kirjapaja, 2006).

Minun ei pitänyt kirjoittaa tänään tästä kirjasta.

Sattuma korjasi satoa.

Yksi Suomen urheiluhistorian suurimmista hetkistä, ensimmäinen arvo-ottelu jalkapallossa, päättyi tanskalaisen Christian Eriksenin sairauskohtaukseen.

Pahinta jo pelättiin.

Ottelu keskeytettiin.

Juuri nyt Christian Eriksen on sairaalahoidossa ja tilanne on vakaa.

Kukaan ei olisi osannut ennustaa tätä ottelun alkaessa.

Mietin pitkään mikä olisi päivän kirjani juuri nyt. Päädyin filosofi Eero Ojasen Tien filosofiaan.

”Tie” on usein käytetty ”elämän” metafora.

Onko se jopa liian helppo ratkaisu?

Tiethän menevät jonnekin. Niillä on suunta.

Mutta onko elämällä suuntaa?

Ja mitä ylipäänsä tarkoitetaan elämällä.

Jalkapallo-ottelu alkaa tietyllä kellonlyömällä ja on odotettavissa että noin 90 minuutin kuluttua (toki tauko kahden 45 minuutisen välissä) se loppuu.

Tuomari saattaa antaa ehkä muutaman minuutin lisäaikaa.

Mutta tänään ottelu loppui noin 40 minuutin kohdalla.

Pelaajat marssivat valmentajineen pukusuojiinsa.

Tien pituus ei ollutkaan noin 90 minuuttia, vaan noin 40 minuuttia.

Eero Ojasen Tien filosofiassa ”tie” mainitaan satoja kertoja.

Onko se tehokeino?

Ojanen toteaa: ” Mitä me ylipäänsä voimme sanoa tieksi? Minä luulen, että ensimmäisenä oli tie. Ei paikka vaan tie. Siitä alkoi kulttuuri, että oli tie. Ja siitä alkoi ihminen.”

Mutta ehkä näin ei ollutkaan…

Ojasen kirjan hedelmällisyys onkin siinä, että se saa lukijan ajattelemaan.

Mitä on itse asiassa ”olla ihminen”?

Mitä on valita ”kulttuuri” ?

Mitä on löytää tie?

Mitä on kulkea tiellä?

Syntyikö yhteiskunta siitä että oli saatava aikaiseksi tie?

Mutta jos olemmekin tien sivussa?

Eksyneet…

Tiesikö Christiansen Eriksen tänään aamulla mitä tietä hän tulisi illalla kulkemaan?

”Koska ihminen tietää elämänsä olevan tie, hän myös tietää, että sen päässä on jotain. Ei yksikään tie lopu yhtäkkiä, kesken kaiken, täysin tyhjään.”

Christain Eriksenin tie päättyi tänään. Tyhjään.

Esirukoilen hänen puolestaan, että matka vielä jatkuisi.

Eero Ojasen filosofisten kirjojen lukeminenkin on tiellä oloa.

Jokainen lukija valitsee tapansa olla Ojasen viitoittamalla tiellä.

Ehkä tärkeintä onkin olla aistit avoimina.

Missä Ojasen tie milloinkin menee?

Mitä minun pitäisi ymmärtää Ojasen tai kenen muun tahansa teistä?

Auttavatko he meitä, nämä filosofit ja muut, tiellä kulkemisessa?

Tänään toivon, että Christian Eriksenin tie jatkuisi.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863467

11.6. 2021

Kristian Smeds: Huutavan ääni korvessa (WSOY, 2003).

Monet Smedsin ohjaamista näytelmistä ovat olleet sukupolvikokemuksia.

Kuten Tuntematon sotilas (2007) ja Mr Vertigo (2011). Olen nähnyt ne molemmat Kansallisteatterissa.

Huutaavan äänen korvessa sai ensi-iltansa Kajaanin teatterissa 2001.

Pohjoisen kulttuurilehti Kaltio kirjoitti näytelmästä tuoreeltaan ja teki inventaarion: pontikkapannu, urkuharmooni, meloni, virsiä, työväenlauluja, maljapuheita, saarnoja.

Kaltiosta sai lukea, että Smeds yhdisti uskontoa ja politiikkaa.

Kieltämättä löytyyhän näytelmästä nekin.

Huutavan ääni korvessa lehteä toimitti uskonnollinen johtaja Leastadius vuosina 1852-1854. Näytelmän Agitaattorin hahmo on poimittu Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta (1909), joka kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista.

Mutta mikä yhdistää suomalaista politiikkaa ja uskontoa?

Etsin tuota sanaa pitkään. Ensimmäiseksi tuli mieleeni, lähinnä näytelmän vahvinta hahmoa Agitaattoria mielessä pitäen – tunnekuohuisuus, josta ei puutu absurdeja elementtejä.

Mutta onko asia näin?

Jotenkin tuntuu siltä, että suomalaisen ahdistuksen kontekstissa pikemminkin tunteet tukahdutetaan. Kunnes purkautuvat höyryinä ulos: ensin kansalaissodassa, sitten 30-luvun raakuuksina ja koko ajan synkkinä väkivaltatilastoina.

Suomalainen mies tarvitsee sotansa. Jos ei muuten niin omassa keittiössä tai makuuhuoneessa.

Kohta on kunnallisvaalit. Tulevana sunnuntaina.

Tässä on listaa niistä rikoksista, joihin ehdokkaamme ovat syyllistyneet:

• Kotirauhan rikkominen (perussuomalainen)
• Ampuma-aserikos (kokoomuslainen)
• Törkeän pahoinpitelyn yritys (demari)
• Raiskaus ja pakottaminen seksuaaliseen tekoon (keskustalainen)

Hallitus ja oppositio samassa rintamassa suomalaisen väkivallan puolesta.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö oli kuitenkin liikaa perussuomalaisille: ehdokas poistettiin listoilta.

Smedsin näytelmissä ei asioita piilotella.

Ne ovat vereslihallisesti näkyvillä.

Mieleeni tulee oma poliittinen kasvatukseni.

Ukkini Heikki Turpeinen antoi minulle luunapin pienellä ohjeistuksella:

” Ja sitten poika – älä äänestä lahtareita.”

Mutta mistä pieni poika tietäisi kuka on lahtari ja kuka ei.

Myöhemmin pienelle pojalle selvisi, että ukkini tarkoitti kansalaissodan valkoisia ja päivitettynä – kokoomusta.

Kerran seurasin Turpeilan tuvassa ukkini ja naapurikylän korpikommunistin keskustelua.

Myöhemmin sama naapurikylän mies keräsi puolukoita myrkytetyltä alueelta.

Olipa kerättävää, koska kukaan muu ei kerännyt. Perheelle sai ostetuksi ruokaa ja itselle viinaa. Tai sitten vain itselle viinaa.

Varmaan hankki hyvin. Ja ehkä onnistui myrkyttämään muutaman lahtarinkin.

Suomi on raaka maa.

Jossa asuu rakastettavia ihmisiä.

Kirjan saa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/876321

10.6. 2021

Bob Dylan: Muistelmat. Osa 1. (WSOY, 2006).

Messukeskuksessa avautuu tänään Bob Dylanin taiteesta koostettu näyttely.

Media hehkuttaa vuoden 2021 kolmea suurta suomalaista taidenäyttelyä: Banksy-Dylan-Repin.

Dylan sai v. 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja nyt hän sai taidenäyttelyn.

Mutta kaiken takana on hänen lyriikkansa; ilman sitä ei olisi tullut Nobelia eikä syytä järjestää näyttelyä.

On sanottu, että Dylan on ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti, joka ei ole kirjailija.

Shit happens. Erityisesti silloin, kun ei tiedä mistä puhuu.

Mitä on itse asiassa kirjallisuus? Jos kirjallisuutta eivät edusta Dylanin parhaat tekstit – upotettuina nerokkaisiin sävellyksiin – luovun kirjallisuudesta jo tänään.

Ja keskityn niihin teksteihin, joita juuri minä pidän kirjallisuutena, eikä jokin pölyttynyt instituutio.

Paradoksaalisesti Dylan sai palkintonsa (800 000 euroa) juuri pölyttyneeltä instituutiolta.

Onneksi hän ymmärsi olla osallistumatta typeriin Nobel-juhlallisuuksiin.

Ehkä hän halusi säilyttää rippeet siitä radikaalista folktrubaduurin uskottavuudesta, mikä hänellä joskus ehkä oli ollut.

Dylan kuului omaan nuoruuteeni. Ehkä hän ei enää omassa nuoruudessani ollut maineensa huipulla, mutta minulle hän oli elävä reliikki ajasta, jolloin lauluissa oli vielä sanomaa ja artisteissa säröä.

The Blowing of the Wind oli oma körttiläisvirteni.

Muistelmien ensimmäinen osa kertoo elävästi Dylanin uran alusta.

Olisin halunnyt olla Dylan ja etsiä elämäni tarkoitusta Greenwich Villagesta. Sinne pääsinkin 1985, mutta en ollut silloin enää kovin nuori. Ja elämäni oli ajautunut varsin tavanomaisille urille.

Minun olisi pitänyt päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä tuosssa boheemien kansoittamassa osassa New Yorkia.

Ihmettelen miksi olen myymässä tätä hienoa kirjaa.

Toivon, että kukaan ei ostaisi tätä.

Mutta jos joku haluaa tämän kirjan ostaa, on se mahdollista.

Tästä osoitteesta https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/876026

9.6. 2021

Franciscus Assisilainen: Kutsu köyhyyteen (Kirjapaja, 2005). Toimitustyön ja samalla käännöstyön on tehnyt legendaarinen Seppo A. Teinonen.

Järjestin aikanaan Herne & Nauris-ravintolaan keskiaikatapahtuman, jonka ohjelmistoon sijoitin tämän Assisin ”pienen köyhän” – Povarellon – Aurinkolaulun.

Vuoden 2016 Platonin Akatemiaan, Rantatien Galleriaan Tuusulaan, tuotin taidenäyttelyn Kohtaamisia.

Kohtaamisia -näyttelyn taiteilijaparit olivat kuvataiteilijoita, valokuvaajia, taideopiskelijoita ja taideopettajia. Platonin Akatemian yhdistyksen taiteilijat olivat kukin kutsuneet taiteilijaparin vuoropuheluun. Taiteilijoiden käyttämät tekniikat vaihtelivat grafiikasta runoihin, maalauksista veistoksiin ja tekstiilistä keramiikkaan. Jokainen pari oli etsinyt yhteistä visuaalista viestiä, joka ilmensi taiteilijoiden välistä keskustelua. Osa taiteilijoista oli vuoropuhelussa itsensä, ajan tai paikan kanssa. 

Omiin kohdattaviini kuului jo edesmennyt taiteilija Erkki Tanttu. Erityisesti hänen etsauksensa Assisista.

Sain käyttööni Erkki Tantun työvedoksen etsauksesta. Myöhemmin ostin sen.

Tantun työ kehystettiin niin, että oma runoni tuli sen kaveriksi.

Oheistamastani kuvasta huomaa, että vedosta ei ollut tarkoitettu kaupalliseen levitykseen. Toki siitä saisi pienellä työllä myös siistin taidemuseoversionkin. Mutta silloin olisi pitänyt jättää pois Tantun omakätinen työvedosmerkintä TV. Ja varmaan museon amanuenssi olisi heittänyt roskiin kirjoittamani runon.

Franciscuksen hengessä tehty kehystys edustanee ns. köyhää estetiikkaa.

Kirjoitin:

Pyhä Franciscus

opetit meille

ihminen tarvitsee vain vähän

jos on liian paljon,

mikään ei riitä

Teinosen toimittamassa ja kääntämässä teoksessa Kutsu köyhyyteen on sanottu tämä sama viisaus hieman pitemmän kaavan mukaan.

Jos 1200-luvun Italiassa olisi ollut kapitalismia (ehkä siellä olikin…), olisi Franciscus edustanut varhaista kapitalismin kritiikkiä.

Miten pitäisi suhtautua näihin riveihin:

”Kiellän ankarasti kaikkia veljiä ottamasta millään tavoin vastaan kolikoita tai rahaa itse tai välikäden kautta.”

Tämä on lainaus Vähäisempien veljien toisesta säännöstä, jonka paavi Honorius III vahvisti 29.11. 1223.

Ensimmäisessä säännössä sitoutuminen köyhyteen, jopa kirjojen omistamattomuuteen (minulle kauhistus…), oli vieläkin ehdottomampi.

Seppo A. Teinonen toteaa kuitenkin kirjan esipuheessa, että vuosien 1221 ja 1223 sääännöillä ei ollut periaatteellista eroa.

Fransiskaanit tarvitsivat kirkollisen asiakirjan, joka vakiinnutti heidän asemansa.

Edelleenkin fransiskaanit kuuluvat katolisen kirkon merkittävimpiin sääntökuntiin.

Onko tämä esimerkki – taas kerran – siitä miten kapina kesytetään osaksi systeemiä.

Franciscuksen opetukset olivat varsin uskollisia Jeesuksen omille opetuksille. Hän pyrki kaikessa olemaan Kristuksen seuraaja.

Köyhyys oli hänelle Madonna Povertá – ”hänen sydämensä nainen.”

Franciscuksen köyhyys oli kuitenkin iloista köyhyyttä.

Hän ennakoi myös tulevaa vihreää liikettä.

Franciscuksen Luotujen Ylistys eli Veli Auringon laulu (Laudes Creaturarum) on julkaistu myös Kutsussa köyhyyteen, Teinosen käännnöksenä.

Ole ylistetty, herrani,

kaikkien luotujesi kanssa,

varsinkin herramme veli auringon;

hän on päivä, jolla meidät valaiset.

Ja hän on kaunis ja säihkyvä

suuressa loistossaan.

(osa Aurinkolaulusta)

Ostin Firenzestä puisen kuvan Franciscuksesta; se on osa ”ikonostaasiani.” Ehkä ei ortodoksien tarkoittamassa merkityksessä, vaan yleisinhimillisessä ulottuvuudessa.

Kirja on myynnissä Quality Booksin nettiantikvariaatista. Jos kirja käy kaupaksi – ei hätää – minulle jää vielä toinen Kutsu köyhyyteen. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/875498

8.6. 2021

Jukka Hankamäki: Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa. Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (Like, 2005).

Jukka Hankamäki on suomalaisen filosofian härikkö.

Lauseeni on tyhjä, koska voiko aito filosofi olla muuta kuin häirikkö.

Ilkeimmät Hankamäen mollaajat ovat kutsuneet häntä ”omakustannefilosofiksi” – ikään kuin suuren kustantajan löytäminen omalle filosofiselle teokselleen olisi jonkinlainen saavutus.

Mielestäni kaikki filosofiset teokset pitäisi olla omakustanteita.

Tämän filosofisen opuksen on kuitenkin kustanut Like. Ehkä kustantaja on ottanut riskin, että valtamedia lyttää teoksen. Taisi niin tapahtuakin.

En jaa kaikkia Hankamäen näkemyksiä. Kaikkein vähiten hänen viimeisiään.

Mutta filosofian harrastajan suurin synti onkin lukea vain oman mukavuusalueen kirjallisuutta.

Hankamäen opettajaa Juha Vartoa pidän Suomen merkittävimpänä filosofina ja ylipäänsä arvostan Tampereelta noussutta mannermaisesta filosofiasta nosteensa saanutta suuntausta. Olen Niin & Näin lehden jokaisen numeron ylpeä omistaja.

Yritin aikanaan saada Juha Vartoa Platonin Akatemiaan, mutta en onnistunut.

Kehun nyt Vartoa kun minun pitäisi kehua Hankamäkeä.

Kehunkin nyt Hankamäkeä. Hän on rohkea ajattelija, joka ei pelkää establishmentin kostoiskua.

Hän on dialogisen filosofian ystävä niin kuin minäkin.

Liian paljon meillä on puhtaasti akateemista, kirjoitettua filosofiaa.

Liian vähän filosofisia keskusteluja.

Anarkismista on kirjoitettu paljon. Miksei sitten näinkin, vapautuneesti ja ilman akateemista painolastia.

Hankamäen mukaan nykyinen anarkismi on kaventunut ismiksi, yliopistolliseksi filosofiaksi, joiden harrastajien loppusijoituspaikkana ”on yleensä jokin yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, jonne he myös jäävät niin kuin pysäköintiraha parkkimittariin.”

Hankamäki on julkihomo, antifeministi, perussuomalainen ja vaarallinen.

Tuo viimeisin asia on ehkä merkitsevin; onhan meillä esimerkiksi muitakin julkihomoja, mutta ovatko he instituutioille yhtä vaarallisia kuin Hankamäen kaltaiset toisinajattelijat.

Puhun miehestä, kun pitäisi puhua kirjasta.

Johdatuksena anarkismiin Hankamäen kirja on erinomainen. Tietenkin se vaatii sulattelua, niin kuin kaikki muutkin filosofiset kirjat.

Sen olisi voinut kirjoittaa toisin. Tämäkin koskee kaikkia muitakin filosofisia kirjoja.

Hankamäen uskomaton huumorintaju ja välillä jopa ilkeily, pitävät hänen tekstinsä tuoreina.

Veikkaanpa että tätä kirjaa luetaan vielä sadan vuoden päästä. Mutta ei välttämättä samasta asiasta kirjoitettua akateemista unikirjaa.

Kirjan voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/875374

7.6. 2021

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (Bazar, 2008).

Meren katedraali on hyvä ”lukuromaani” – sitä lukee mielellään.

Helposti bestsellerit ja yleisön rakastamat romaanit luokitellaan b-luokan kirjallisuudeksi.

Tyypillinen esimerkki tästä on Kalle Päätalon tuotanto. Ainakin siihen asti, kunnes muutama kriitikko löysi Päätalon kirjoista uusia ulottuvuuksia; Koillismaan rikkaan kielen, kansatieteellisen tarkan kuvauksen ja sosiaalihistoriallisen ulottuvuuden.

Falconesin romaanin sijoitusta kirjallisuuden hierarkioissa voisi nostaa juuri historiallisten narratiivien arvonnousu.

Ehkä on ymmärretty, että historiassa on kyse tarinoista, ei lähteiden referoinnista.

Tylsimmillään historiankirjoitus onkin pelkistettyä lähdefudamentalismia.

Toisaalta tarkalla historian rekonstruktiollakin on paikkansa ja ilman sitä historialliset romaanitkin ovat tyhjän päällä.

Itse en tunne Katalonian 1300-luvun historiaa.

Tai jos tunnen sen, niin ainoana oppaanani on ollut barcelonalainen asianajaja ja myöhemmin kirjailija Ildefonso Falcones.

Meren katedraalia on myyty miljoonia kappaleita.

Onko niin, että suuri yleisö on hyväksynyt Falconesin version Katalonian historiasta?

Minäkin luin romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Lumoutuneena Falconesin vivahderikkaaseen kerrontaan.

Romaanissa päästään ensin pakoon maaorjuutta ja sitten rakennetaan Santa Maria del Marin kirkkoa.

Kuulun itsekin nyt tuon kirkon rakentajiin; niin intensiivisesti tarina vei minut mukanaan.

Oli tapahtunut harvinainen ihme; mennyt maailma oli herännyt eloon.

Harvat lukemani kirjat ovat omalla kohdallani tähän ihmeeseen pystyneet.

Jos haluat liittyä Santa Maria del Marin kirkon rakentajiin, nyt se on mahdollista. Kirjan löydät täältä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/875110

6.6. 2021

Frederic Forsyth: Biafran tarina (Karisto, 1970).

Forsyth on aikamme luetuimpia kirjailijoita ja myös filmatuimpia.

Biafran tarina on hänen ensimmäinen kirjansa.

Forsyth oli seurannut lehtimiehen roolissa Biafran sotaa (1967-1970), jota voisi kutsua myös Nigerian sisällissodaksi.

Kun hän julkaisi reportaasinsa (1969), oli sota vielä kesken.

Sota vaati miljoona kuollutta. Kun Afrikassa tapellaan, siellä tapellaan kunnolla.

Ei tyydytä johonkin 40 000 kuolleeseen, niin kuin meillä täällä. Omassa sisäisessä sodassa.

Minulle, koulupojalle, Vietnamin ja Biafran sodat olivat ensimmäiset televisiosotani.

Biafran sota sattui juuri siihen saumaan kun kotikylääni Ilomantsin Putkelaan saatiin sähköt.

Akkutelevisiolla oli kuitenkin jo aloitettu. Joten sotaa seurattiin pienestä ruudusta.

Naapurin mies, Arvo Kettunen, joutui tämän tästä lataamaan akun Jawallaan.

Ehkä se johtui siitä, että hänen äitinsä Miina, oli Turpeilam akkutelevision innokkaimpia katsojia.

Sitten Arvo kuoli syöpään.

Hän oli myös parturini ja muutenkin mukava mies.

Akkutelevisio teki minusta pasifistin.

Vietnamissa tapettiin lapsia napalmilla, Biafrassa sitä ei tarvittu.

Nälkä hoiti saman asian.

Nuo kuolevien lasten kasvot.

Niitä on mahdoton unohtaa.

Sosiaalinen paine savusti minut kuitenkin armeijaan. Suku oli tyytyväinen eivätkä naapuritkaan ihmetelleet.

Forsythin ensimmäinen romaani suomennettiin nimellä Shakaali. Siitä tehtiin suosittu elokuva samalla nimellä. Ilomantsin lukiosta tehtiin elokuvaretki katsomaan sitä. Olihan se vaikuttava kokemus.

Elämäni kolmas elokuva.

Kaksi ensimmäistä näin pikkupoikana Ilomantsissa. Teatterissa, joka kuitenkin lopetti pian toimintansa. Elokuvia katsomaan mentiin isäni Jawalla. Kyytiin ei tainnut muita mahtuakaan.

Jos olen kirjahullu, olen myös elokuvahullu. Pitäisikö tästäkin syyttä loppupeleissä moottoripyörää.

Jawalla sai ladattua akut ja sillä pääsi elokuviin.

Biafran tarina lienee kotikirjastoni vanhimpia ostoksia. Toki vuosilukukin (1970) jotain kertoo, mutta ennen kaikkea kirjan takakanteen jäänyt hintalappu, joka todistaa kirjan maksaneen Tiimarissa kaksi markkaa.

Saattoipa olla jopa ensimmäisen yliopistosyksyni 1977 kirjaostoksia.

Juuri pokkareita, kuten Tammen Huutomerkki-sarjaa ja Kariston Näkökulma-sarjaa, jossa Biafran tarinakin ilmestyi, sai ostaa halvalla.

Kun muistelen ensimmäistä opiskelijapojan syksyäni, on kyynel vierähtääösilmäkulmaani.

Ennen kaikkea se vapaus.

Freiheit.

Poissa kotoa.

Sai lukea kerrankin hyvällä omalla tunnolla.

Olin ollut raivaamassa kesällä kunnan pöheikköjä Ilomantsin kirkonkylässä.

Rahaakin oli.

En niitä kuluttanut naisiin enkä viiniin, vaan kirjoihin.

Forsythistä vielä sananen.

Myöhemmin on paljastunut, että hän oli Afrikan vuosinaan Brittien tiedustelupalvelun agentti.

Hän sotkeutui myös Päiväntasaajan Guinean vallankaappausyritykseen; hän suunnitteli maasta Biafran sodan hävinneille igboille eräänlaista turvasatamaa.

Kansanmurhia on tehty historian saatossa paljon. Tapaus Biafra on yksi julmimmista.

Biafran tarinan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874832

5.6. 2021

Pauliina Kainulainen: Metsän teologia (Kirjapaja, 2013).

Tänään vietettiin kouluni ylioppilasjuhlia. Abiturientit lakitettiin ulkona, koska korona estää sisäilyn.

Juhlassa oli hyvä ohjelma. Perinteinen tunnelma.

Gaudeamus igitur ja Suvivirsi.

Tutuiksi ovat tulleet.

Ylioppilaan puheessa kehuttiin uskonnon tuntejani. Totesin kollegalleni: ”Ansiotonta arvonnousua.” Vaatimattomuushan tunnetusti kaunistaa.

Toisaalta itse olen jäävi sanomaan tunneistani yhtään mitään.

Kehuista innostuneena päätin kuitenkin valita päivän kirjakseni Pauliina Kainulaisen Metsän teologian.

Quality Booksilla on myynnissä myös kaksi Pauliinan toimittamaa teosta:

– Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri (Palmenia. 2009) https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874585

– Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan (Kirjapaja. 2007) https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874587

Pauliina julkaisi ensimmäisen suomalaisen ekoteologisen väitöskirjan vuonna 2005.

Hän on syvällisesti perehtynyt kristilliseen ekoteologiaan. Minua viehättää myös hänen vahva sitoutumisensa asiaan (luonnonsuojeluun). Pauliina on metsänomistaja Kontiolahdella; ja kiitos tämän onnellisen saattuman ainakin yhden metsän vanhat puut saavat olla rauhassa.

Metsän teologia on sisällöllisesti niin rikas kirja, että on suuri vääryys kiinnittää mahdollisen lukijan (ostajan!) huomio johonkin tiettyyn kohtaan.

Koko kirja kannattaa lukea; ehkä silloin tavoittaa sen punaisen langan, joka on mielestäni ymmärrys siitä, että kokemus metsästä on aina kokonaisvaltainen.

Se on sekä henkinen että ruumiillinen.

Yhden noston kuitenkin teen. Että tämä holistinen näkemys tulisi ymmärretuksi.

”Ugrilaisissa kielissä on runsaasti äänneenmaalailua eli onomatopoetiikkaa. Esimerkiksi risahtaa, kahahtaa, vingahtaa, vilkkua, pongahtaa ja pulputtaa jäljittelevät kuulo- ja näköaistimuksia. Tälläisiä sanoja on suomessa runsaasti ja uusia voi luoda milloin vain.Kielentutkijoita kiinnostaa, voisiko ajatella että näin tarkka aistimusten havainnointi ohjaa suomen kielen puhujia tietoisesti tai tiedostamatta kuuntelemaan ja tunnustelemaan elämyksiään perusteellisesti.”

Ruumiilliset mielikuvat kuuluvat kieleemme: esim. niemen nokka, järven selkä ja metsän syli.

Kainulainen rinnastaa suomen ja heprean: ”Tältä osin se (suomen kieli) muistuttaa heprean kieltä, jossa vaikkapa tunteet mielletään ruumiillisina.”

Metsän pyhyys on meille ugrilaisille vanha, peritty asia.

Kristinuskostakin Kainulainen saa tukea argumenteilleen. Hän haluaa kuitenkin uudistaa Raamatun lukutapaa.

Kristinuskon pyhän kirjan ongelmahan on se, että sitä voi käyttää monenlaisiin tarkoituksiin – myös eettisesti kestämättömiin.

Kainulaisen mielestä eriyisesti Raamatun viisauskirjallisuus on ekologisesti antoisaa.

Myös Jeesus-kuvaa voi tutkia luontokeskeisesti: ”Jeesus vetäytyi erämaahan tai kaupungin hälyn ulkopuolle rukoilemaan. Luonnolla oli hänelle hengellistä merkitystä.”

Kainulainen pyytää lukijaansa kiinnittämään huomionsa myös eläinten hyvinvointiin. Toisaalta hän pitäytyy raamatullisessa näkemyksessä, että ihmisellä on erityisssuhde Luojaansa. Olemmehan Jumalan kuvia.

Tätä näkemystä en allekirjoita.

Sen sijaan kannatan Kainulaisen feminististä, tasa-arvon teologiaa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874586

3.6. 2021

Viljo Suutari: Leiri. Kertomus pienistä ihmisistä, jotka taistelivat elämästään (WSOY, 1967)

Viljo Suutarin kohtalona oli käydä läpi toisen maailmansodan aikainen suomalainen leirihelvetti.

Leiri on omaelämäkerta ajalta, jolloin vaadittiin kansallista yksituumaisuutta. Talvisodan hengen haluttiin jatkuvan jatkosodan henkenä.

Suutaria voi monen muun toisinajattelijan ja toisintoimijan tavoin kutsua poliittiseksi vangiksi.

Jatkosodan aikana leiri- tai vankilakomennukseen saattoi riittää esim. Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsenyys.

Suutarilla oli ammattiyhdistysliiketaustaa. Ja olihan mies kommunisti.

Riihimäellä majuri Pärmi sai vastuulleen pataljoonan, joka koostui näistä poliittisista vangeista. Syyskuun 9. päivä 1941 laitettiin tämä valtiolle vaaralliseksi tulkittu aines kohti rintamaa puksuttavaa junaa.

Jouduttiin taisteluihinkin. Mutta pian luovuttiin yrityksestä hyödyntää isänmaallisiin tarkoituksiin tätä sotaan varsin huonosti motivoitunutta joukkoa.

Suutarin mukaan Pärmin pataljoona ehti taisteluissa harventua kolmanneksella.

Seuraavat kolme ja puoli vuotta näki Suutari kohtalontoveriensa kanssa nälkää ja kurjuutta suomalaisilla keskitysleirillä.

Mietin jonkin aikaa millä yhdellä sanalla kuvaisin Suutarin kirjaa.

Lopulta löytyi sopiva sana.

Raastinrauta.

Jos lukijalla oli ennen tätä kirjaa idealistinen näkemys Suomesta toisessa maailmansodassa, niin kyllä se rapisee ja muuttuu raasteeksi sitä mukaa kuin luku-urakka etenee.

Koveron leiri ei jäänyt paljon jälkeen natsien kuolemantehtaista. Suurimpana erona oli se, että joskus miehet päästettiin etsimään ruokansa.

Leirin vartijoidenkaan ruokahuollossa ei ollut kehumista, niinpä päätettiin järjestää hirvenmetsästys. Kun kunnon hirvikoiria ei ollut, saivat vangit hoitaa koirien virkaa.

”Jänisräikät rätisivät, peltiset paistinpannut ja läkkipannut kumisivat ja helisivät, kilisivät aisakellotkin, huudettiin ja mekastettiin täyttä kurkkua, metsästystorvi raikui…”

Saaliiksi saatiin seitsemän hirveä. Vangit siis onnistuivat koiran virassaan varsin hyvin.

Palkakseen nämä ajokoirat saivat kuivia leivän kannikoita.

Tosin vartijoiden silmien katsoessa toiseen suuntaan, leikkasivat miehet itselleen siivuja raakaa lihaa.

Mutta olihan se suorastaan gourmeta verrattuna jo mädäntymään päässeisiin hevosiin, joita vangit joutuivat kaivamaan maasta – välttääkseen nälkäkuoleman.

Huomaan että analyysini Suutarin kirjasta keskittyy lähinnä materiaalisiin seikkoihin. Toisaalta niistähän Leiri suurelta osin kertoo. Nälkäisenä ei jaksa filosofoida.

Koveron leiri sijaitsi Aunuksen Karjalassa, lähellä Nurmoilaa.

Kävin itsekin siellä Karjalan reissullani 2007. Sattui olemaan lauantai-ilta. Ajan patinoimat hirsitalot, järven rantamilla lämpiävät saunat, kalmistojen rauha.

Lämpimiä muistoja.

Tuosta karjalaisesta idyllistä eivät Koveron miehet päässeet nauttimaan…

Viljo Suutarin Leirin saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/874125

2.6. 2021

Torsti Lehtinen: Inter Cityn Väinämöinen (Kirjapaja, 1997)

Torsti Lehtisen olen kutsunut Platonin Akatemiaan. Vieläkin tunnen ihollani ne filosofiset väristykset, jotka hän sai aikaiseksi. Keravalla hän puhui kerran eksistentialismista. Olin kuuntelemassa. Ja kuuntelen vieläkin.

Lehtinen on Kallion Sokrates. Filosofi, joka ei tarvitse akateemista kruunausta.

Olen lukenut paljon Lehtistä. Myös hänen kaunokirjallinen tuotantonsa on lukemisen arvoista.

Kierkegaardin tuntijana hän on Suomen paras.

Hänen filosofisista kirjoistaan Inter Cityn Väinämöinen on minulle merkitsevin.

Pitäisikö minun perustella?

Kun loistavalla tyylillä ilmaistut oivallukset seuraavat toinen toistaan, ei voi olla menemättä mukaan. Ajatusten virtaan.

Lehtinen kutsuu tällä 132 sivun pienellä kirjallaan lukijansa älylliseen seikkailuun.

Aiheet vaihtelevat, mutta persoonallinen ote säilyy.

Tässä pieni kurkistus Lehtisen tapaan kuvata syntyjä syviä:

”Ihmistä on luontevaa kuvat vaeltajaksi; matkan tekoon viittaavia vertauksia ja metaforia on elämästä puhuttaessa työlästä välttää. Elämä on tie ja ihminen homo viator, tien kulkija. Matka tehdään kohdusta hautaan; sen tietää jokainen. Sen sijaan vallitsee suuri erimielisyys, mitä oli ennen kohtua ja mitä tulee haudan jälkeen.”

Minulla oli tänään kunnia järjestää filosofisen etiikan koe koulussani.

Yksi kysymyksistäni liittyi Lehtisen näkemykseen ihmisestä tien kulkijana.

Onkohan yksikään uskaltanut vastata tuohon kysymykseen?

En ole vielä katsonut vastauksia.

Minulle Homo Viator onkin pikemminkin vastaus kuin kysymys.

Olen Homo Viator.

Ja luojaa tietää minne askeleeni vie…

Torsti Lehtisen kirjan saat ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/873951

1.6. 2021

Marja-Liisa Uusimäki: Bungmatin sister. Kirsti Kormu Nepalissa (Päivä, 2008).

Paljastan taas yhden heikkouksistani: lähetystyöntekijöiden muistelmat ja elämäkerrat. Olen kutsunut myös koululleni lähettejä.

En siksi, että haluaisin kaikkien kääntyvän samaan uskontoon, vaan siksi, että tässä joukossa on niin hyviä, lähimmäisiään rakastavia ihmisiä.

Tiedän, että ateistituttuvani ihmettelevät tätä tunnustusta.

Otan kuitenkin sen riskin.

Mielestäni rakkaudellisuus ei ole uskonnollisten eikä poliittisten jäsenkirjojen asia.

”Teot puhuvat puolestaan” kuulostaa kliseeltä, mutta ei ole sitä.

On aina helpompi sanoa kuin tehdä. Kun kirjoitan näin kuulostan itselleni tutulta. Mutta olkoon. Olen edelleen sitä mieltä, että arvostamme liikaa kauniita puheita.

Arvomme todellistuvat vasta käytännössä. Teoreettisia arvoja on vain filosofian kirjoissa.

Marja-Liisa Uusimäen kirja kertoo naisesta – Kirsti Kormusta – joka on ottanut rakkaudenkäskyn ja Jeesuksen etiikan vakavasti.

Samoissa kansissa on myös Kormun oma kirja Nepalin jalokivet (1970).

Bungmatin kylä sijaitsee Himalalan vuoriseudulla lähellä Kathmandua.

Se ei siis ole Nepalin syrjäseutua, vaikka elämä onkin köyhää, vailla suurempia mukavuuksia.

Kirstinkin oli totuttava siihen vähään mikä oli saatavilla.

Hän itse antoi kuitenkin paljon kyläläisille; hänestä tuli sister, kyläläisten auttaja, parantaja, ymmärtäjä.

Lähes jokaisella kirjan sivulla Kirsti tuo esille oman uskonsa. Hän edustaa vapaakirkollista suuntaa. En usko että Bungmatin köyhille ja sairaille Kirstin uskonsuuntaus merkitsi paljoakaan.

Ilmeisesti muutamat kuitenkin vaihtoivat uskontoa, vaikka se tuotti käännynnäisille monia ongelmia elämässään.

Monta kertaa tuli mieleeni, miksi nepalilaisten pitäisi vaihtaa uskontoaan; onko kristinuskolla jotakin parempaa tarjottavanaan.

Kirjan pysäyttävimmät kohdat liittyvät perinnäistapoihin.

Otan esimerkin: jos lapsi tipahti kolmannen kerroksen ikkunasta maahan, hänen peräänsä heitettiin kananmuna. Jos muna meni rikki, se oli merkki siitä, että mitään ei ollut tehtävissä.

Tieteellinen maailmankuva teki vasta tuloaan tähän nepalilaiseen kylään.

Kirsti sai lahjaksi suloisen koiranpennun, joka kohta varastettiin, mutta enneunen avulla saatiin takaisin.

Ihmeitäkin tapahtui. Suojelusta oli usein matkassa.

Koiranpennun Kirsti nimesi Hupiksi, koska tiesi, että kylän asukit eivät osanneet lausua sitä kunnolla. Ehkä Kirstillä oli aiheellinen pelko siitä, että joku yrittäisi houkutella koiran mukaansa.

Luulenpa että kilttiä koiraa ei tarvinnut edes houkutella. Joku otti hänet kainaloonsa ja vei ikäviin olousuhteisiin.

Koko lapsuuteni ajan paras ystäväni oli sekarotuinen koira, myös nimeltään Hupi.

On helppo arvata miten suurella jännityksellä seurasin tämän kiinalaisen palatsikoiran kohtaloita.

Kehuin Bungmatin sisteriä ystävälleni. Sain tänään innostuneen tekstiviestin: ”Kirjasto oli tänään antelias.”

Tuli taas mieleeni. Puhummeko kirjoista liian vähän.

Puhumme autoista, vaatteista ja vaikka mistä rihkamasta.

Miksi emme voisi mainostaa hyviä kirjoja toisillemme.

Kirsti Kormun elämänvaiheisiin voi tutustua ostamalla Bungmatin sisterin tästä osoitteesta https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/873845

31.5. 2021

Jani Saxell: Vaihtoehtoinen USA (Avain 2009).

Jani Saxell on monipuolinen kirjoittaja. Tunnetumpi hän on ehkä romaaneistaan kuin asiaproosasta, vaikka on avustanut ja toimittanutkin vuosien varrella lukuisia lehtiä.

Saxelilla on erittäin terävä kynä. Yksi Suomen terävimmistä.

Parempaa suomalaista amerikkalaisen kulttuurin analyysiä en tiedä kuin tämä Saxellin hieno matkatarina Yhdysvalloista.

Saxell edustaa nykyään harvinaista genreä. Jos kenet, niin juuri hänet, laittaisin edustamaan idealistista uusvasemmistoa.

Siitä on varmaan yli 15 vuotta kun olen keskustellut Saxellin kanssa. Muistaakseni hän osallistui Platonin Akatemian illanistujaisiin.

Laajasti sivistynyt mies…

Saxell liikkuu katu-uskottavasti amerikkalaisissa vastakulttuureissa ja globalisaatiokriittisissä piireissä.

Erityisesti minua kiehtoivat Saxellin New Orleans-havainnot. Olihan kaupunki toipumassa Katrina-hurrikaanin tuhoista. Kaupunki suorastaan huusi niinä aikoina terävää kirjoittajaa kertomaan asiat halki.

Itse asiassa koko maailma huutaa näinä misinformaation luvattuina vuosina luotettavia kirjoittajia.

Miksi meillä on niin vähän janisaxelleja.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/873529

30.5. 2021

Hannu Mäkelä: Varjo. Jeanne d´Arcin lyhyt, toiveikas elämä (Amador, 2019).

Jeanne d´Arc poltettiin roviolla tasan 590 vuotta sitten.

On kuvaavaa, että katolisissa maissa juuri pyhimykset yhdistävät kansalaisia: Italiassa Franciscus Assisilainen ja Ranskassa Jeanne d´Arc.

He ovat myös rakastetuimpia hahmoja. He eivät ole näissä maissa vain legendoja, vaan ihmisiä, jotka olivat joskus lihaa ja verta.

Suomalaisia yhdistää Mannerheim. Piispa Henrikistä ei taida olla koko kansan palvomaksi suurimieheksi, vaikka hän kärsikin (mahdollisesti myyttisen) sankarikuoleman.

Akateemikko Hannu Mäkelä on jo todistanut muillakin teoksillaan, varsinkin hienoilla muistelmillaan, että hänellä on historiantajua.

Romaanissa Orleansin neitsyen tarinan kertoo ”varjo”, pyhimyksen lapsuudentoveri.

Mäkelä on tutustunut perusteellisesti kohteensa historiaan. Hän osaa kuljettaa myös tarinaa.

Romaaninsa loppuun on Mäkelä sijoittanut esseen, jossa hän kuvaa mielenkiintoisella tavalla kohtaamistaan Jeanne d´Arcin kanssa.

Mäkelä tunnustaa, että hän painiskeli aiheensa parissa 40 vuotta. Aineiston keräämiseenkin meni aikansa, mutta varsinainen pulma oli löytää teokselle muoto.

Heurekansa Mäkelä kuvaa näin:

” Mutta entä jos olisin (tai tietenkin kirjan kertoja olisi) hänen luku- ja kirjoitustaitoinen varjonsa, joka näkisi ja kuvaisi kaiken tapahtuneen, ja myös Jeannen itsensä. Jopa välillä ja lopulta hänen kauttaan; muuttuisi lopulta häneksi?”

Mäkelän teoksen on kustantanut Amador, ei esimerkiksi Otava, jonka kirjallisena johtajanakin hän ehti toimia (ja josta ajasta hänen muistelmansa antavat värikkään kuvauksen).

Surullista.

Onko maamme niin kulttuurisesti pinnallinen, että tämä lähes koko Eurooppaa yhdistävä tarina, ei saa kustantajia innostumaan.

Toisaalta, en tiedä, onko Mäkelä edes tarjonnut teostaan suurille kustantajille.

Kutsuin Mäkelän Platonin Akatemiaan 2017. Hän kertoi Rantatien galleriassa unohdetuista kirjailijoista, erityisesti tuntemistaan Maila Pylkkösestä ja Samuli Parosesta.

Rantatien galleriassa, Tuusulassa, paloi takkatuli. Mäkelän luento sai kuulijat herkistymään.

Minutkin.

Tilaisuus tallennettiin hyvillä laiteilla.

Mutta miksi tämäkään aihe ei kiinnostanut kulttuurimme mainstreamia ?

Yhtään toimittajaa ei ollut paikalla.

Saattaahan olla, että Mäkelän romaani Orleansin neitsyestä saa innostuneita lukijoita latinalaisessa Euroopassa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/862242

29.5. 2021

Kullervo Rainio: Tytöt, tykit ja runot (WSOY, 1994).

Kullervo Rainio kirjoitti kolmeosaiset muistelmat nimillä: Liikana syntynyt. Muistikuvia lapsuudestani (1991), Tytöt, tykit ja runot (1994) ja As-duuri-valssi ja runoilijan sielunelämä (1996). Koko trilogia on ostettavissa Quality Booksin nettianktivariaatista.

Pidin koko sarjasta. Muistelmien jokainen osa on tutustumisen arvoinen.

Muistelmasarjan keskimmäisessä osassa (Tytöt, tykit ja runot) eletään jatkosodan vuosia. Kullervo Rainio sattui epäonnekseen olemaan nuori aikana kun Suomen kansa taisteli olemassaolostaan.

Nuori mies joutui keskelle Kannaksen tulihelvettiä. Tiedon rauhasta hän otti Niinisalon upseerikoulussa, josta hän kertoo harvinaisen rehellisesti, ilman minkäänlaista tarvetta itsekorostukseen.

Rainion kertomukset upseerikoulun tavasta säännöstellä kokelaidensa ulostamiseen käytettyä aikaa hakevat vertaistaan suomalaisen typeryyden historiassa.

Monet kokelaista olivat juuri ja juuri selvinneet hengissä Kannaksen taisteluista… Mutta kaukana rintaman takana simputustraditioita jatkettiin ikään kuin Venäjän ja Preussin kasarmeista perittyä pyhää tehtävää.

Ensimmäisen osan trilogiasta hankin itselleni Tuusulan kirjaston poistomyynnistä. Kun olin saanut sen luettua, kysyin jatko-osia kantadivaristani, Haapaniemen Karin antikvariaatista.

Kari piti vuosikymmenet divariaan Järvenpäässä.

Siitä tuli lähes toinen kotini. Usein ostin sieltä kirjan, toisenkin. Mutta aina keskustelin maailmanmenosta Karin kanssa.

Tuotin niinä aikoina paljon kulttuuritapahtumia. Ja aina Karilta löytyi paikka, jonne sain teipattua julisteitani. Tiskille sain jättää ohjelmalehtisiä.

Minne on kadonnut tuo Järvenpää, jossa oli muutakin kuin bluesia ja Sibeliusta?

Karilta löysin muistaakseni Raunion As-suuri-valssin ja runoilijan sielunelämän.

Tytöt, tykit ja runot taisin löytää kirppikseltä. Todennäköisesti Järvenpäästä senkin.

Kullervo Rainio julkaisi myös runoja. Seitsemän kokoelmaa.

Myöhemmin hänestä tuli sosiaalipsykologian professori ja kansanedustaja. Myöhemmin hän kiinnostui fysiikan filosofiasta.

Lahjakas, monipuolinen mies.

Politiikassa hän valitsi monien mielestä väärin ja vastusti mm. Kekkosta ja taistolaisuutta.

Muistan hyvin hänen ryvettyneen maineensa opiskeluaikoinani.

Ehkä minäkin liityin tähän omista näkemyksistään innoituneeseen joukkoon opiskelijoita, jotka tarvitsivat hyviä yhteisiä vihollisia.

Vasta muistelmatrilogian luettuani aloin päästä eroon Rainio-kammostani.

Kirjan saa ostaa tästä

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872983

28.5. 2021

Tapani Kinnunen: Englantilainen keittiö (Savukeidas, 2007).

Kaipaan noita 90-luvun lopun ja seuraavan vuosituhannen alkuvuosien runokeväitäni.

Tapani Kinnusen saapuminen Kallio-Kuninkalan Runojameihin oli yksi kevään merkeistä.

Runojameja on taltioitu jonkin verran, mutta Tapani Kinnusen unohtumattomista performanssesita on jäänyt vain muistoja.

Erkki Pirtola kameroineen oli paikalla viimeisissä perinteisissä Runojameissa vuonna 2002. Päähuomion kerää Pekka Kainulainen. Jonkin verran saavat huomiota myös filosofi Ilmari Helin, teatterimies & kirjailija Juha Turkka ja lopuksi jurtan huikeassa yörunoillassa Juha Kulmala.

Valaistus runojurtan öisiin runokummajaisiin tuli Subaruni valoista.

Olen itsekin päässyt kuviin. Tapani Kinnunen oli paikalla, mutta kamera ei häntä löytänyt.

Tapani Kinnusen saapumisen jurttaan muistan hyvin:

”Järvenpää, here I come” –

Näin ilmoitti suomalaisen lavarunouden monin tavoin kruunattu kuningas saapuneensa paikalle.

Runokevääseen 2002 pääset tästä: https://www.youtube.com/watch?v=9sONFpAa9ac

Olen kerännyt keskisuuren ikäni suomalaista runoutta. Joistakin kokoelmani kirjoista minulla on kaksoiskappaleet: muista en toistaiseksi ole luopumassa.

Omistan pienen pinon Kinnusen runokirjoja, mutta vain Englantilaista keittiötä on minulla kaksi kappaletta. Toinen on nyt myynnissä.

Kinnusen runot ovat parhaimmillaan kuultuina ja tietenkin juuri maestron itsensä esittäminä.

Tässä on esimakua Englantilaisesta keittiöstä:

Tukholmassa sataa

Juha Kulmalan näköinen arabi

syö voisarvia kulmakuppilassa.

Asfaltilla istuu spurgu

alushoususillaan ja pitää

suunsa edessä kenkää:

” Al Qaida! Kuuntelen!”

Jalaton pyörätuolimies

sammuu keskelle toria

meksikolaisen viltin alle.

Vanhemmat selittävät

sormella osoittavalle

pikkupojalle: ”Kaikilla ei

valitettavasti ole kunnon kotia.”

Oheistamastani Pirtolan dokumentista voit varmistaa sen näyttääkö Juha Kulmala arabilta.

Ehkä en halua kommentoida miltä sukkahousut päässään usein esiintynyt Kinnunen näytti lavalla …

Kinnunen on saanut useita palkintoja, mm. Kiilan tunnustuspalkinnon v. 2015.

Ensimmäisenä palkinnon sai Arvo Turtiainen 1980. Hyvässä seurassa Kinnunen on; on aina ollut.

Jos haluat omistaa Englantilaisen keittiön – nyt se on mahdollista

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872988

26.5. 2021

Paulo Freire: Sorrettujen pedagogiikka (Vastapaino, 2016)

Freiren Sorrettujen pedagogiikasta ei puhuttu kertaakaan yliopisto-opintojeni aikana, ei edes kasvatustieteen kursseilla.

Tuo unohdus kertoo jotain akateemisten opintojen tilasta Suomessa ja ehkä yleisemminkin suomalaisesta koulusta, joka polkee keskeisissä kysymyksissä paikallaan.

Joskus tuntuu siltä, että mitä useampi opettaja kokoustaa yhdessä, sitä konservatiivisempi on keskustelun yleisilme.

Ehkä Suomessa asiat ovat liian hyvin. Ei tarvitse enää uudistua. Toisin oli varmaankin sata vuotta sitten, kun juuri mitään ei ollut.

Brasiliassa syntyneellä Freirellä, joka kohtasi latinalaisen Amerikan slummien todellisuuden, tuota ”kaikki on hyvin” kokemusta ei ollut.

Freiren elämään pääsee tutustumaan teoksen toisen kääntäjän, Tuukka Tomperin, imformatiivisen johdannon avulla.

Suomessa on malliopittu muotifilosofioista, ehkä ei aina niistäkään. Preussilaista kuria voi tuskin pitää mitään filosofiana. Jonkinlainen ideologia se ehkä on.

Freire on kasvatusfilosofian klassikko? Vai onko?

Useimmiten hänestä kuulin Sosiaalifoorumin käytävillä, harvemmin muualla.

Freire on romantisoitu pegagogiikan Che Quevaraksi. Sikäli onnistunut valinta, koska Freire arvosti tätä latinalaisen Amerikan sorrettujen profeettaa.

Toki, jos minulta kysytään, Che Guevara edusti myös autoritaarista vasemmistoa, jonka opit eivät oikein solahda Freiren edustamaan antiautoritaariseen pedagogiikkaan.

Teoksen takannessa on tiivistettynä varsin hyvin Freiren edustama radikaali kasvatustiede: ”Freire krititsoi käsitystä, jonka mukaan oppilas tallettaa muistiinsa opettajan tuottamia sisältöjä. Tämän sijaan hän korosti oppilaan aktiivisuutta sekä opettajan ja oppilaiden dialogia.”

Tätähän se koulu usein on: oppilaiden päähän päntätään vanhentunutta tietoa, jota heidän on opeteltava ulkoa. Muuten tulee huono arvosana.

Oma auskultointini Norssissa oli aivan liian usein jonninjoutavaa arvioinnin opettamista, kun olisi pitänyt opettaa opettamista.

Freire on ollut yksi esikuvani opettajuuteni poluilla.

En hyväksy yleistä näkemystä, että opetettavat olisivat objekteja, jotka pitäisi arvioinnilla laittaa paremmusjärjestykseen.

Pikemminkin jokaisen oppitunnin tarkoitus olisi saattaa opetettava kaikkien asioiden äärelle, keskelle oikeita ongelmia, joita opettaja ja opetettava voisivat ratkaista yhdessä. Ja lopulta sitten selviää kuka opetti ketä.

Opettajasta saakin tulla opetettava. Hyväksyn sen täysin.

Jos oppitunti auttaa oikeassa elämässä, se on onnistunut.

Tällä en tarkoita ”hyötyjä”, koska niitä on vaikea mitata.

Mitä konkreettista hyötyä on esimerkiksi Immanuel Kantin filosofiasta?

Emme elä ainoastaan leivästä. Jos elämästä katoaa mieli, meille ei jää mitään.

Usein juuri nuorilta ovat lähtöisin parhaat ideat.

Opettajat ovat aivan liian usein rutiiniensa ja oman putkimaisen koulutuksensa vankeja.

Freiren lukeminen on vapauttava kokemus.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872551

25.5. 2021

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (Otava, 2007)

Tuuri on kertonut Jussi Ketolan tarinaa kolmessa romaanissaan: Taivaanraapijat (2005), Kylmien kyytimies (2007) ja Ikitie (2011).

Jussi Ketolan esikuvana on ollut kauhavalainen Nestori Saarimäki, Amerikoissakin käynyt mies, sosialisti ja pasifisti.

Hänet pakotettiin sotaan hevosmieheksi Tampereen taisteluihin maaliskuun lopussa 1918.

Pidän Antti Tuurin tavasta kertoa. Siitä tulee väkisinkin mieleen Pohjanmaan tasangot ja Pohjanmaan ihmisten vakava luonne.

Tuuri ei ole teksti-iloittelija; hänen kirjoistaan voisi hakea myös körttiläisyyttä ja periksiantamattomuutta.

Jussi Ketolakin on oman aatteensa mies, vaikka joutuukin hevosmieheksi sotaan, jossa aatteista tehtiin omien hirmutöiden ontuvia perusteluja.

Kun Jussilta kysyttiin ketä hän sodassa edustaa, vastasi hän että itseään.

Hevosestaan Proklusta (nimetty Brooklynin kaupunginosan mukaan) hän huolehtii paremmin kuin itsestään.

Kyllä minäkin antaisin hevoseni mieluummin pohjalaisen hoidettavaksi kuin karjalaisen. Tunnen oman heimoni.

Tiedän että ukkini Heikki, joka oli hevosmiehenä talvisodassa ja pari vuotta myös jatkosodassa, kohteli hevosia huonosti.

Häneltä puuttui kärsivällisyys, jota Jussilla taas oli muillekin jakaa.

Kylmien kyytimies on mielestäni yksi parhaista kansalaissodan kuvauksista. Se on yhtä hyvä kuin Sillanpään Hurskas kurjuus tai Lauri Viidan Moreeni (jossa on toki paljon muutakin).

Linnan Pohjantähdistä on taas tullut kansallinen instituutio. Osaanko edes suhtautua siihen kirjallisuutena.

Ehkä tähän kohtaan sopiikin pieni lapsuudenmuisto. Olin juuri aloittanut kansankouluni Ilomantsin kirkonkylällä. Oli menossa vuodet 1964-1965.

Joka päivä kävin kunnan pääkirjastossa ( se oli silloin samassa rakennuksessa kuin kansakoulu) ja ahdoin reppuni täyteen kirjoja.

Jostain olin kuullut, että Linnan Täällä Pohjan Tähden alla kannattaisi lukea. Luulenpa että olin jo oppinut kuuntelemaan aikuisten puheita. Yritin saada selvää myös heidän lukutottumuksistaan. Ehkä olin kuullut kirjasta opettajaltani Liisa Laitiselta.

Silloin koulua oli lauantaisinkin. Eräänä lauantaina, taisin ehtiä koulusta kotiin ennen saunaa, kaivoin repustani yhden osan Pohjantähtiä. Ja annoin sen äidilleni: ”Luepa tuo. Kehuvat hyväksi kirjaksi.”

Ei äitini sitä lukenut enkä minäkään jaksanut (taisin olla juuri täyttänyt 7 vuotta).

Luin sen vasta filosofian kandidaattina. Se oli lukuelämys.

Mutta onko Tuurin kirja sittenkin aidompi kuvaus kansalaissodasta.

Sehän ei pyrikään luomaan mitään täydellistä kuvaa sodasta taustoineen.

Linnalle kiitos eeppisestä otteesta; hän on osallistunut Suuren Suomalaisen kertomuksen rakennustyöhön.

Tuuri taas ei selitä, vaan kuvaa.

Sotaa koko sen karheudessaan.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/872216Muokkaa

24.5. 2021

Aini Rössi: Kuikka Koponen. Konstikas kujeilija (Omakustanne, 1986)

Käsittämätöntä, että Aini Rössin teos Suomen tunnetuimmasta silmänkääntäjästä, Kuikka Koposesta ei päätynyt kaupalliselle kustantajalle.

Wikipedian artikkelissa Kuikka-Koposesta se on ainoa kirjallisuusluetteloon laitettu lähde tästä ”konstikkaasta kujeilijasta.”

Ennen Rössiä Marjut Hjelt oli jo ehtinyt teoksellaan Silmänkääntäjätarinoita Kuikka-apajille (SKS 1980 ja myöhemmin uudistettu painos 1998). Miksi se ei ole kelvannut wiki-sivun laatijalle? Itse en tunne Hjeltin kirjaa – onko Rössin teos mahdollisesti informatiivisempi?

Hjeltin teos perustui kansanrunousarkiston kokoelmiin. Rössin työ on takakansitekstin mukaan syntynyt ”laajan haastattelu- ja keruutyön tuloksena.”

Pekka Tynkkynen on kuvittanut kirjan. Mielikuvitusta on tarvinnut käyttää, sillä miehestä, kirkonkirjojen mukaan Abel Koposesta (1833-1890), ei ole säilynyt yhtään valokuvaa.

Kirja on hauska ja sisältää uskomattomia tapauksia. Vastuu jää savolaisittain lukijalle. Mikä kuuluukin asiaan, olihan Kuikka umpisavolainen. Suku oli pitkään asunut Heinäveden Varistaipaleella, missä Kuikkakin syntyi. Itsekin olen Koposten sukua, joten eiköhän me olla jonkin asteen serkuksia.

Kuikka-Koposesta on kerrottu mm. seuraava tarina:

Savonlinna oli juhlahumussa. Kaupunkiin oli saapumassa itse kenraalikuvernööri. Eleettinhän autonomian aikaa.

Kuikka Kopponen päätti liittyä epäviralliseen vastaanottokomiteaan.

Juhlaväen eleganssi ärsytti Kuikkaa:

”Juuri kun vastaanottoseremoniat olivat kuumimmillaan, alkoivat naiset kirkuen ryntäillä edestakaisin. Kohta alkoivat kaikki muutkin huutaa ja hyppiä kuin pääätömät kanat, sillä satamaan oli äkkiä jostakin ilmaantunut tuhansia lihavia ja röyhkeitä rottia. Ne tarrautuivat naisten hameenhelmoihin, riippuivat miesten upslaakeissa ja saappanvarsissa ja pyrkivät Konkordiaankin.”

Konkordia oli laiva, jolla kenraalikuvernööri saapui Savonlinnaan.

Kohta syyllinen löytyi: ”Ja kun Kuikalle annettiin satamasta hatkat, katosivat samantien rotatkin.”

Ilomantsilaisessa kansanperinteessä vastaava hahmo oli Hukka-Pekka. Hänestä kuulin Nilsenin Helliltä (virallisemmin Selma Eskelinen) seuraavan tarinan. Tulkoon se tähän, ettei se katoa historian hämärään.

Hukka-Pekka oli tulossa kylään ja vieläpä nälkäisenä. Onneksi emäntä oli leiponut piirakoita.

Mutta miten niitä saisi syötyä mahansa täyteen?

Hän pyysi tuvan väkeä katsomaan ulos ja väitti, että taloa kiersi lauma ”repolaisia” (juuri tätä sanaa Helli käytti, tarkoittaen varmaankin kettuja).

Kun talon väki ihmetteli asiaa, tyhjensi Hukka-Pekka pöydän antimet nälkäiseen vatsaansa.

Kun opetin äidinkieltä Hyrylän yläasteella, oli tapanani lukea tunneillani (varsinkin silloin kun huomasin, että oppilaideni kärsivällisyys alkoi herpaantua) tarinoita tästä kirjasta.

Luokka rauhoittui kerralla. Eräänlainen silmänkääntötemppu tuokin.

Mutta olenhan Koposten sukua…

Tämän kirjaharvinaisuuden saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871900

23.5. 2021

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita (Kansankulttuuri, 1945).

Jotenkin sopii että Katri Valan taistelevat pakinat, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, on painettu Varkaudessa. Tehtaiden ja työläisten kaupungissa. Kaupungissa joka oli 17 kesää kesäkaupunkini.

Merkitystä on myös sillä, että tämä teos on ensimmäinen Kansankulttuurin kustantama teos. Luulenpa että kustantamossa mietittiin tarkoin, mikä teos saisi tämän kunnian.

Myös Valan hautajaisista (28.5. 1945) tuli suuri kansanjuhla. Olisin halunnut itsekin olla muistamassa suurta kirjailijaa ja ihmisen puolustajaa.

Synnyin 12 vuotta liian myöhään.

Uskoisin, että Quality Booksin myynnissä oleva teos on bibliofiilinen harvinaisuus. Ostin sen aikanaan kymmenellä eurolla ja laitan nyt myyntin kahdellatoista. Voittoni on siis kohtuullinen eikä Katri Valakaan olisi pitänyt sitä kohtuuttomana.

Esseet on (yhtä lukuunottamatta) julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933 – 1937.

Tulenkantajat ja Kirjallisuuslehti olivat 1930-luvun merkittävimmät kulttuurilehdet. Kirjallisuuslehdestä omistan sidottuja vuosikertoja. Ne eivät ole tulossa myyntiin.

Sen sijaan Kansankulttuurin v. 1981 julkaisema kokoelma Valan esseitä – Suorasanaista. 30-luvulta ja luvusta on ostettavissa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871621

Olen valinnut tähän satunnaisotannalla Valan lauseita kokoelmasta Henki ja aine:

”Meillä on nämä viisitoista vuotta istuttu niin sanoaksemme pistimillä. Kansamme on ollut kuin vainoamismaniaa poteva talonpitäjä, joka lakkaamatta rakentaa ympärilleen rauta-aitaa, myy taulunsa, myy kirjansa, myy kanteleensa, myy leivän lastensa suista, jotta vain saisi varoja tämän rauta-aidan rakentamiseen.” (esseestä Kantele vai puukko, ilm. Tulenkantajat 34/1933)

”Kun kävin koulua ja kahlailin läpi loputtomia sotatapahtumia historiassa, tulin aina kuin vihreälle keitaalle, kun lomassa kerrottiin jotakin kansojen elintavoista, työstä, tieteestä ja taiteesta. Kuinka usein toivoin silloin, että verinen ja surullinen tarina ihmiskunnan murhaajalahjakkuudesta jäisi vähemmälle osalle ja kerrottaisiin enemmän kaikesta valoisasta, elävästä, mitä ihmiskunta sentään on aikojen kuluessa tehnyt, muuten tulee ihminen omaan sukuunsa nähden liian synkkämieliseksi. ” (esseestä Sankarillisia peruukkeja, ilm. Tulenkantajat 1/1934)

”Kuinka kauhistuneina kertovat sanomalehdet silloin tällöin eräistä sairaista, julmista rikollisista, himomurhaajista. Miltei yksimielisesti vaatii julkinen mielipide kuolemanrangaistusta näille pedoille. Heidän uhriensa lukumäärä nousee kuitenkin korkeintaan kahteenkymmeneen. Mutto onko vaadittu koskaan (paitsi ehkä Venäjällä) edesvastuuseen niitä himomurhaajia, jotka maailmansodassa tuhosivat 12 miljoonaa nuorukaista? ” (esseestä Ihmissuvun barbaarinen kausi, ilm. Tulenkantajat 22/1934).

Katri Vala on tunnetumpi runoilijana kuin esseistinä.

Valan runot ovat edelleenkin lausuntailtojen suosikkeja, mutta myös esseet ovat kestäneet aikaa.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871620

22.5. 2021

Jussi Tenkku: Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa (WSOY, 1945).

Tenkku olisi voinut laittaa kirjansa otsikkoon – Alaston ihminen: sodan sosiaalipsykologiaa. Tenkun teos käsittelee nimittäin Suomen armeijan sosiaalipsykologiaa.

Teoksen lähdeluettelossa on mm. Gustave Le Bonin sosiaalipsykologian klassikko Joukkosielu. Tenkun mukaan ”joukon laki” ohittaa jopa armeijalle niin ominaisen kuriin perustuvan käyttäytymiskoodiston.

Joukkosielun saa ostaa Quality Booksista https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871441

Yritin selvittää Tenkun sotahistoriaa. En siinä täysin onnistunut. Mutta ilmeisesti hän on toiminut sekä rintamaupseerina että sotilaspappina.

Hän on ollut tykistössä, osallistunut talvisodassa todennäköisesti Summan taisteluihin ja aloittanut jatkosotansa Tolvajärven ja Ilomantsin suunnalla.

Vuonna 1943 hänet komennettiin hoitamaan inkeriläisten asioista. Näiltä vuosilta on olemassa myös dokumentteja, kiitos Tenkun Liisa- puolison. Inkeriläisiä siirtämässä : Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943 – 1944. 2008. Kirjan saa ostaa mm. tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/813750

Alaston ihminen pyrkii tekemään objektiivisen ruumiinavauksen armeijan tavoille ja käytännöille. Kun muistaa, että teoksen julkaisuvuonna 1945 sota oli vielä tuoreessa muistissa, oli tämä rohkea teko.

Tässä näyte Tenkun ruumiinavauksesta:

” Onko sitten simputus oikea ja onnistunut kasvatuskeino? Nuori upseeri vastaisi asiaa häneltä kysyttäessä ilman muuta myöntävästi. On totta, että nuorista asevelvollisista voidaan siten luoda mallikelpoiselta näyttävä joukko, joka pelokkaasti täyttää johtajansa tahdon. Oma tahto ja oma-aloitteisuus voidaan alokkaalta hävittää saman tien. Kuri säilyy silloin hyvänä kuitenkin vain niin kauan kuin esimies voi pitää alaisiaan pelon vallassa.”

Tenkku siis myöntää, että simputus on ollut maan tapa.

Maan tapa on ollut myös patriarkaalinen suhtautuminen naisiin. Tämän on huomannut myös professori Kari Uusikylä (Pohjalainen, 2.8. 2013):

”Maisteri, pastori Jussi Tenkku julkaisi vuonna 1945 kirjan Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. Kirja on sekoitus asiallista yksilön ja sotajoukkojen käyttäytymisen analyysia ja aikaan sidottuja typeriä ennakkoasenteita.

Sodasta selvinnyt rintamaupseeri kirjoitti, että jos armeija olisi naisten varassa, sota olisi pikkupiirteistä taistelua miehistä ja riikinkukon sulista! ”Heikommat astiat” pitäisivät sotilaskuria yllä tukkanuottasilla.

Näin siis kirjoitti pastori, tuleva filosofian professori. Tenkku korosti, ettei halua loukata tai halventaa naista. Mitä on ajateltava pastorin näkemyksestä, että kauneus ja äly ovat kääntäen verrannollisia: Ruma korvaa kauneuden älyllään, mutta hurmaamisella pärjänneistä kaunottarista tulee vanhana tyhmiä, rumia, katkeria akkoja! Mitähän iäkäs työtoverini Liisa Tenkku tuumasi miehensä nuoruuden tekstistä? ”

Tenkusta tuli siis filosofian professori. Jälkiviisaasti olenkin luokitellut Alastoman ihmisen filosofiseksi kirjaksi.

Tenkun aataminaikuiset, vanhoilliset näkemykset, todellakin tuovat kirjaan särön.

Mutta teos kannattaakin lukea aikalaisdokumenttina.

Parhaimmillaan se on kuvaillessaan joukkojen toimintaa sodassa. Ja siinähän rintamaupseeri ja sotilaspastori oli empiirinen havainnoitsija.

Minulle on tullut huono tapa selvittää kirjoitusteni henkilöiden sukulaisuussuhteita. Taaskin tärppäsi. Joten jo toinen filosofian professori paljastuu pikkuserkukseni. Toinen on Timo Airaksinen.

Yhteisen esi-isämme juuret palautuvat 1500-luvun Viipuriin.

Tunnetuin yhteinen sukulaisemme lienee sissipäällikkö Lauri Roivas.

Kirjan saa osta tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871440

21.5. 2021

Seppo Jokinen: Hervantalainen (Crime Time, 2012).

Heti alkuun tunnustus; minusta Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija.

Näinä relativistisina aikoina mokoma tunnustus varmaan järkyttää laatukirjallisuuden laadukkaita lukijoita. ”Eihän voi sanoa, että joku on paras. Koska…”

Minä en halua kuitenkaan selittää pois Koskisen neroutta suomalaisen dekkarikirjallisuuden huipulla.

Tiedän tietenkin (ja parhaiten juuri minä itse), että olen lukenut vain promillen suomalaisista dekkareista.

Saattaahan käydä niinkin, että törmään vielä parempaan suomalaiseen dekkarikirjailijaan.

Mutta vaikka tulevat dekkaristit saisivat aikaan enemmän jännitystä, on vielä suurempana haasteena tavoittaa Jokisen dekkarien ainutkertainen tunnelma.

Itse rakastan Tamperetta ja Jokinen saa totisesti oman Tampereensa ja sen ihmiset elämään.

Seuraa lisää paljastuksia. Olin 1980-luvulla perustamassa Suomen dekkariseuran Ruumiin Kulttuuri-lehteä. Harvasta asiasta olen yhtä ylpeä kuin tästä panoksestani suomalaisen kulttuurin tekemiseen. Lehti on jatkanut ilmestymistään vuodesta 1984. Tälle jatkuvuudelle kannattaa nostaa malja punaista shampanjaa.

Niinpä etsinkin käsiini Ruumiin Kulttuurin numeron 2/2012, jossa arvioitiin mm. Seppo Jokisen Hervantalaiset.

Kustantaja (tai lehden toimitus) oli lähettänyt arvostelukappaleen Leena Korsumäelle.

Hän kirjoittaa Jokisen 17. Koskis-dekkarista näin:

” Kun kehun kirjasarjan 17. teosta yhdeksi parhaimmista, en voi väittää, että kirjoittamisesta näkyisi tekijän tympääntyminen tai kyllästyminen päähenkilöihin. Hervantalaisen poliisilaitoksen henkilökuntaan liittyvät sivujuonet myös viittaavat siihen, että ideoita riittää edelleen. Tästä kaikki Seppo Jokisen kirjojen ystävät voivat olla hyvillään.”

Itse olen jo käyttänyt niin monia ylisanoja Jokisesta, että luulisi jo riittävän.

Mutta tänään mikään ei tunnu riittävän. Lisään viellä kierroksia: Jokisen luoma rikospoliisi Koskinen on Suomen Maigret.

Ja tämän argumenttini voi itse kukin todistaa lukemalla Jokisen dekkareita.

Minusta jokainen maa tarvitsee jo henkisen selviytymisensa takia hyviä dekkareita.

Kuinka monta varmaa itsemurhaa dekkarit ovat ehkäissseet?

Veikkaan, että psykiatrit jäävät tässä kisassa toiseksi.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/871099

20.5. 2021

Toivo Saarentaus: Muistojen Paijala (Vanhan Paijalan Seura ry ja Paijalan Metsänkävijät ry, 1996)

Tämän kirjan ostin kirpputorilta Järvenpäästä.

Sattuneesta syystä voin ilmoittaa tarkan ajankohdan. Ostin kirjan syyskussa 2015. Muistan sen siitä, että olin niinä aikana miettimässä (en siis vielä kirjoittamassa) käsikirjoitusta elokuvaan Herätä minut. Elokuvan tekivät Tuusulan lukion opiskelijat Katja Uksilan ohjauksessa. Elokuvaan pääsee tutustumaan tästä https://vimeo.com/188994843

Ehdotin elokuvan tekijöille, että elokuvassa käytettäisiin Tuusulan vanhaa murretta; onhan sen tapahtumaympäristönä Tuusulanjärven kulttuurimiljöö.

Elokuvasta tuli kuitenkin mykkäelokuva ja ideani hautautui historian tuuliin.

Saarentauksen kirjaa voimme kiittää tästä toteutumattomasta ideasta.

Itse en ole syntyperäinen tuusulalainen, vaikka olen asunut suur-Tuusulassa suuren osan ikääni ja ollut töissä Tuusulan lukiossa.

Tuusulan vanhaa murretta en siis osaa.

Ehkä juuri siksi Saarentauksen kirjaan tutustuminen on ollut niin kiehtovaa.

Muistojeni Paijalan kieltä ei enää kuule. Tuusulassa puhutaan lähinnä yleiskieltä, johon on sekoittunut trendikkäitä nykysanoja.

Joskus tosin vilahtaa mielessäni; onko tällä kaduilla ja somessa puhuttavalla kielellä enää mitään tekemistä suomen kielen kanssa.

Ehkä minun on kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että kieli muuttuu ja ihminen sen mukana.

Mutta mikään ei estä meitä lumoutumasta ilmaisurikkaista murteista, joita ei ehkä enää puhuta, mutta joita löytää kirjoista.

Tässä malliksi vanhaa Tuusulan kieltä:

”Nii, miä itte olen Toivo Viljammi Holsteeni (Holmstedt), vuarest 1925 alkaen Saarentaus. Miä olen syntynny Tuuslan Paijalass, vanhan Anteliinin maakuappasaunass, ja taatumi oli silloin se seittämäs tammikuuta kahreksantoistasataa yhreksänkymment ja seittemän. Ja kello oli silloin seittämän aamupäiväll.”

Toivosta kehkeytyi lopulta kansankoulunopettaja Tampereelle (1925-1959). Vaikuttiko maakunnan vaihto hänen kieleensä?

Toisaalta, jos olen oikein ymmärtänyt, Tuusulan vanha murre kuuluu etelähämäläisiin murteisiin. Kielellisesti matka Tuusulasta Tampereelle ei ole välttämättä kovin pitkä.

Mutta mitä sanoikaan Koukun isäntä kun kuuli nuoren miehen haaveista mennä seminaariin:

”Siin meni minulta trenki ku yks paska!”

1920-luvun Tuuslass osattiin vielä puhua kauniisti rumasti.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/870893

19.5. 2021

Paul Rusesabagina ja Tom Zoellener: Hotellinjohtaja. Omaelämäkerta (Bazar, 2007)

Ruanda menetti vuoden 1994 kansanmurhassa, muutamassa kuukaudessa 15 % väkiluvustaan. Yli 800 000 ihmistä.

Kansanmurhan tekivät hutut ja uhreiksi valikoituivat tutsit ja maltilliset hutut.

Elokuva Hotelli Ruanda (2004) teki Mille Collines- hotellin johtajasta Paul Rusesabaginasta maailmankuulun ihmisyyden puolustajan.

Hänestä tuli Afrikan Schindler pelastettuaan 1268 tutsia lähes varmalta kuolemalta.

Elokuvan olen nähnyt monta kertaa ja sen innoittamana luin tämän elämäkerran yhdeltä istumalta.

Useimmilla historian ja etiikan kursseillani olen ottanut tämän tarinan esille. Se on esimerkki rohkeuden merkityksestä. Olen usein sanonut oppilailleni, että jos ei ole rohkeutta, ei muillakaan arvoilla ole mitään merkitystä.

On vain sananhelinää.

On aina helpompi sanoa kuin tehdä.

Toisaalta sanoillakin on merkitystä. Ilman oikeaan aikaan lausuttuja sanoja Mille Collinesin tutsit olisivat tuskin pelastuneet.

Nyt hotellinjohtaja on pidätettynä Ruandassa.

Usein olen miettinyt – mikä Afrikkaa vaivaa?

Onko se kolonialismin ja imperialismin perintö, joka jätti jäljelle väkivallan kierteen?

Ruanda onkin esimerkki valtiosta, jossa etninen konflikti (tutsien ja hutujen välillä) johtunee suurelta osalta siirtomaaisäntien virheistä.

Tässä tapauksessa kohtalokkaan virheen teki Belgia. Rauhanturvaamisoperaatiossa virheen teki YK.

Sen sijaan Paul Rusesabagina teki asiat oikein.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869270

18.5. 2021

Jussi Raumolin: Maailman ymmärtämisen mahdollisuuksista. Kriittisiä kirjoituksia ja tutkielmia 1970-luvulta (Paradoksi ry, 1980)

V. 2020 kuolleen Jussi Raumolinin mukana Suomi menetti monitietäjän ja vapaan ajattelijan.

Maailman ymmärtämisen mahdollisuuksista kuuluu niihin kirjastoni kirjoihin, joita olen hankkinut varmuuden vuoksi kaksi kappaletta.

Niistä parempikuntoisen laitan nyt myyntiin. Toista niistä (joka jää hyllyyni) ei voi kutsua enää nidokseksi, vaan pikemminkin joukoksi kirjan sivuja.

Minulla on ollut onni kuunnella Raumolinia myös yliopistolla. Hänen kohdallaan ei aiheella ollut väliä, vaan pikemminkin näkökulmilla.

Nyt kouluissakin puhutaan laaja-alaisuudesta. 1970-luvulla Raumolin oli harvinainen lintu.

Itselleni mikään asia ei ole koskaan ollut yhden tieteen asia.

Kun sain Raumolinin kirjan ensimmäisen kerran käsiini, tiesin löytäneeni esikuvan. Ja niitähän juuri nuorena opiskelijana tarvitsee.

Tässä on muutamia esimerkkejä tämän kirjoituskokoelman aiheista:

• Kurjuuden kansantaloustieteestä kansantaloustieteen kurjuuteen (julkaisematon käsikirjoitus 21.5. 1972)
• Ihmisen ekologiasta Kiteen alueella (Monistettu tutkimusraportti 15.9. 1973)
• Elinympäristön kriisistä kaupungistuneessa nykymaailmassa (Moniste 3.8. 1974. Kirjoitettu ”Uudistuvan elinympäristön tutkimuslaitoksen” pyynnöstä)
• Ranskalaisista uusfilosofeista ja Dan Steinbockin julistuksesta ( Helsingin Sanomat 21.10.1979)

Raumolin kirjoitti lähes kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kriittisenä ajattelijana hän muistuttaa Kair Palosta; eikä ole ihme, että molempien töitä löytyy juuri Paradoksi ry:n julkaisuista.

Kari Palonen ja Ilmari Susiluoto kirjoittavat teoksen esipuheessa:

”Jussi Raumolin on tuomittu poikkeavuudeksi, millä tavaramerkillä on ajateltu voitavan sivuuttaa hänen tieteellinen haasteensa. Tässä on noudatettu ikivanhaa strategiaa vääräoppisten vaientamiseksi. Jos kerettiläinen poltetaan roviolla, niin hänestä tulee marttyyri ja tämä voi olla potentiaalisesti hyvin vaarallista. Jos taas hänen ajatuksensa hyväksytään, niin asetetaan välittömästi kyseenalaiseksi oman opin legitimaatio. On siis paras olla ikäänkuin mitään ei olisi sanottu tai kehottaa tuhannen kukan kukkia (jolloin voidaan myöhemmin leikata poikki liian korkealle kurottavat).”

Monia Raumolinin kirjoittamia (ja jonnekin myös tarkoitettuja) tekstejä ei julkaistu. Hänet haluttiin sivuuttaa.

Onneksi Paradoksi ry on saanut käydä Raumolinin pöytälaatikolla. Näin monet suomalaisen kriittisen tutkimuksen ja ajattelun helmet säilyivät myös jälkipolville.

Raumolin kirjoitti Kulttuurivihkoissa v. 2009 (Kulttuurivihkot 2/2009)

”Monien mielestä yliopiston muuttuminen kaupalliseksi ja yrityksen kaltaiseksi uhkaa perinteistä yliopistoa, mutta sitä uhkaavat myös tieteen sisältä rakennetut pakkopaidat. Niinpä eurooppalaisen perinteen mukaiset oleelliset arvot kuten lukeneisuus, oppineisuus, tietämys, osaaminen, maailman ymmärtäminen ja julkaisujen sisältö eivät merkitse enää juuri mitään.”

”Vertaisarvioitu” artikkeli saattaakin tarkoittaa vain sitä, että artikkelissa ei ole mitään vaarallista ja sen voi vallan hyvin julkaista. Tekstin kirjoittaja ei menetä mahdollisuuksiaan akateemisissa kisoissa.

Laajaa lukeneisuutta ja maailman ymmärtämistä voidaan pitää esim. ”eklektisenä esseistiikkana”.

Muoto ohittaa aivan liian usein sisällön.

Moni meistä kerettiläisistä jäi kaipaamaan Jussi Raumolinia…

Raumolinin teosta on vaikea löytää. Nyt se on myynnissä.

Kirjan voi hankkia tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/870343

17.5. 2021

Jelisein T. Sinitsyn: Vaiettu totuus (Otava, 1995)

Neuvostoliiton tiedustelupalvelussa (mm. Suomessa) toimineen Jelisei T. Sinitsynin Vaiettu totuus on kertomus hyvin harvinaisesta elämästä, kerrottuna harvinaisen tarkasti ja hyvin muistaen.

Sinitsyn ehti tavata uransa aikana mm. Stalinin, Berijan, Molotovin, Paasikiven, Kollontain ja Otto-Ville Kuusisen.

Hän onnistui välttämään Stalinin giljotiinin ja muutkin vaaralliseen ammattiinsa liittyvät vaarat.

Luin Sinitsynin muistelmia kuin dekkaria.

Maailmanhistoria voittaa usein Agatha Christien; se on myös huomattavasti julmempaa peliä kuin dekkarien säännöstelty väkivalta.

Esimerkiksi: noin puolet Sinitsyä vakoojan tielle opettaneista NKVD:n spesialisteista ammuttiin. Jatkuva likvidointi vaikutti ilmeisesti myös vakoojien tasoon. Kun kokeneet ammattilaiset oli teloitettu, joutuivat noviisit pärjäilemään lyhyelläkin työkokemuksella.

Ehkä juuri Stalinin vainojen takia Sinitsyn eteni niin nopeasti työtehtävissään.

Suomen historian harrastajalle nämä muistelmat ovat lähes välttämätöntä luettavaa. Kuten tunnettua, Neuvostoliitto on vaikuttanut maamme kohtaloihin monella tavalla. Sinitsynin informatiivinen kirja kertoo miten tämä vaikuttaminen tapahtui.

Eivät Paasikivi ja Kekkonen sattumalta valikoituneet Neuvostoliiton johdon suosikeiksi.

Yhä edelleen ihmettelen sitä miten Suomi on onnistunut sinnittelemään itsenäisenä valtiona.

Oliko Suomi-myönteisillä, merkittäviin asemiin Neuvostoliitossa kohonneille vaikuttajilla tekemistä tämän hyvän onnen (osittain ehkä itse ansaitunkin) kanssa?

Jelisei Y. Sinitsyn kuului mitä ilmeisimmin näihin Suomen ystäviin.

Mutta saatanhan olla väärässsä.

Kirja saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/870007

16.5. 2021

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (Like, 2012)

Luin juuri uudestaan Carmen Aguirren muistelmateoksen Kiihkeä maa. Ehkä tulen lukemaan sen vielä kolmannenkin kerran.

Silloin kun meinaa mennä usko mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa paremmaksi, kannattaa lukea eettisesti vahvoja kirjoja.

Vietin omaa nuoruuttani, kun sotilasjuntta murhasi Salvardor Allenden Chilessä.

Valitsin nopeasti puoleni.

Vuosi oli 1973. Olin juuri aloittanut Ilomantsin lukion. Historian ja yhteiskuntaopin tunneilla keskustelimme paljon maailmanpolitiikasta; kiitos opettajamme Reino Raappanan ja niiden metsurien ja pienviljelijöiden lapsien, jotka olivat laajasti asioista kiinnostuneita. Chile oli pitkään yksi vakioaiheistamme.

Suomeenkin tuli Chilen pakolaisia. Vietettiin solidaarisuusiltoja, kuunneltiin chileläistä musiikkia ja tehtiin myös omaa.

Agitropin laulut ja Nerudan runot eivät tule unohtumaan tunnemuististani.

Tänään katsoin taas uudestaan nauhoitteena tv-sarjaa Invisible heroes, joka on ennen kaikkea kertomus suomalaisen diplomaatin Tapani Brotheruksen rohkeudesta.

Useimmiten on helpointa olla tekemättä mitään. Ja esimiehille ylivoimaisesti helpoin tapa toimia on kieltää, ei sallia.

Kiihkeä maa on kertomus nuoren naisen rohkeudesta ja samalla kertomus Etelä-Amerikkaa satoja vuosia vaivanneesta väkivallan perinteestä.

Latinalaisen Amerikan armeijat ovat yleensä suojelleet valtaa ja rahaa, eivät ihmisiä. Kenraalia Pinochettia kutsutaan Aguirren kirjassa useammankin kerran ”hirviöksi.”

Kiihkeä maa tulvii järkyttäviä esimerkkejä sotilaiden tekemisistä Chilessä, Boliviassa ja Argentiinassa.

Toisaalta: ideologian väri ei aina Etelä-Amerikkaa ole pelastanut. Varoittavina esimerkkeinä Kuuba ja Venezuela.

Löysin kirjastoni kätköistä pienen vihkosen Chile. Latinalainen Amerikka vuodelta 1978.

Vihkosen syntyhistoria on mielenkiintoinen. Keskustapuolueen naiset, Liberaalisen kansanpuolueen naiset, Sosiaalidemokraattiset naiset, Suomen naisten demokraattinen liitto, Svenska kvinnoförbundet järjestivät syyskuussa 1978 seminaarin yhdessä Suomi-Chile-seuran kanssa.

Seminaari käsitteli naisten ja lasten asemaa Chilen sotilasdiktatuurissa.

Vihkosen materiaalin toimittamisesta vastasivat Suomessa maanpaossa asuneet Chilen kansanrintaman (Unidad Popular) naiset. Tämän mielenkiintoisen dokumentin voi hankkia tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869418

Kiihkeä maa jatkaa seminaarin perintöä: kirja on julkaistu yhteistyössä järjestön United Nations Women Finland kanssa.

Mitä oli kasvaa lapsena ja varttua naiseksi sotilaiden hallitsemassa Etelä-Amerikassa? Sen voi lukea Carmen Aguirren kirjasta.

Carmenistakin tuli vapaustaistelija. Nyt hän vaikuttaa näyttelijänä ja näytelmäkirjailijana Kanadassa.

Teoksen voi tilata tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869420

15.5. 2021

Walter Appelqvist: Emanuel Kanajärvi. Kirjamies ja korvenraivaaja (Otava, 1964)

Olen kirjamies. E.J. Ellilän, Suomen kaikkien aikojen bibliofiilin, mielestä en ehkä olisi pesunkestävä biblioofili. Keräilyharrastukseni ei ole ehkä tarpeeksi systemaattista.

Olen liian paljon kiinnostunut kaikesta. Ja ilman mitään itseironiaa.

Ironiasta pitäkööt muut huolen. Kirjat ja kirjallisuus on minulle äärimmäisen vakava asia.

Olen, koska luen.

Jos olisi kirjaton, olisin hengetön. Puhdasta materiaa.

Emanuel Kanajärvi on päässyt suomalaiseen kulttuurihistoriaan kahdella tavalla: kirjojen kerääjänä (ja samalla pelastajana) ja myös talonpoikaisen rakennusperinnön luojana ja säilyttäjänä.

Toivoisin, että Kanajärven aikaansaama kulttuurimaisema olisi edelleen suojeltuna ja myös museona. Haluaisin käydä siellä. Vaikka ensi kesänä.

Kirjat eivät ole kuuluneet mitenkään keskeisesti suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin.

Ne vievät liikaa aikaa työltä.

Veri ja sen sukulaisaine työnhiki ovat virranneet maamme pelloilla ja pientareilla. Ei niinkään lukemisenhiki.

Matti Pohto keräsi sen mikä Turun palossa paloi 1827.

Hän on kansallisia suurmiehiämme. Kanajärven talo Kalvolassa oli yksi hänen tukikohtiaan. Siellä hän saattoi levähtää ja säilyttää kirjojaan, joille on nyt löytynyt pysyvämpi säilytyspaikka Kansalliskirjastosta.

Kanajärven oma kirjasto lienee hajonnut useampaan eri paikkaan.

Kun aikanaan Juha Siltalan projektissa tutkin 1800-luvun kansankirjallisuutta, konstruoin käsitteen kyläsnellmanilaisuus.

Emanuel Kanajärvi ja Matti Pohto olivat sen loistavia edustajia. Heidän jalanjäljissään tulivat kansakoulu, sanomalehdistö ja suomenkielinen taidekirjallisuus.

Matti Pohdolle on ehdotettu omaa liputuspäivää. Se olisi 4.9.

Päivä, jolloin Suomen Turku paloi.

Ja sen kirjat.

Miksei liputuspäivä voisi olla 7.3. Pohdon syntymäpäivänä.

Saisi Heikki Olavinpojan sukukin oman liputuspäivänsä (Matti Pohto on muuten neljäs serkkuni. Kirjahulluudelleni on geneettinen selitys.)

Kanajärven elämäkerran voi hankkia tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/869276

14.5. 2021

Helena Anhava: Toimita talosi. Muistijälkiä (Otava 2006).

Jos kirjoja voisi tutkia lämpömittarilla – olisi tämän kirjan mittaustulos:

”Lämpöä on.”

Samaa voisi sanoa Helena Anhavan runoudesta.

Lämpimiä, lempeitä runoja.

Toimita talosi on paitsi kirja Helena Anhavasta, se on myös kirja hänen isästään Lauri Pohjanpäästä.

Joka – samoin kuin Helena Anhava on yksi rakastetuimmista runoilijoistamme.

Uskomaton lyyrinen värisuora: Lauri Pohjanpää, isä. Helena Anhava, tytär. Tuomas Anhava, puoliso. Jaakko Anhava ja Martti Anhava, poikia. Elina Pohjanpää, serkku.

Tuomas Anhavan isoisä on Samuli Paulaharju. Molemmat kuuluvat jalasjärveläiseen Heikki Olavinpojan sukuun ja ovat serkkujani.

Kuulun siis itsekin tähän eteläpohjalaiseen kulttuurisukuun.

”Toimita talosi”-ilmaisua käytti usein Helenan isä Lauri Pohjanpää.

Siitä tämän hyväätekevän kirjan nimi.

Lainaus on Raamatusta, Toisesta kuningasten kirjasta, sen 20. luvusta.

”Niihin aikoihin Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillansa; ja profeetta Jesaja, Aamoksen poika, tuli hänen tykönsä ja sanoi hänelle: Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane. Mutta Hiskia sai lisää aikaa viisitoista vuotta. ”

Itse olen myymässä kotikirjastoani Quality Booksin kautta ja noudattamassa kirjaimellisesti profeetta Jesajan ohjetta.

Helena Anhavalle ”toimita taloasi” merkitsee myös välienselvittelyä eletyn elämän ja maailman kanssa.

Toimita taloasi on poikkeuksellisen rehellinen ja syvällinen kirja.

Miksi sitten olen myymässä sen?

Minulla on vahva argumentti: hyvä pitää laittaa kiertämään.

Kun luet tätä kirjaa, kiinnitä huomiosi Anhavan käyttämiin sitaatteihin.

Ne riisuvat aseista.

Omakin torjuntani petti tätä kirjaa lukiessa. Rehellinen kirja vaatii rehellistä lukijaa.

Teoksen saa ostaa tästä: https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868885

13.5. 2021

T.P. Laine: Kuka hän oli? Uusi näkökulma Jeesuksen elämään (Atena, 2000)

Tänään on helatorstai, Jeesuksen taivaaseenastumisen päivä.

Kristityille tämän pitäisi olla erityisen tärkeä päivä. Se on kuitenkin jäänyt pääsiäispyhien varjoon, vaikka ilman tätä päivää on mahdoton kuvitella kristinuskoa. Jos Jeesus ei olisi astunut taivaaseen, ei kristinuskoa olisi.

Muistettaisiinko edes Jeesusta. Vastaavia messias&parantajahahmoja tunnettaan Jeesuksen ajoilta muitakin. Ehkä hän olisi ollut yksi ”monista.”

Kun mainitsen ”monet” käytän yhtä T.P. Laineen löytämää nimitystä essealaisille, joista tiedetään varsin paljon Qumranin löytöjen perusteella.

Oliko Jeesus essealainen?

T.P. Laine argumentoi sen puolesta, että hän oli.

Varsinkin niiden, joilla on dogmiksi jäätynyt näkemys Jeesuksen henkilöhistoriasta, kannattaisi tutustua tähän kirjaan.

Laine ei ole teologi, vaan koulutukseltaan ekonomi. Tämä ei ole vähentänyt mielenkiintoani hänen tulkintaansa.

Laine on perehtynyt perusteellisesti Qumran-tutkimukseen. Kirja ei ole tarkoitettu teologiseksi skandaaliksi, vaan aidoksi tietokirjaksi essealaisuudesta.

Jos Jeesus oli essealainen – mikä muuttuisi?

Ehkä eniten näkemys Jeesuksesta rauhanruhtinaana. Tähän tulisi selkeä särö.

Laineen tulkinnassa Jeesuksesta kuoriutuu esille sotilas-messias.

Joskus 15-20 vuotta sitten hyödynsin Laineen tulkintoja paljonkin lukion uskonnon tunneillani. Yksi oppilaistani halusi jopa lainata Laineen teoksen.

Viime vuosina en muistaakseni ole edes maininnut Laineen teosta tunneillani?

Kyselin tänään itseltäni – kun palasin taas kerran kirjan ääreen – miksi olen siirtänyt sen jonnekin varastokirjojeni joukkoon?

Halusinko kapeuttaa näkemystäni Jeesuksesta?

Voit laventaa Jeesus-kuvaasi ostamalla kirjan tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868899

12.5. 2021

Rudolf Höss: Auschwitzin komendantti. Omaelämäkerta ( Tammi, 2007)

Kirjastostani löytyy paljon holocaust-kirjallisuutta.

Ihmisten moraaliset valinnat ovat aina kiinnostaneet minua. Natsiaate ja siihen liittyvä antisemitismi oli yksi valinta. Mitä tästä valinnasta seurasi on tiedossa (toivottavasti) kaikille.

Suomalaisen historianopettajan velvollisuus on kertoa asiasta. Tähän liittyy velvollisuus myös lukea asiasta.

Olen lukenut kymmeniä kirjoja tästä ihmisyyden haaksirikosta, pimeästä yöstä.

Rudolf Hössin työnä oli tappaa juutalaisia, niin paljon kuin mahdollista. Omaelämäkerrassaan hän myöntää kaiken, mutta samalla toteaa totelleensa vain käskyjä.

Kerettiläisenä minun on vaikea ymmärtää Hössin kuuliaisuutta esivallalle.

Mikä saa meidät tottelemaan?

Onko se kasvatus, ”isänmaallisuus”, velvollisuusetiikka, patologinen mielenlaatu (psykopatia?), henkinen puolikasvuisuus, sosiaalinen paine, tyhmyys, ahneus (palkinnot, kunniamerkit, raha)…

Hössin elämäkerran lukeminen järkytti minua. Samalla tavalla kuin vierailu Auschwitzissa. Mahdollisesti jopa enemmän.

Pahuus sai kasvot.

Ehkä tämä kirja teki minusta hitusen paremman ihmisen kuin muuten olisin.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868722

11.5. 2021

Ohto Manninen: Molotovin coctail – Hitlerin sateenvarjo (Yliopistopaino, 1991)

Ohto Mannisen isästä Antero Mannisesta liikkuu monia tarinoita. Varmaankin hän oli aikansa viisain mies. Ainakin Suomessa. Viisasten kerhon jäsen. Radion tietokilpailujen kaiken tietäjä.

Työskentelin aikanaan Helsingin yliopiston neuvontatoimistossa. Työkaverini muistivat vielä Antero Mannisen. Ainakin jutut hänestä. Hänen työpöydällään oli valtavia asiakirjapinoja. Mutta aina hän osasi kaivaa oikeat paperit esiin.

Nyt Mannisen kaltaiset muistinerot on korvattu tietokoneilla.

Ohto Mannisen isoisä oli taas runoilija ja kääntäjä Otto Manninen ja äiti nuortenkirjoistaan tunnettu Anni Swan.

Tuolla sukutaustalla on täytynyt periä huikea määrä lahjakkuutta.

Molotovin coctail – joka on siis myös kirja- on tyypillinen ensyklopedistin kirja. Sivuja on kohtuullisesti (343), mutta niiden takana on valtava määrä työtä arkistoissa ja kirjastoissa.

Sotahistorian harrastajalle kirja on aarreaitta. Mutta myös historian opettajalle. Viimeksi hyödynsin sitä tänään historian tunnillani, kun kerroin Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäiville 4.6. 1942.

Tiedoksi nyt kaikille: Mannerheim ei kutsunut Hitleriä kylään, sen tekivät muut. Eikä Mannerheim saanut syntymäpäivälahjaksi erikoisvalmisteista Mersua – sen hän oli saanut lahjaksi jo aikaisemmin.

Oikea vastaus kysymykseen, mitä Mannerheim sai lahjaksi kesäkuussa 1942 on: kolme Steyr-Damiler-maastohenkilöautoa.

Ja vielä täsmennys: ei Manninen puhu mersuista, vaan Mercedenz Benz-autoista.

Mersuista puhuminen ei sopisikaan professori Mannisen tyyliin.

Olen istunut hänen luennoillaan, tenttinyt hänelle paksuja kirjoja ja jopa viettänyt erään historian väitöskaronkan hänen seurassaan.

Ohto Manninen on aristokraatti, renessanssi-ihminen. Kulttuurisukua.

Molotovin coctailin saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/868440

10.5. 2021

Lauri Rauhala: Humanistinen psykologia (Yliopistopaino, 1991)

Opetan lukiossa kuutta ainetta. Psykologia on yksi niistä.

Omasta mielestäni psykologiaa opetan kaikista aineistani parhaiten.

Itse asiassa olisin halunnut valita omaksi elämänurakseni psykiatrian. Mutta sitä ennen minun olisi pitänyt päästä lääkikseen. Tuskin olisin päässyt.

Hieman lohduttaa minua (kohta eläköityvää lukion historian, yhteiskuntaopin, elämänkatsomustiedon, filosofian, uskonnon ja psykologian) opettajaa se, että olen saanut toimia hetken kehitysvammaisten hoitajana ja mielisairaanhoitajana. Molemmissa tehtävissä epäpätevänä. Mutta varsinkin mielisairaanhoitajana pärjäsin hyvin. Rinnekodissakin opin kaiken mitä minulta vaadittiin, mutta sain todeta: kehitysvammaisten hoitajan tehtävä lienee yksi vaikeimmista kuviteltavissa olevista ammateista. Se on myös raskain kaikista työtehtävistä, joita olen harjoittanut.

Henkilöhistoriallisia mainintojani voinen puolustaa sillä, että kaikissa näissä tehtävissä (myös lukion opettajana) olen tarvinnut psykologista yleissivistystä.

Ja ennen kaikkea Lauri Rauhalan kirjoja.

Niitä omistan useita.

Rauhalaa -filosofia ja psykologia – on pidetty merkittävimpänä humanistisen psykologian edustajana Suomessa. Allekirjoitan sen.

Jokainen Rauhalan lause on tarkkaan mietitty ja perusteltu. Tuskin yksikään suomalainen filosofi on pystynyt samaan. Ja onhan Rauhala myös psykologi.

Ja toisinajattelija. Vapaita ”väärinajattelijoita” on Suomessa aivan liian vähän, Rauhala on yksi niistä.

Jyri Puhakaisen teokseen, Persoonan puolustaja, Lauri Rauhala ihmistutkimusken pioneerina (Like 2000), kannattaa ehdottamasti tutustua.

Mitä ”mielisairaudet” ovat? Ovatko ne edes sairauksia?

Rohkea ajattelija Lauri Rauhala on uskaltanut vastata mm. näihin kysymyksiin.

Lauri Rauhalan Humanistisen psykologian voi ostaa tästä. https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867173

9.5. 2021

Viljo Sohkanen: Punakaartilaisen päiväkirja (Weilin&Göös, 1967).

Sohkasen päiväkirja lienee ensimmäisiä autenttisia raportteja vuoden 1918 sodasta. Vasta Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia ja Jaakko Paavolaiset tutkimukset vankileireistä ja sodan aikaisesta terrorista avasivat aidon tutkimuksen ja keskustelun tästä kansallisesta traumasta.

Jonkin verran oli ehkä ilmestynyt luokkasotagenreen laskettavissa olevia todistuksia oman asian oikeutuksesta ja vielä enemmän vapaussotakirjallisuutta – sodan voittaneen puolen apologioita.

Vierastan termiä ”sisällissota”; se on yritys antaa sodalle näennäisesti objektiivinen, mutta samalla kokemuksellisesti tyhjä ilmaisu.

Olen kouluni historian opettajista ainoa, jolle vuoden 1918 sota oli ”kansalaissota.”

Lauri Viidan Moreeni, Linnan Pohjantähdet ovat kertomuksia kansalaissodasta. Sodasta, joka oli jakanut Suomen kansan kahtia.

Sisällissota on ehkä ”teoria” siitä, mitä sota on tietyssä viitekehyksessä.

Sen verran tulen kuitenkin ”sisällissotaa” vastaan, että se on toiseksi paras kuvaus sodasta. ”Vapaussota” on puhtaasti valkoinen totuus siitä.

”Kapinakin” on perustellumpi nimitys; kyllähän punaiset nousivat kapinaan suojeluskunnan, saksalaisten ja jääkärijoukon tukemaa valkoista hallitusta vastaan.

Jos punaiset olisivat voittaneet sodan, olisi Vaasaan paennut senaatti ollut ”kapinajoukko.”

Silloin vankileireillä olisivat nähneet nälkää valkoiset.

Punakaartin sanitääreihin kuulut 18-vuotias Viljo Sohkanen näki nälkää Suomenlinnan leirillä.

Olen lukenut Sohkasen kirjan kahdesti. Tulen lukemaan sen vielä uudestaan.

Se on ihon alle menevä dokumentti armottomasta ajasta.

Sodanjälkeinen armottomuus (ja kosto) tappoivat enemmän ihmisiä kuin itse sota.

Toisaalta voisimme keskustella siitä milloin sota itse asiassa loppui.

Loppuiko se vasta sitten kun viimeinenkin punavanki vapautui nälkävankeudestaan.

Kansalaissodassa kuoli lähes 40 000 ihmistä. Myös muita kansallisuuksia tapettiin tai näännytettiin nälkään ja tauteihin kuin suomalaisia. Heitä oli kuitenkin sen verran vähän, että voi puhua rehellisesti kansalaissodasta.

Työläispojasta ja punakaartilaisesta Viljo Sohkasesta tuli lopulta Helsingin maalaiskunnan (nykyisen Vantaan) sosiaalijohtaja.

Teija Norvanto on kirjoittanut Sohkasen elämäkerran. Sen saa ostaa tästä https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=696724

Punakaartilaisen päiväkirjan voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867917

8.5. 2021

Dante: Jumalainen näytelmä (WSOY, 1924), Eino Leinon klassisena käännöksenä.

Vuosi 2021 on Danten juhlavuosi. Hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 700 vuotta. Danten synnyinkuukausi saattoi olla toukokuu, joten nyt olisi toinenkin syy juhlia tätä Italian kansalliskirjailijaa.

On luultavaa, että Dantella on vielä suurempi rooli italiankielisen kaunokirjallisuuden synnyssä kuin Aleksis Kivellä oli meillä täällä Suomessa.

Danten Jumalainen näytelmä läpivalaisee keskiajan ihmisen maailmankuvan; se auttaa ymmärtämään erityisesti keskiajan eurooppalaista ihmistä. Sen sijaan esim. kiinalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta se on aivan triviaali kirja.

Dante on kestänyt paremmin aikaan kuin yksikään toinen keskiajan eurooppalainen kirjailija.

Quality Booksin nettiantikvariaatissa myynnissä oleva Osip Mandelstamin Dantea lukiessa on todistus siitä, että kirjailijan teoksilla on annettavaa myös 1900-luvun ihmiselle.

Mandelstam kirjoittaa Dantesta häikäisevän syvällisesti, moniaistisesti:

”Jos oppisimme kuuntelemaan Dantea, kuulisimme klarinetin ja trumpetin muodonmuutoksen, kuulisimme violan muuttumisen viuluksi ja käyrätorven venttiilin pidentymisen.”

”On aivan väärin kuvitella, että Danten runoelma olisi vedetty yhden kerronnan tai edes yhden äänen linjaan. Kauan ennen Bachia, aikana jolloin vielä ei rakennettu suuria monumentaaliurkuja, vaan ainoastaan tulevan valtavan ihmeen hyvin vaatimattomia sikiömäisiä esimuotoja, kun ääntä johtava sitra oli vielä johtava soitin, Alighieri rakensi sanatilaan loputtoman väkevät urut ja nautti jo kaikista niiden ajateltavissa olevista rekistereistä ja puhalsi palkeet pullolleen ja ärjyi ja kujersi joka pilliin.”

Mandelstam oli käynyt nuoruudessaan kaksi kertaa Italiassa. Stalinin Venäjän ankeudessa Danten lukeminen toi hänelle lohtua.

Dantea lukiessa teoksen voi tilata tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867729

Niin Mandelstam kuin Dantekin joutuivat viettämään pakolaisen elämää. Ehkä Danten 1300-luku oli kuitenkin parempaa aikaa kuin Mandelstamin 1930-luku.

Mandelstam kuoli Stalinin leireillä. Dante tuomittiin elinikäiseen maanpakoon. Kotikaupunkiinsa Firenzeen hän ei saanut enää palata.

Luovan ihmisen elämä ei ole ehkä koskaan ollut helppoa…

Mandelstamin elämään voi tutustua Nadežda Mandelštamin muistelmien avulla. Sekin on Quality Booksisn nettiantikvariaatissa https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867728

Dante on päässyt myös dekkareihin. Tästä voi hankkia itselleen Giulio Leonin Dante-dekkarin Valon salaisuus https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867726.

Jumalaisen näytelmän kaikki kolme osaa (Helvetti- Kiirastuli – Paratiisi) voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867730

7.5. 2021

Mika Waltari: Mikael Hakim (WSOY, 6.painos 1953. I. painos ilmestyi 1949)

Kun kirjoitan Waltarista, on aivan liian lievä ilmaisu (ainakin omalla kohdallani) todeta: ”Pidän hänen kirjoistaan.”

Olen lumoutunut useimmista hänen kirjoistaan.

Ehkä eniten pihdeissään on minua pitänyt juuri Mikael Hakim.

Sinuhen lumous perustuu sen filosofiaan, kun taas Mikael Hakimin kerrontaan. Se on kuin itse elämä. Runsas. Täyteläinen. Se on kirjallinen ihme.

Kun Mikael Hakimin on aloittanut, on sitä mahdotonta lopettaa kesken. Sen sijaan Sinuhen lukeminen oli minulle aika ajoin jopa takkuista. Varsinkin sen 100 ensimmäistä sivua. Samaa on muuten sanottu Tolkieninkin romaanista Taru sormusten herrasta.

Mikael Hakimia arvosti myös vasemmistolainen kritiikko Raoul Palmgren, joka ei pitänyt Sinuhesta. Eino S. Repo piti Mikael Hakimia Waltarin parhaana romaanina.

Se on käännetty 16 kielelle.

Romaani kertoo 1500-luvun Euroopasta, kun islam kolkutteli Euroopan porteilla. Mikaelistakin tulee monien värikkäiden vaiheiden jälkeen muslimi.

Olen kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko tätä hienoa teosta ollenkaan myyntiin.

Ainakin toistaiseksi se on myynnissä osoitteessa https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/867429

6.5. 2021

Anni Blomqvist: Myrskyluoto muistoissani (Gummerus, 2007).

Teos sisältää Blonqvistin kaksi muistelmateosta: Meri on yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto.

Kuten useimmat ikäpolveni edustajat, kohtasin Myrskyluodon ensimmäisen kerran upean tv-sarjan ja Lasse Märtensonin siihen säveltämän musiikin kautta.

Vasta myöhemmin tutustuin Blomqvistin teoksiin.

Tv-sarja oli nuoruudessani niin vahva, kokonaisvaltainen elämys, että ikäänkuin vieläkin eläisin Annin luotolaiselämää meren kuohujen keskellä.

Kun Myrskyluoto saatiin dvd:lle tietenkin ostin ja katsoin sen.

Sain todeta; tunnemuistini ei ollut erehtynyt. Pystyin eläytymään Myrskyluodon maisemiin samalla intensiteetillä kuin nuorempana.

Myrskyluoto muistoissani antaa henkilöhistoriallisen taustan Blomqvistin romaaneille.

Takakannen esittelyteksti kertoo olennaisen tästä kirjasta: ”Se on tarina onnen hetkistä, raskaasta työstä, ahdistuksesta ja odotuksesta sekä lohdutuksesta, joka auttaa jatkamaan elämää, kun suuri suru tulee. Kun elää luodolla meren keskellä, elää ihmisyyden perusasioiden äärellä: vain käsiensä työllä saa ympäröivästä luonnosta itselleen ja perheelleen sen ravinnon ja lämmön, joka pitää hengissä. Meren ehdoilla elämä pelkistyy yksinkertaisiin perusasioihin: luontoon, työhön, rakkauteen.”

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/admin/seller_add_product.php?done=867178

5.5.2021

Irja Spira: Pariisin taivaan alla. Suomalaisen lehtinaisen ”muistelluksia” (WSOY, 1989).

Rakastan muistelmia. Siinä on yksi syy siihen, että haluasin elää vielä joitakin vuosia. Minulla on käytännössä aina lukuprojektina jokin muistelmateos tai elämäkerta.

Spiran muistelmat luin lähes yhdeltä istumalta.

Mielenkiintoinen elämä! Sujuvasti kerrottuna. Muutamista sananvalinnoista myös huomaa, että kustannustoimittaja ei ole juurikaan puuttunut teoksen sisältöön.

Usein omasta näkemyksestään innostunut toimittaja on onnistunut tekemään editoimistaan teoksista steerilejä, kieliopillisia harjoitustöitä.

Ehkä WSOY on luottanut tällä kertaa siihen, että muistelmien kirjoittaja on ammattitoimittaja, joka osaa ilman paimennusta asiansa.

Samaan aikaan kun luin Spiran muistelmia, oli minulla iltalukemisena Urho Kähösen Voittamattomat pataljoonat – Taipaleen talvisota (1982). Kähösen teos on yksi realistisimpia talvisodan kuvauksia, joita olen lukenut. Kähösen muistelmissa vilahtelee tämän tästä Taipaleessa omaa komppaniaansa johtanut jääkärikapteeni Väinö Lieska.

Hän oli Spiran ensimmäinen aviopuoliso!

Boheemi, ranskalaista kulttuuria rakastava nainen ja preussilaista kuria (mitä ilmeisimmin) soveltava jääkäriupseeri.

Ei mitenkään todennäköinen parisuhde. Eroonhan se sitten päättyikin.

Spiran muistelmat keskittyvät Pariisiin. Ja jo pelkästään siksi teos kannattaa lukea.

Minun on vaikea kuvitella maailmaa ilman Pariisia…

Pariisin tähtien alle pääset tilaamalla Spiran teoksen tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/866918

4.5.2021

Terho Pursiainen: Jumala (Kirjapaja 2009)

Kuten useimpiin Quality Booksin kirjoihin, tähänkin kirjaan liittyy vahvoja muistoja.

Nämä muistoni ovat lähes 20 vuotta vanhoja.

Terho on vieraillut tuottamassani Platonin Akatemiassa ja jopa työhuoneellani Hyrylässä (vierailu liittyi siihen, että sain hänet houkuteltua koululleni poliittiseen paneeliin).

Asumme molemmat Järvenpäässä ja joskus olen onnistunut pääsemään samaan vaunuun hänen kanssaan. Olemme keskustelleet mm. Heideggerista.

Takaisin Jumalaan…

Tiesin, että suuresti arvostamani Terho Pursiainen luennoi Jumalasta Helsingin yliopistossa.

Muistaakseni kysyin ensin Terholta lupaa tulla uskonnonkurssini kanssa kuuntelemaan hänen luentoaan. Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.

Terhon loistava luento teki suuren vaikutus lukiolaisiin. Kohta eläköityvänä opettajana tulee usein miettineeksi niitä menettyjä mahdollisuuksia mitä minulla opettajana on ollut.

Liian usein opettaja pysyttelee omassa luokassaan eikä uskalla avata ovia maailmaan.

Erityisesti yksi asia jäi vahvasti mieleen hänen luennoltaan. Terho Pursiainen on tunnetuimpia suomalaisia etiikan tuntijoita. Usein häneltä on pyydetty vastauksia erilaisiin arvokysymyksiin.

Kyllästyneenä tyhjänpäiväisiin arvokeskusteluihin, oli hän päätynyt ajattelussaan siihen, että selvittääkseen omat arvonsa on henkilön hankittava ensin itselleen muistivihko. Siihen hänen tulee kirjata kuukauden ajan kaikki ostamansa asiat.

Arvosi voit päätellä ostamistasi tavaroista – et suinkaan siitä mitä sanot arvojesi olevan.

Oli Terholla tärkeää sanottavaa myös luentonsa pääkohteesta – Jumalasta.

Luentosarjan anti on luettavissa tästä pienestä kirjasta. Jumala-kirjassa on vain 119 sivua. Pursiainen on päättänyt keskittyä vain kaikkein oleellisimpaan – uskonnon kieliopin ytimeen.

Kirjassa on syvällistä pohdintaa siitä ”mitä silloin tarkoitetaan, kun puhutaan uskonnollista puhetta, siis puhutaan Jumalasta.”

Kirjan voi ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/866325

3.5. 2021

 Johanna Pentikäinen: Hyvän markkinat. Kuinka tavalliset ihmiset muuttavat maailmaa? (Kirjapaja 2009)

On olemassa tärkeitä asioita ja sitten on olemassa välttämättömiä asioita. Jälkimmäisiin kuuluu vastuullisuus siitä mitä me teemme.

Usein vastaamme (mihin tahansa kysymykseen): ”Ei kuulu minulle.”

Vastaamalla näin osallistumme pahan markkinoihin.

Vuodesta toiseen olen kertonut lukiolaisilleni (niin vanhalla UE3 kurssilla, jossa etiikkaa opetettin uskonnon kontekstissa ja nykyään FI2 kurssilla, jossa viitekehyksenä on filosofia): etiikka on lukion tärkein kurssi.

Yhdestä en luovu. Tästä näkemyksestäni.

Tänään suunnittelin FI2 tuntini Johanna Pentikäisen Hyvän markkinat teoksen inspiroimana.

Kehotin opiskelijoita miettimään (kuten Johannakin kirjassaan tekee) sitä mitä kuka tahasa meistä (tavallinen ihminen) voi valinnoillaan saada aikaiseksi.

Otin esimerkinkin Johannalta – reilun kaupan etiikan.

Saattahan olla, että tämä on filosofian dosenteille liian simppeliä ollakseen filosofiaa.

Tiedän henkilöitä joille soveltava etiikka ei ole edes filosofiaa. Se on vain jutustelua.

Ehkä omassakin takaraivossani kuulin syyllistävän äänen (”onko tämä oikeaa filosofiaa?”). Niinpä oheistin tehtävänantoon linkin sosiaalietiikan professorilta.

Yksi kurssilaisistani kertoikin, että kaikki aika menikin professorin tekstin lukemiseen. Itse asiaan (tavallisen ihmisen valintojen merkitys) ei enää jäänyt aikaa.

Hyvän markkinoita ostin kerralla useamman kappaleen; ehkä juuri koulun filosofian ja elämänkatsomustiedon tunnit mielessäni.

Kirjat ostin Ilomantsin kirjakaupasta. Uskomatonta, että kirjakauppa on siellä vielä pystyssä. Kyn synnyin Ilomantsiin, siellä oli 14 000 ihmistä. Nyt meidän lajia löytyy sieltä noin 5000… lukiossakin on enää muutama opiskelija. Ruuhka-Suomi houkutteli minutkin pois väljemmiltä vesiltä.

Johanna Pentikäisen kirjan saa osta tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/865687

2.5. 2021

Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Huomaan, että Quality Booksin nettianaktivariaatissa myynissä oleva Vappu Kannaksen Rosa Clay on jo ehtinyt toiseen painokseen. Ei kirja aina tarvitse sitä Finlandia-palkintostatusta tullakseen luetuksi.

Suomalaiset lukijat osaavat ajatella myös itse.

Kutsuin Vapun koululleni puhumaan romaanistaan. Olin ostanut oman kappaleeni (johon sitten sainkin omistuksen kirjailijalta) Rosa Clayta täydellä rahalla Järvenpään Suomalaisesta kirjakaupasta. Aivan periaatteesta – eiväthän kirjailijat hyödy kirja-aleista ja arvostelukappaleista.

Kahdelle oppilaalleeni, jotka haastattelivat Vappua, kustantaja kuitenkin ystävällisesti lähetti arvostelukappaleet.

Quality Booksin kappaleen Rosa Clayta ostin Vuorikadun Sofiasta, josta on tullut yksi Helsingin parhaista divareista. Siellä on mukava viipyä pitempäänkin.

Eikä tämä koske pelkästään Sofiaa; divarinpitäjät kuuluvat yleensäkin suomalaiseen lukeneistoon. Kirjat ovat osa heidän elämäntapaansa. He eivät ainoastaan myy niitä, he myös lukevat niitä. Tämän olen todennut monta kertaa.

Keravan Jaakkolan koulussa peruskoulunsa käynyt Vappu Kannas osallistui yli 20 vuotta sitten Platonin Akatemiaan. Vaikka Akatemiasta on tullut lukiolaistapahtuma, on siihen osallistunut myös yläkoululaisia.

Niinä aikoina Akatemiaan osallistui joukko luovia ja lahjakkaita keravalaisia.

Viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Olen huolissani siitä suunnasta mihin suomalainen koululaitos on menossa.

Mikä tappaa nuorten uteliaisuuden? Miksi heitä istutetaan kuin tatteja koulun penkeissä? Ovatko he ylioppilaskirjoitusten panttivankeja?

Paineistus alkaa jo peruskoulusta.

Myöhemmin Vappu opiskeli Kallion lukiossa. Helsingin yliopistossa hän on väitellyt tohtoriksi kirjallisuustieteestä.

Rosa Clay on Vapun esikoisromaani. Se kertoo Suomeen 13-vuotiaana tuodusta afrikkalaisesta tytöstä.

Rosaa luonnehtisin yhtä vahvaksi persoonaksi kuin kaimaansa Rosa Parksia, joka osoitti voimansa Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä.

Jos Rosa Parksin henkilöhistoria ei ole tuttu, siihen kannatta tutustua https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Parks

Rosa opiskeli kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarissa ja opettikin jonkin aikaa Suomessa.

Musiikki oli hänen suuri intohimonsa.

Rasistisesta Suomesta hän muutti toiseen rasistiseen maahan – Yhdysvaltoihin 1904.

Mitä oli elää tummaihoisena nuorena naisena Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ? Siitä kertoo Vapu Kannaksen romaani Rosa Clay.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/866056

1.5. 2021

Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole (Vastapaino, 2010)

Tätä kirjaa kristilliset kustantamot tuskin olisivat julkaisseet.

Vastapainon profiiliin Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole sopii hyvin.

Jokaisen uskonnonopettajan pitäisi lukea tämä kirja. Parempaa harjoitusvastustajaa voisi tuskin kuvitella.

Pyysiäinen on asiansa osaava uskontotieteilijä, mutta samalla myös ateisti. Hän tutkii uskontoja olematta uskovainen. Tämän piirteen sain henkilökohtaisesti todeta tässä arvostetussa tutkijassa, kun oli järjestämässä maaliskuussa 2001 ekumeenista buddhalaistapahtumaa kasviravintola Herne & Nauriiseen.

En ole varma onko mitään vastaavaa yritetty koskaan; prosessin läpikäyneenä en ihmettele asiaa. Vaikka buddhalaiset ovat yleensä rauhallisia ihmisiä, ei tapahtuman järjestäminen ollut itsestäänselvää. Minua jopa epäsuorasti kiellettiin kokoamasta yhteen buddhalaisuuden eri suuntia edustavia ihmisiä. Minulta mm. kysyttiin ”motiiviani.”

Järjestin sen kuitenkin 31.3. 2001 osoitteessa Munkkisaarenkatu 16 Helsinki. Ravintola täyttyi buddhalaisuudesta tavalla tai toisella kiinnostuneita ihmisiä.

30 markan pääsymaksusta huolimatta.

Ilkka Pyysiäistäkin pyysin mukaan, koska hän on Suomen johtavia buddhalaisuuden asiantuntijoita. Hän ei ollut tarjouksesta kiinnostunut.

Pyysiäinen totesi minulle puhelimessa: ”En halua kiistellä uskovaisten kanssa.”

Kristinusko on noin 2000 vuotta vanha uskonto. Periatteessa mikään ei ole muuttunut Jeesuksen ajoista. Toiset uskovat, toiset eivät.

Keskustelut uskosta ja uskonnoista muuttuvat helposti jonninjoutavaksi kiistelyksi.

Uskonnonopettajana minulla on aina ollut selkeä näkemys: jokainen saa tulla autuaaksi omalla uskollaan. Eikä tarvitse uskoa mihinkään, jos ei halua.

Vain yhtä periaatetta olen korostanut. Omalla uskomisella (tai sillä että ei usko) ei saa vahingoittaa muita – ja on oltava suvaitsevainen.

Kirjan saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/865932

30.4. 2021

 Plutarkhos: Lihansyönnistä – Om att ätä kött (Summa, 2004).

Teoksen syntyprosessi lisää toivoa sivistyksen mahdollisuudesta. Ennen ja nyt. Plutarkhos (n. 45-125) eli aikana, jolloin ei ollut tapana kirjoittaa kasvissyöntiä puolustavia kirjoja. Kaiken lisäksi Plutarkhos toimi viimeisinä vuosinaan Delfoin oraakkelin pappina ja joutui hyväksymään eläinuhrit.

Antiikin aikana kasvissyönnille ei ollut edes omaa sanaa.

Plutarkhos alkaa teoksensa viittaamalla itseään ehkä tunnetumpaan kreikkalaisen ajattelijaan Pythagoraaseen:

” Ehkä kysyt, mistä syystä Pythagoras kieltäytyi syömästä lihaa. Minä puolestani ihmettelen, minkä taipumuksen vuoksi ja minkä mielentilan vallassa tai minkä päättelyn nojalla ihminen ensimmäisen kerran tahrasi suunsa vereen ja kosketti huulillaan kuolleen eläimen lihaa. Miksi hän asetti tarjolle kuolleiden ruumiita, elävien varjokuvia, ja kutsui sen lisäksi ruoaksi ja ravinnoksi ruumiinosia, jotka vasta äsken olivat mylvineet, kiljuneet, liikkuneet ja mulkoilleet.”

Nyt – vuonna 2021 – vegetarianismi ei herätä samalla tavalla pahennusta.

Kun mainitsen ”sivistyksen mahdollisuuden” viittaan Plutarkoksen aikalaisrohkeuden lisäksi kirjan käännösprosessiin. Käännöksestä saamme kiittää Kauniaisten kansalaisopiston klassisen kreikan opintoryhmää ja sen ohjaajia (Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg).

On hienoa, että maassamme vielä harrastetaan klassisia kieliä.

Ja onhan poikkeuksellista että kustantaja on sijoittanut rahansa kaksikieliseen käännökseen. Olisiko suuri kustantaja lähtenyt tähän?

Epäilen.

Onneksi Suomessa on myös pieniä kustantajia.

Teoksen arvoa nostavat oppineet esseet Plutakhoksen elämästä ja antiikin kasvissyönnistä.

Quality Booksissa myynnissä ollut teos on saanut hyvän kodin Orimattilasta.

Kirjan voi ostaa ainakin Adlibrisin verkkokaupasta – mahdollisesti myös verkkodivareista.

29.4. 2021

Giovanni Pico Della Mirandola: Ihmisen arvokuudesta (Atena 1999).

Kreivi Pico Della Mirandolan teos on itse asiassa puhe. Sitä on pidetty jopa tärkeimpänä renessanssiajan puolustuspuheena.

Se on kirjoitettu 1486, mutta puhe jäi pitämättä; miestä epäiltiin kerettiläiseksi ja hän joutui pakenemaan Firenzestä Ranskaan.

Puhe, alkukielellä Oratio de hominis dignitate, ilmestyi ensimmäisen kerran 1495-1496. Teoksen on kääntänyt suomeksi Tapio Martikainen, joka on laatinut siihen myös sivistyneen johdannon.

Renessanssiajan filosofiaa tutkinut Heikki Mikkeli on kiteyttänyt puheen sanoman: ”Jumala loi ensin kaikki oliot, joilla on pysyvä ja määrätty olemus ja sen jälkeen ihmisen, joka järkensä ja vapaan tahtonsa avulla voi itse päättää, millainen hän haluaa olla.”

Tässä on lyhyesti muotoiltuna renessanssin ihmiskäsitys.

Keittiöni seinällä on ollut jo vuosikausia kehystettynä antiikkinen piirros Firenzestä. Jokainen arkiaamu, teekupposen ääressä, voin palata muistoissani Firenzen hämärille kujille. Olen käynyt vain kerran kaupungissa, mutta palaan sinne vielä uudestaan.

Nähdä Firenze ja kuolla.

Kaupunki on täynnä museoita ja kirkkoja. Suurin taideteos on kuitenkin itse kaupunki.

Firenzessä on mahdollisesti säilynyt paljon renessanssiajan tunnelmasta – mutta miten upeaa siellä olisi ollut elää Pico della Mirandolan, Sandro Botticellin ja Marsilio Ficinon aikoihin!

Firenzen platonilaisen akatemian perustaja Ficino saattoi pitää filosofisia puheita kirkoissakin.

Itse en suhtaudu suomalaiseen Platonin akatemiaan, jonka syntyyn olen ollut vaikuttamassa, samanalaisella hartaudella kuin Ficino.

En palvo Platonia; itse asiassa suhtaudun moniin hänen ajatuksiinsa varsin kriittisesti. Sokrates on minulle merkittävämpi hahmo kuin Platon.

Firenzen Akatemian juhlapäivä oli 7. marraskuuta, jónka kuviteltiin olevan Platonin syntymä- ja kuolinpäivä. Juhlan kunniaksi akatemialaiset pukeutuivat antiikin Kreikan asuihin. En pidä naamiaisista, mutta niissä juhlissa olisin halunnut olla mukana…

Pico tutustui Firenzessä Ficinon platonistiseen maailmankuvaan, mutta ei vain siihen. Hän laajensi ymmärrystään maailmasta muidenkin ajattelijoiden, kuten Averroësin ja Aristoteleen opastamana.

Opiskellessaan Padovassa Pico oli tutustunut myös juutalaiseen filosofiaan. Erityisesti hän oli kiinnostunut Kabbalasta.

Ihmisen arvokuudesta-puheen taustalla onkin (kuten Tapio Martikainen kirjoittaa johdannossa) Picon pyrkimys yhdistää juutalainen salatieto, erilaiset itämaiset teologiset ja filosofiset näkemykset, antiikin filosofia ja keskiajan teologia ja filosofia.

Pico saikin aikaiseksi 900 teesin kokoelman, jota voisi kutsua synteesiksi siihenastisesta filosofisesta ja teologisesta ajattelusta. Ihmisen arvokkuudesta-puheen tarkoitus olikin olla teesejä koskevan väittelytilaisuuden johdanto.

Kerettiläisenä pidetyn Picon teesejä ei koskaan julkaistu. Onneksi puhe säilyi.

Kirjan saa osta tästä

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/865047

28.4. 2021

Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa (Teos, 2008).

Niin pitkään kun muistan harrastaneeni filosofiaa ja humanistisia tieteitä, olen ollut jopa järjettömän kiinnostunut zenistä. Varsinkin sen japanilaisesta tulkinnasta. Maailmankulttuurit kursseillani on kirjoitettu haikuja, olen osallistunut japanilaiseen teeseremoniaan ja harrastanut zenmeditaatiota.

Pasasen Tyhjyyden pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen zenharrastajan käsikirjastoon. Pasasen teos on myös erinomainen johdatus ylipäänsä itämaiseen ajatteluun, varsinkin hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen.

Olen kehittänyt oman meditaationi. Mielellään ensilumen aikaan, kun lumi on puhdasta, juuri satanutta, lähden kävelemään metsään, ja yritän puhdistaa mieleni lumen valkoisella.

Kysyin kerran, käydessäni Helsingin Buddhakeskuksessa, buddhalaisuuden elämänpolukseen valinneelta viisaalta ihmiseltä:

– Mitä mieltä olet lumimeditaatiostani ? (olin ensin selittänyt mitä se oli)

Muistaakseni Buddhakeskuksen Viisas suhtautui outouteeni suurella myötätunnolla; täytyyhän buddhalaisen osoittaa buddhamieltä…

Kuka sitten on Kimmo Pasanen?

Wikipedia tietää hänestä varsin vähän. Tässä on itse asiassa kaikki: ”Kimmo Pasanen (s. 1943) on taidemaalari, kirjailija ja filosofi, joka asuu ja työskentelee Pariisissa. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Sorbonnen yliopistossa. Lukuisten artikkeleiden lisäksi Pasanen on julkaissut teoksen Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa (Teos 2008), sekä modernin taiteen perusteita ja taustoja selvittävän kirjan Musta neliö – abstraktin taiteen salat (Taide 2004.”

Pasasen lukuisista artikkelista voisin mainita Tiede & Edistys lehdessä (3/1991) ilmestyneen Taiteen pelit. Hieno, monisyinen artikkeli taiteesta.

Artikkelinsa Pasanen lopettaa zenhengessä: ”Taidetta voidaan loppujen lopuksi määritellä vain sanomalla: taide on taidetta.”

Pasasen Tyhjyys on kauniisti kuvitettu, taitettu ja ennen kaikkea hienosti kirjoitettu ja ajateltu teos.

Nyt kun kehun kirjaa, tekisi mieli ottaa se pois nettikaupastani.

Mutta toisaalta – eikö nimenomaan syvällisiä, joka suuntaan ulottuvaisia kirjoja kannatakin laittaa uudelle kierrokselle?

En muista mistä kirjan ostin. Sen kyllä muistan kenen kehotuksesta sen ostin.

Kuvataitelija ja kuviksen opetuttuni Juha Vakkilainen kehotti minua tutustumaan kirjaan. Oli varmaan kuullut innostuksestani zenajatteluun.

Olikohan menossa vuosi 2006?

Opetushallitus oli järjestänyt Lahteen seminaariin. Jotenkin ajauduin juttelemaan niitä näitä toisen seminaarilaisen kanssa. Hänen nimensä oli Juha Vakkilainen.

Päätimme yhdistää voimamme ja järjestää kouluillemme (Salpausselän lukiolle ja Hyrylän lukiolle) kulttuuriretken Baltiaan – Tallinnaan ja Tarttoon. Se toteutui Tuusulan koululaitoksen synkkänä vuonna 2007 (Jokelan ampumiset sattui saman vuoden marraskuussa). Ehdimme tehdä retkemme ennen tuota ikävää tapausta.

Baltian reissusta kehkeytyi lopulta Agora-projekti, joka on mahdollistanut suurelle joukolle Tuusulan lukiolaisia (Hyrylästä, Jokelasta ja Kellokoskelta) mahdollisuuden tutustua eurooppalaisiin kulttuurikaupunkeihin.

Lainaus Täydellisen viisauden sydänsutrasta:

Muoto ei eroa tyhjyydestä, tyhjyys ei eroa muodosta. Muoto itsessään on tyhjyyttä, tyhjyys itsessään on muotoa. Niin ovat myös tuntemukset, tietäminen, mielen toiminnot ja tietoisuus suhteessa tyhjyyteen.

Länsimaiseen ajatteluun tottuneelle lukijalle nämä lauseet saattavat vaikuttaa täysin käsittämättömiltä.

Ehkä juuri siksi länsimainen lukija saattaa tarvita tuekseen Kimmo Pasasen teosta Tyhjyys.

Tämä kirja on nyt saanut hyvän kirjallisen kodin Helsingistä.

27.4. 2021

 Kari Palonen: Sanansaivartelua. Politiikasta teksteissä ja teksteistä politiikassa. Ohjelmapuheenvuoroja, polemiikkeja, sormiharjoituksia, minitutkimuksia ja satrologiaa (Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta 1988).

Yliopistovuoteni alkavat olla haalistuvia timantteja muistojeni arkussa.

Mitä muistan vielä kultaiselta 80-luvulta?

Monet asiat ovat jääneet unohduksen yöhön. Muutamat muistot vielä sinnittelevät olemassaolostaan.

Humanistit elävät niin pitkään kuin heidän kirjoituksensa elävät. Kun humanisti siirtyy tuonilmaisiin usein perikunta hoitaa poismuuttaneen paperit kierrätykseen.

Itse olen vielä tämänilmaisissa papereideni ja kirjojeni piirittämänä.

Kaivoin esille Helsingin Malminkartanossa 1984 kirjoittamani esseen Kari Palosen teoksesta Kriittinen rationalismi. Tarjosin sitä opinnäytteenä Kari Sulevon Metodi II kursille Helsingin yliopiston valtio-opin laitokselle. Muistaakseni Sulevo piti tekstistäni. Ja myöhästyneenä kiitoksena tästä suopeudesta kerron tässä kaikille: Kari Sulevo oli yksi niistä opettajista, joiden tunneille menin mielelläni. Pidin varsinkin hänen huumorintajustaan.

Huumoria on tässä maailmassa aivan liian vähän. Kyynisyyttä sitäkin enemmän.

Kari Palosen Kriittistä rationalismia (1974) luen aina silloin kun maailma tuoksuu liikaa byrokratialta ja sosiaaliselta teatterilta.

Ostin sen Loviisasta, jonne Kronos (Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden yhdistys), oli järjestänyt opintoretkensä.

Minua viehätti kirjassa erityisesti popperilainen kerettiläisyyden filosofia. Sitä voi kutsua myös kriittiseksi rationalismiksi, jos niin haluaa.

Kriittistä rationalismia en tarjoa myyntiin, koska se on ehkä liikaakin ajan patinoima. Kaikki sivut ovat tallella, mutta osa vain irtolehtinä.

Kriitisen rationalismin voi ostaa esim. Kiannan aitasta (Suomussalmelta). Hinta vaivaiset 5 €

https://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=3099431

Sanansaivarteluakin on kuntoluokitukseltaan K2. Sivuilla on merkintöjä. Teoksen huonolaatuinen paperi on paikoin kellastunut…

Kun Palonen piipahti Jyväskylästä Helsinkiin 1980-luvulla vierailevana luennoitsijana, olin tietysti paikalla. Yksi niistä harvoista.

Palosella oli kulttimaine Jyväskylässä, ei vielä silloin Helsingissä.

Miestä pidettiin omituisena. Varsinkin sitä, että hän eli julkisessa selibaatissa.

Palosessa onkin varmaan paljon samaa kuin oli keskiajan kirjurimunkeissa. Valtava äly ja lukeneisuus. Heitä yhdisti siis muukin kuin selibaatti.

Sanansaivartelua on Palosen Tekstistä politiikkaan (Vastapaino 1988) oheisteos.

Se on huikea matka lähes kaikkeen mahdolliseen. Välillä tyylilajina on pakina (esim. nerokas Gallup-dialogi), välillä korkealentoinen filosofian lähiluku (mm. teoksen satrologiset esseet). On vaikea sanoa milloin Palonen on tosissaan ja milloin ei.

Teosta on ilmeisesti saatavilla vain tämä ainokainen Quality Booksin kappale.

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863922

26.4. 2021

Bastian Obermayer, Frederik Obermaier: Panaman paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui (Into 2017).

Panaman papereihin törmäsin ensimmäisen kerran ehkä uutisissa, sitten Hesarissa ja lopulta YLE:n ajankohtaislähetyksissä.

Tiesin tästä veroparatiiseihin liittyvästä jutusta jo varsin paljon, kun löysin Rosebudin asematunnelin kirjakaupasta tämän erittäin informatiivisen teoksen.

Rosebudin kirjakauppa oli ennen surullisenkuuluisaa remonttiaan yksi Helsingin parhaista kirjanystävien keitaista. Vanha Rosebud oli selkeästi parempi kuin esim. Suomalainen kirjakauppa. Nyt nämä kaupat ovat yhtä huonoja suppeine valikoimineen.

Maksoin kirjasta 10 euroa. Vain vähän enemmän kuin junalipusta Helsinki-Järvenpää. Usein Rosebud onkin pelastanut junamatkani (varsinkin sen jälkeen kun Hiltusen divari lopetti toimintansa).

Panaman paperit ja koko veroparatiisihärdelli lienevät pääpiirteissään kaikille tuttuja asioita.

Mutta!

Tästä kirjasta on mahdollista saada ne kuuluisat yksityiskohdat – ja useinhan on todellakin niin, että konkreettiset seikat kuten nimet ja numerot on portti (minkä tahansa asian) todelliseen ymmärtämiseen.

Takakansiteksti kertoo kirjan oleellisen viestin: ”Panaman paperit näyttää, miten rikas eliitti ja suuryritykset eivät noudata samoja sääntöjä kuin muut.”

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863457

25.4. 2021

M. A.Numminen, Esa Saarinen: Terässinfonia (Weilin & Göös, 1981).

Itse ostin tämän kirjan jo aikoja sitten jostakin Helsingin divarista. Hinta näkyy olleen silloin vaivaiset 10 euroa; ehkä ostin sen Hiltuselta – jonka divari oli yksi maailmankaikkeuden hienoimmista paikoista. Kaikkina aikoina. Silloin kun se vielä oli.

Seppo Hiltusen kanssa keskustelin maailmanmenosta varmaankin enemmän kuin opinahjoni professorien kanssa.

Sain Sepolta aina alennuksen. Ehkä maksoinkin Terässinfoniasta vain 8 euroa. Nyt siitä on tullut kulttikirja, jota on vaikea löytää.

Kirjakammari myy teosta hintaan 48 euroa. Tommin Antikvariaatti ja Quality Books 30 eurolla.

Argumenttini halpuutuksen puolesta: tuskin yhdelläkään opiskelijalla on varaa laittaa 48 euroa kirjaan.

30 euroakin on jo kipurajalla. Sillä syö monta päivää. Lasse Nordlund olisi elänyt sillä summalla puoli vuotta.

Saarinen ja Numminen ovat sukupolvensa (lue:vaarien sukupolven) parhaita kirjoittajia. Terässinfoniaa lukee mielellään. Se on hauska. Parhaimmilaan absurdi. Kaiken lisäksi siinä on myös punnittua asiaa. Varsinkin jos Saarisen ja Nummisen yleissivistystä vertaa television ja internetin kevyttietoon.

Tehdään empiirinen koe.

Avaan Terässinfonian satunnaisesti valituilta sivuilta:

Numminen Tukholmassa 3.4. 1981

”Punatukkainen neljissäkymmenissä oleva ammatilainen tuli luoksemme: ”Sata kruunua”. Sitten hän vilkaisi sekä Jania että minua: ”Kahdelta 150 kruunua”. Olimme välinpitämättömän näköisiä: ”Ajatelkaa pojat, vain 75 kruunua hengeltä.”

Saarinen Austinissa (Yhdysvalloissa) 10.4. 1981

”(CBS:n) uutistoimitus oli saanut käsiinsä erään teksasilaisen poliisiaseman oman turvallisuuskameran filmaamia otoksia. Filmi paljasti mitä tällä teksasilaisella poliisiasemalla oikeastaan tapahtuu: kuka poliisi hakkasi takaapäin munuaisiin avutonta käsiradoitettua chicanoa, kuka potki maassa makavaa mustaa, ketä taas inspiroi tarttua pidätettyä tukasta kiinni ja iskeä miehen kasvot täydellä voimalla vasten tiskiä.”

Kun näitä lainauksia vertaa toisiinsa, paljastuu myös Terässinfonian työnjako. Saarinen raportoi avoimin silmin v. 1981 Amerikkaa. Numminen on kotikutoisempi, ehkä myös sovinnaisempi. Niin – olihan Saarisella tuohon aikaan kannettavanaan punktohtorin viitta. Numminen oli jo entinen undergroundmies.

Saarinen lienee haukutuimpia nykyfilosofeja juuri ”pinnallisuutensa” takia.

Onko tämä omasta syvällisyydestään vakuuttunut kuoro lukenut Terässinfoniaa?Tai esim. Saarisen Sartre-kirjaa (Pelon, inhon ja valinnan filosofia, 1983) ?

Epäilen.

Olen vuosien varrella tehnyt yhteistyötä Saarisen kanssa. Hän on käynyt Platonin Akatemiassa. Yhden filosofian oppituntini pidin hänen työhuoneellaan.

Opiskelijoideni filosofian harrastus selvästi lisääntyi – kiitos Saarisen.

Yksi opiskelijoistani sai Saarisen myös gradunsa ohjaajaksi. Paikka ei kuitenkaan ollut Helsingin yliopisto (josta Saarinen savustettiin), vaan Aalto-yliopisto, josta Saarinen on juuri eläköitynyt.

Saarinen toteaa Terässinfoniassa, että Eino Kailan ”Arkikokemuksen perspetuaalien ja konseptuaalinen aines” on hänen mielestään ”paras suomenkielinen filosofinen artikkeli.”

Punktohtori ei siis halveksinut perinteistä filosofiaa eikä sen klassisia kysymyksenasetteluja.

Quality Booksin myyntihyllyssä Terässinfonia ja Tauno Nybergin Ajatus ja analyysi (jossa Kailan artikkeli on julkaistu) ovat lähes vierekkäin. Mielenkiintoinen sattuma!

Terässinfonian ja Ajatuksen ja analyysin välissä ovat vain Kaarlo Nuorvalan Krestyn miehet, Martha C. Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseet. Kaikki nämä kirjat ovat nyt myynnissä.

Pelon, inhon ja valinnan filosofiastakin on tullut eräänlainen kulttikirja.

Olin korvaleikkauksessa (minulla on perinnöllinen korvasairaus) v. 2006. Leikkauksen jälkeen vietin sängyssä viikon verran. Jokainen liikahdus aiheutti oksennusrefleksin. Juuri ja juuri jaksoin raahautua kirjahyllylleni. Mielilukemistani oli silloin juuri Saarisen Sarte-kirja.

Päätin silloin järvenpääläisessä sängyssä vuonna nollakuus että konstruoin itselleni oman filosofian. Lähtökohtana oli vapauden käsite. Pääpiirteissään olen vieläkin tämän vapausfilosofian kannattaja.

Saarisen Sartre-kirjan saa ainakin Hagelstamilta (K3 kuntoisena 15 eurolla – minusta liian halvalla) https://www.kampinkirjakauppa.fi/tuotteet.html?id=31/772

Oma kirjayksilöni (tästä ehkä Saarisen parhaasta kirjasta) on jo siinä kunnossa, että se ei ole tulossa myyntiin Quality Booksin nettianktivariaattiin.

Terässinfonian saa ostaa tästä https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/863174

24.4. 2021

 Lasse Nordlund, Maria Dorff: Elämämme perusteista. Pohdintoja työstä, rahasta ja energiasta omavaraisen elämänkokemuksen valossa (Palladium kirjat 2009)

Ostin kirjan joitakin vuosia sitten Helsingin Sosiaalifoorumilta.

Jukka Virtasen sanoittamassa laulussa kaivataan Espalle takaisin. Minäkin kaipaan esikorona-ajan Espalle (ja miksei Espanjaankin), mutta ennen kaikkea Arbiksen Sosiaalifoorumeille.

Arbiksella toteutui paremmin kuin missään kansalaisyhteiskunnan merkitys. Siellä asioista välittävät ihmiset näkivät toisiaan. Keskustelivat keskenään. Usein rekrytoin sieltä väkeä Platonin Akatemiaan ja Nuorten filosofiatapahtuma Nufitiin. Huomattava osa Quality Booksissa myynnissä olevista kirjoista ja lehdistä on ostettu sieltä. Suomi on aina ollut yhdistysten luvattu maa. Nyt Suomesta on tullut perin ikävä webinaarien maa.

Nordlund ja Dorff elävät Valtimolla omavaraista elämää. Erityisesti perhe rakastaa lanttua ja sieniä. Vaatteetkin tehdään itse.

Lasse Nordlund ja hänen puolisonsa Maria Dorff ovat eläviä todisteita siitä miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun ei ole rahasta riippuvainen on vapaampi ja ehkä myös osaavampi, koska täytyy tehdä itse asioita.

Kirjassaan Nordlund esittelee mm. marjojen säilytysmenetelmää; marjat ryöpätään ensin nopeasti ja laitetaan sitten purkkeihin. Säilymisen varmistaa purkkien ahkera kääntely. Sähkön kulutus nollaantuu kokonaan kun ryöppäyksen tekee ulkona.

Tämä kirja itsessään, fyysisenä oliona, on todiste käsityöläisyyden, itsetekemisen puolesta. Se on nimittäin painettu J.K. Ihalaisen yhdenmiehen kirjapainossa.

Itse asiassa Nordlund ei olisi halunnut kuluttaa paperia kirjan painamiseen. Mitä enemmän paperia, sitä vähemmän metsiä. Niinhän se menee…

Lasse Nordlund lämpeni kuitenkin kirjahankkeelle juuri siksi, että ” J.K. Ihalaisen vanhanaikaisessa nyrkkipajassa syntyy kauniita ja sielukkaita kirjoja.”

Itse olen sekä paperisten kirjojen että metsien ystävä. J.K. Ihalaiselta ostan aina kirjoja kun hänet näen. Viimeaikoina en ole tosin nähnyt juuri ketään. Lähinnä näen kissaani (sekin kuluttaa papereita, käytän vanhoja hesareita sen potan kuivikkeina).

Teoksen voi lukea verkossa http://omavaraopisto.fi/wp-content/uploads/2017/12/El%C3%A4m%C3%A4mmePerusteista_Kirja2014.pdf

Kirjan voi ostaa 12 eurolla myös Quality Booksista https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=863362

23.4. 2021

Tuomas Nevanlinna: Hyväkuntoisena taivaaseen (Tammi 1999)

Filosofian kirjani ovat aakkosjärjestyksessä. Nevanlinna ja Nietzsche saavat pitää toisilleen seuraa.

Uskoisin että nämä filosofit viihtyvät keskenään.

Toisaalta tiedän myös, että Nevanlinna on lukenut myös Heideggeria (H ja N ovat jo kaukana toisistaan – siis hyllyissäni, jonka kirjoja Quality Books myy hyviin koteihin).

Sattui nimittäin kerran 1980-luvulla, että olin Tuomaksen kanssa samoissa töissä – Helsingin yliopiston neuvontatoimistossa. Ja huomasin, että Tuomas käytti joutohetkensä lukemalla Heideggerin Sein und Zeit teosta.

Alkukielellä!

Siitä lähtien olen pitänyt Tuomasta aitona filosofina.

Hyväkuntoisena taivaaseen pohjana ovat Tuomaksen Hesarin Nyt-liitteeseen kirjoittamat kolumnit. Mieluumin kutsuisin niitä esseiksi.

Filosofinen essee on yksi kirjallisen gastronomian muoto. Nevanlinna hallitsee tämän tyylilajin varsin hyvin.

Ostin teoksen kymmenisen vuotta sitten porvoolaiselta kirpputorilta.

Quality Booksin myynnissä oleva kappale Nevanlinnan teosta Hyväkuntoisena taivaaseen taitaa olla lajinsa ainoa. Muualta en sitä löytänyt.

Onko kirjasta tullut suomalaisen nykyfilosofian klassikko?

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/862733Muokkaa

22.4. 2021

Nagapriya: Karma ja jälleensyntyminen (Like 2005)

Kirjoihin liittyy usein muistoja.

Tämän kirjan muistan parhaiten Maailmankulttuurit kurssini tarinatuokiosta.

Oppitunnin aiheena oli intialainen kulttuuri. Lopputunniksi siirryimme luokkatilaani viihtyisämpään ympäristöön keskustelemaan karmasta. Mukaani otin Nagapriyan teoksen Karma ja jälleensyntyminen.

Luin otteita kirjasta. Lopuksi keskusteltiin.

Luulenpa että juuri näin on tieto siirtynyt – jo vuosituhansien ajan – sukupolvelta toiselle.

Milloin leirinuotiolla, milloin luokkahuoneessa. Mitä tahansa, missä tahansa, voi periaatteessa oppia miten tahansa. Itse olen (kohta eläköityvänä opettajana) dialogisen oppimisen kannalla.

Tässä suhteessa olen platonisti.

Tässä ote Nagapriyan kirjasta:

” On outo juttu olla ihminen. Se tuntuu samalla kertaa ihmeellisen yliluonnolliselta, hurmaavalta, eriskummalliselta ja pelottavalta. Huomaamme joutuneemme maailmaan, jota emme ymmärrä, ja johon tarvitsemme – jopa tahdomme – selityksen, kartan, jonka avulla suunnistaa tämän oudon maaston halki.”

Nagapriyan kirjaa myy mm. Quality Books

https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=862727

21.4. 2021

Karl Nickul: Saamelaiset kansana ja kansalaisina (SKS 1970)

Olen, lähes aina, ollut kiinnostinut saamelaisuudesta.

Pasifistin ja saamelaisen kulttuurin asiantuntijan Karl Nickulin (31. joulukuuta 1900 Oulu – 2. kesäkuuta 1980 Helsinki) elämä oli idealistin elämä. Vakaumuksensa vuoksi hän istui vankilassa ja saamelaisharrastuksensa vuoksi hän vietti suuren osan elämästään Saamenmaalla tutkien seudun kulttuuria. Parhaiten hän tunsi koltat.

Nickulin teos Suenjel, kolttain maa (Terra 1933) on bibliofiilinen harvinaisuus.

Myös Veli-Pekka Lehtolan Nickul-elämäkerrasta on tullut divarien aarteita. Tällä hetkellä kirjan löytää vain kirjastoista.

Lehtola, Veli-Pekka: Nickul: Rauhan mies, rauhan kansa. Inari: Kustannus-Puntsi, 2000. ISBN 952-5343-05-7.

Olen itsekin kirjoittanut saamelaisesta kulttuurista. Tässä ote esseestä, jonka kirjoitin Suomalaisia tarinoita-sarjaani.

(Kirjoitin päiväkirjaani  6.2. 2017)
” Olen hyvissä ajoin saapunut Porthanian edustalle, Helsingin Hallituskadulle. Lapin puvut jo kielivät mistä on kysymys. Puolen päivän aikaan on tarkoitus nostaa salkoon Saamen lippu.Tasan sata vuotta sitten Norjan Trondheimissa pidettiin ensimmäinen kokous, josta sai alkunsa  Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaisten yhteistyö. Kun lippua nostetaan, lauletaan saamen kansallislaulu kolmella kielellä: pohjoissaameksi, koltansaameksi ja inarinsaameksi. Kansallislaulu perustuu Isak Sabban runoon, joka julkaistiin  Saǥai Muittalægje -lehdessä v. 1906. Arne  Sørli sävelsi laulun, joka päättyy pohjoissaameksi: Sámieatnan sámiide!(saamelaisten on Saamen maa). Vahvimmin äänessä on Inarin  ortodoksisen seurakunnan emerituskanttori Erkki Lumisalmi. Hän on yksi niistä noin kolmestasadasta, jotka osaavat puhua kolttasaamea. Yhtä vähiin on käynyt inarinsaamen taitajien joukko. Parhaiten pintansa on pitänyt pohjoissaame, jota puhuu äidinkielenään noin 1500 saamelaista. Tilastot ovat tylyjä: kun vuonna 1962 Suomen saamelaisista puhui saamea ensimmäisenä kielenään noin 75 %, niin 2007 osuus oli enää 26 %. Kuinka moni pystyy kymmenen vuoden päästä laulamaan saamelaisten laulua?
Saamelaiset joutuvat päivästä toiseen kamppailemaan elinkeinojensa puolesta. Muutama vuosi sitten näin Sosiaalifoorumilla dokumentin, jossa kuvattiin porosaamelaisten ja metsurien välisiä kiistoja. Meno oli kuin Villistä lännestä. On mahdollista, että metsureissa on myös saamelaisia, mutta uskallan kyllä olla porosaamelaisten puolella. Metsää riittää hakattavaksi muuallakin Suomessa. Keskustelin viime tapanina Utsjoen Nuorgamissa asuvan pohjoissaamelaisen kanssa. Kun kysyin häneltä onko Nuorgamin kylällä vastaavaa kiistaa, hän saattoi todeta: onneksi Nuorgamissa eivät puut kasva. Mutta jo Inarissa elinkeinot taistelevat kuin metsot von Wrightin taulussa. Mutta ehkä nuorgamilaistenkin kannattaisi olla varuillaan, sillä eduskunnan käsittelyssä on parhaillaan Tenojoen kalastukseen liittyvä lakiesitys, joka saattaa vaikeuttaa saamelaisten ikiaikaista oikeutta kalastaa kotijokensa lohta.Suomi ei ole vieläkään ratifioinut YK:n työjärjestön  ILO:n yleissopimusta, jolla turvattaisiin alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu ja estetettäisiin saamen kielten ja  kulttuurin tuho.”

Teosta myy mm. Quality Books

https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=862241

20.4. 2021

Matti Myllykoski: Epäilys (2005)

Opetan myös uskontoa lukiossa. Matti Myllykosken teokset ovat antaneet minulle paljon inspiraatiota vuosien varrella – erityisesti Jeesuksen viimeiset päivät (Yliopistopaino, 1994) ja juuri tuo syvähenkinen pieni kirja Epäilys (2005).

Myllykoski on Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, jo tuonilmaisiin muuttaneen freukkari Pekka Myllykosken velipoika.

Wikipediassa on pitkä lista Myllykosken julkaisemia kirjoja, joista varsinkin Jeesuksen viimeiset päivät herätti melkoisen myrskyn. https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Myllykoski

Epäilyksen esipuheessa Myllykoski kirjoittaa:

”Jumala, kirkko ja evankeliumi ovat kaikilta osiltaan ja koko ajan sitä, mitä ihmiset niistä tekevät. Siksi niitä kaikkia on koeteltava elämässä, jossa mikään inhimillinen ei ole vierasta.”

Kirjan voi ostaa Antikvariaatti.netin kautta

https://www.antikvariaatti.net/admin/product.php?id=861704

19.4. 2021

Maria Mustonen: Anarkismi yhteiskuntafilosofisena aatteena – Lyhyt johdatus anarkismiin (1995)

Pamfletin julkaisi 1995 Suomen Anarkistiliiton Kuopion osasto. Ostin kirjasen muistaakseni pari vuotta sitten anarkistien kirjakaupasta – Mustan Kanin kolosta – Helsingin Hämeentieltä.

Opetan filosofiaa ja olen ollut laatimassa (osana työryhmää) myös yhteiskuntafilosofian oppikirjaa. Booky.fi myy sitä alessa 10 eurolla.https://www.booky.fi/tuote/tapio_turpeinen/lukion_filosofia_kurssi_3_yhteiskuntafilosofia/9789525469370

Totean kirjassani, että anarkismi lienee väärinymmäretyin ideologia. Ehkä se on myös yksi vaikeimmin avautuvista. Samaa mieltä tuntuu olevan myös Maria Mustonen.

Googletin Mustosen kirjan; vaikuttaa siltä, että kirjaa on myynnissä vain tämä yksi kappale. Ehkä sitä on saatavilla myös Helsingin Hämeentieltä anarkistien kaupasta.

Mustonen kirjoittaa: ”Tämä pamfletti on alunperin yhteiskuntafilosofian essee, joka on kirjoitettu kesällä 1995.”

Lähdeluettelo viittaa siihen, että hän olisi tarjonnut esseensä Joensuun yliopiston filosofian professorin Seppo Sajaman luettavaksi.

Kirjan voi ostaa Antikvariaatti.netin kautta

https://www.antikvariaatti.net/

https://www.antikvariaatti.net/tuotteet/861697